On vaikea käsittää, että mitä varten meillä on elämä? Mitä varten ihminen on olemassa? Siinähän se syvin kysymys.

Minkä takia yrittää mitään? Tiedän että se vaivaa monia. Että ihminen tekee elämässään kaiken näköistä muuten vain. Kierkegaardkin sanoi että olemassaolo tuntuu tyhjyydeltä. Mutta siinä juuri se ihmisen perustavan luonteinen taistelu: Silti meidän täytyy tehdä asioita ja elää, vaikka oleminen tuntuu tyhjyydeltä.

Se on juuri se taistelu mistä Camus'kin puhui: elämä on kummallista. Meille ei anneta käytännössä mitään ohjeita miten elää ja tuhoutuminen vaanii meitä. Mutta juuri sen takia Camus sanoi että ihmisen täytyy kapinoida olemassaolon tyhjyyttä vastaan. Juuri tuo kapinointi on kaiken perusta. Että sitkeästi jatkamme vain. Päivästä toiseen. Ja tajuamme sen että kaikki on itsestä kiinni. Camus puhui maailman hiljaisuudesta. Että tuo hiljaisuus tarkoittaa sitä että maailma ei anna meille totuutta elämästä. Se ei kerro sitä. Mutta silti me elämme. Kaikesta tyhjyydestä huolimatta. Ja juuri sitä on elämä.

Kävin lenkillä ja koko ajan vain ajattelin kuinka vaikeaa elämä on. En nyt haluaisi ketään masentaa. Mutta kirjoitan nyt kuitenkin, sillä en tiedä mikä ajatuksia vaivaa kun ne kääntyvät aina niin synkiksi.

Kai se on sitten masennusta. En enää käsitä mikä hirmuinen voima sisällä on, joka sanoo että millään ei ole merkitystä. Mutta kyllähän elämällä kuitenkin pitäisi jokin merkitys olla.

Sitä vaan koko ajan menee niin synkissä syövereissä. Musiikki auttaa vähän.

Kun oon vaan niin turhautunut. Kun en päässyt opiskelemaan jne.

Aivan kuin jokin hirveä demoni kuiskuttelisi korvaan että elämälläni ei olisi mitään merkitystä. Vaikka tiedän, että ihmiselämä on arvokas.

Mutta siitä se Kierkegaardkin puhui kun ihminen ei ole oikein koskaan täysin tyytyväinen olotilaansa. Kun sitä tavoittelee jotain täydellistä olotilaa. Jotain paratiisin kaltaista. Mutta kun kuitenkin elämä on ikuista toistoa. Ei sitä paremmin pysty kuvaamaan. Tai ainakaan en itse pysty.

Ja sitten hirvittää se että mikä on kohtaloni..?

Onko  kyllä taas huono olo.🙁 Minkä helvetin takia tämä elämä on näin vaikeaa? En jaksa tätä oloa enää. Joka helvetin päivä tämä sama olo!

Kyllä käyn terapiassa ja psykiatrin luona, mutta ei se ole auttanut. Koko ajan miettii vain tämän kaiken lopettamista.

Minkä takia sitä tarvii ihmisen näin kärsiä? Kysyn vaan..?

En tiedä miksi mieli muovaa im-ajatuksen sellaiseksi, että im olisi jotenkin paras vaihtoehto. Ettei tarvitsisi enää kärsiä. Että katoaisi pois.

Mutta sehän siinä onkin että im ei paranna tilannetta, sillä mitään tilannetta ei sen jälkeen enää ole. Vain tässä elämässä me pystymme ratkomaan ongelmat. Im poistaa ihmisen elämästä joten se ei ole ratkaisu.

Mutta mikä sitten auttaa tässä elämässä? Jos se ei ole Jumala, niin mikä se on? Elämässä voi hyvinkin päätyä johtopäätökseen että itsemurha olisi rationaalinen teko. Että itsemurha olisi ainut vaihtoehto. Mutta ei se niinkään voi olla.

Jos todella on niin että kukaan ei ole ikuinen olento, niin juuri tästä käynnissä olevasta hetkestä hamaan loppuun asti on otettava vastuu. Jos meillä ei muuta ole kuin tämä elämä, niin tietenkin voi päätyä siitä luopumiseen. Mutta toisaalta sen jälkeen itsellä ei ole enää mitään. Jos nimittäin luopuu siitä ainoasta mikä itsellä on. Niinhän Raamatussakin sanotaan että ne joilla ei ole mitään niin niiltä otetaan sekin pois mitä heillä ei ole.

Elämässä itsemurhaa ajatellen on moraalinen puoli. Itsemurha saattaa olla moraalitonta? Eihän sitä kukaan varmaksi voi sanoa. Mutta saattaa olla.

On tämä elämä vain niin erikoista. Ensiksi synnytään äidin kohdusta. Sitten kärsitään noin 80 vuotta. Kunnes taas hävitään maailmasta.

Jos tämän elämän ajattelee näin, niin mikä estää itsemurhalta? Siis jos elämä on kärsimystä. Niin minkä takia täällä pitäisi olla?

Toisaalta puhutaan Jumalasta. Mutta mitä näyttöä meillä hänestä on?

Jos maailmaan tullaan ilman että itseltä kysytään mitään. Niin pitääkö maailmasta siten lähteäkin?

Mikä on sellainen Jumala joka antaa ihmisen kärsiä kymmeniä vuosia? Sitä tässä varmaankin haen takaa. Voiko sellainen Jumala olla kaikkivoipa?

On toki ihme sinänsä että elämä on olemassa. Mutta tarvitaanko siihen Jumalaa?

Minkä takia Jumala sallii tämän kaiken kauheuden?

Mutta sitten on toinen puoli nihilismi ja ateismi. Pärjääkö maailmassa jos ei usko mihinkään? Päätyykö itsemurhaan jos ei usko Jumalaan?

Jos mitään Helvettiä ei ole eikä Taivasta. Mitä jos ihminen häviää kuolemassa kokonaan?

Ja jos niin on niin onko se helpotus? Ainakaan ei tarvitse kärsiä enää...

Kauheita kipuja. Voi kun elämä olisi taas helppoa. Toivon niin että en olisi mokaillut näin paljon. Mutta kun ei mahda mitään. Elämä ei anna anteeksi mitään. Ja sitten pitää kärsiä näin paljon. Kun vain pääsisi sinne taivaaseen jossa ei enää ole kipua eikä tuskaa.

On tämä elämä vain niin julmaa. Pienikin väärä askel ja olet kuollut. Pienikin moka ja sitä ei anneta enää ikinä anteeksi. Sen kanssa joutuu elämään koko loppu elämän. Minkä takia onkaan elämä näin julmaa?

Minkä takia Jumala ei vastaa rukouksiin? On vain niin epätoivoista kaikki yrittäminen... 🙁

Moi!
Mua ärsyttää kun en voi elää uskon varassa - tai siis voin hetkittäin. Mutta mun usko on jotenkin epämääräistä ja mietin onko siinä syy ettei uskoni kanna?
Hyväksyn Juutalaiset, Taolaiset, Buddhalaiset, Kristityt, Islamin uskoiset, jne. Mutta en hyväksy että mikään uskonto on toistaan parempi. Minusta ei taida saada tehtyä "puhdas oppista" kristittyä. Uskon että on Jumala, ja että Jeesus sovitti syntimme...kun ihmisistä ei ollut elään 10-käskyn mukaisesti. Mutta en usko että ihminen syntyy syntisenä tänne maailmaan...tämä maailma tekee ihmisestä syntisen. Voin ajatella syntiin lankeamista symbolisesti.
Miksi Jumala valitsisi Israelin kansan? Eikö Jumala ole ilmoittanut itsestää asteekeille, hinduille, kiinalaisille, afrikkalaisille jotka ovat eläneet tuhansia vuosia aiemmin mitä vanha testamentti on?

Moi!

Mutta minkä takia Jumala ilmoittaa itsestään vain tietyille, harvoille henkilöille? Minkä takia hän ei pelasta koko maailmaa? Miksi hän sallii kärsimyksen? Voiko siitä päätellä että Jumalaa ei ole kun maailmassa ihmiset kärsivät niin paljon?

En minäkään täysin uskon varassa pysty elämään. Se on utopiaa. Elämä on niin kovaa että ei täällä auta pelkän uskon varassa eläminen. En tiedä sitten minkä varassa sitä pitäisi elää..?

Minä en enää tiedä että mihinkä uskoa. Uskon varmaan elämän kovuuteen. Johon pitää vastata. Uskon koulutukseen ja filosofiaan.

En tiedä miksi Israelissa olisi valittu kansa. Eikö me kaikki kuitenkin olla samanlaisia loppujen lopuksi? Yhtä hakoteillä.

Toisaalta voi olla etten itsekään ole täysin yrittänyt uskoa. Teen kaikkea vain vähän. Elän sellaista elämää, että teen vain tarvittavan osan teoista ja en keskity yhteen aiheeseen hirveästi. Minulla on juuri se ongelma että elän vain puoliksi tätä elämää. En kyllä toisaalta tiedä mitä täysi eläminen on? Mihinkä täällä pitäisi tarttua? Tiedän että kysyn sitä jatkuvasti, mutta sitä tämä oma elämäni on. Että mitä täällä loppujen lopuksi pitäisi tehdä? Jotain muuta kuin kuolla...

Huomasin, että välillä auttaa sekin, että ajattelee ettei Jumalaa ole. Että meillä on vain tämä keho ja kun kuolema koittaa niin katoamme lopullisesti.

Tuosta ajatuksesta on se hyöty, että keskittyy enemmän tähän elämään ja tähän kehoon.

Todella jokainen hetki elämässä tuntuu tärkeältä kun kuvittelee että meillä on vain tämä elämä ja keho.

En tiedä miksi tuo ajatus vapauttaa, mutta se kuitenkin vapauttaa.

Kun miettii kuinka pieni osa maailmaa on, niin tajuaa että pienet asiat ratkaisevat.

Urheilu on tärkeää. Kehosta huolehtiminen.

Loppujen lopuksi mikä elämässä jää käteen on oma keho ja yksi elämä.

En tiedä onko muilla tällaista, mutta minulla aivot syöttävät näitä im-ajatuksia joka päivä. Niin on ollut jo monta vuotta. Joka ilta ennen nukkumaan menoa pohdin näitä. Että mitä tehdä?

Kun minulla on se ongelma että kun olen ollut harrastuksessa ja tulen sieltä kotiin niin mieli alkaa tuottaa sellaista että: Olisi parempi poistua maailmasta, koska elämä ei ole tarpeeksi hyvää.

Joka ilta käyn sitä samaa painia. Että minkä takia enää jatkaa kun olo on mitä on?

Tämä varmaan sitten on masennusta. Mutta onko teidän mielestä jokin raja olemassa sillä että kauanko tätä elämää tarvitsee jatkaa? Kysyn vaan...

En osaa sanoa onko päiviä ettei im-ajatus putkahda esille. Mä en oikeesti tiedä haluanko elää ikuisesti, jos tää taival täällä maan päällä on jo näin raskasta.

Yritän hilata itseäni  ulos pois kotoa että tapaisin ihmisiä haluisin keskustella ihmisten kanssa kasvotusten mutta tutustuminen on todella hankalaa. Olen ajatellut mennä mukaan seurakuntaan mutta kun ajattelen varmaan liian suvaitsevasti muista uskonnoista.
Olen keskustellut tätini kanssa uskonnoista jotka tyrmätään "ei ne muiden Jumalat pelasta" (tarkoittaa kristillistä Jumalaa joka pelastaa) "äläkä lue niistä muista uskonnoista" No, mä olen lukenut ns. muiden uskontojen pyhiä tekstejä jo yli 20-vuotta - on vaikea pyyhkiä pois jo päähän jääneitä ajatuksia.

Mikä siinä helpottaa kun ajattelee ettei Jumalaa ole? Suuntaako se ajatus että "Jumala on" sinua poispäin kehosta ja tästä elämästä? - Voisin luulla että se on juuri toisin päin?

Jos sulla on kysymys joka minunkin mielessäni käy hyvin usein "en tiedä minkä varassa tulisi elää?"

Jos aloittaisi elämään juuri tuon kysymyksen varassa? Tekisi tuosta itselleen sisäisen mantran jota toistaa itselleen ahdistuksessa...eli koko ajan.

Mun mantra voi kuulua "kuka tai mikä sisälläni on "se" joka ei tiedä minkä varassa tulisi elää?

Taas vaan lisää kysymyksiä 🤗

Tohon kysymykseen voi saada vastauksen koska focus on käännetty sissään päin - mutta kun focuksen kääntää ulospäin "miksi maailmassa on paljon kärsimystä", "on myös hyvyyttä mutta sitä ei ole näkynyt vähään aikaan"...

Mua helpottaa ajatus että kaikki tämä ympäröivä maailma ja minun sisäinen maailma on vain energiaa. Samaa energia en ole yksin koska olen yhteydessä tähän maailmankaikkeuteen. Yksinäisyys on illuusio ei me voida olla koskaan irti ympäröivästä energiasta.

Voisi tehdä toisen mantran "olen yhtä koko universumin kanssa - en enempää enkä vähempää"

Höpötin siis tuossa kvanttifysiikasta. Ja jäi sanomatta että kun kääntää katseen pois itsestä ympäröivään maailmaan niin mitä siellä tapahtuu ja miksi on minusta asia jota ei voi koskaan ratkaista. Mutta mitä minä ajattelen ja miksi? Siihen voi keksiä/saada vastauksia.

Ajatteleppa sitä että me itse teemme itselle ahdistuksen tunteen, olemme oppineet rakentamaan sen ajatuksiimme samoin toivottomuuden ja pelontunteet - en tarkoita syyllistää meitä vaan eletty elämä on tukenut edellisten tunteiden vahvistumista...lisäksi siihen saattaa olla jonkin näköinen geeniperimä.

Meidän pitäisi saada korjaavia kokemuksia - mutta mistä pirusta niitä hakee? Urheilusta saa jonkin verran mielihyvää mutta. Korjaavilla kokemuksilla tarkoitan ihmiskontakteja joissa hyväksytään niin sinut kuin minutkin ehdoitta…meissä molemmissa on varmasti jotain hyvääkin. Se sitkeys jolla kirjoitat tänne foorumille on hyve. Vaikka esität kysymyksiä kuten minäkin...se on tärkeää. Kun ihminen kysyy tai etsii kysymystä niin siihen voi saada vastauksen.

En tarkoita että joku kirjoittaa tänne valmiin sapluunan millä käännetään elämän kurssi - vaan kun kysyy itseltään voi havahtua että jos tätä asia olisikin noin? Ja ihminen muuttuu todella hitaasti.

Näin ajattelin tänään.

Hyviä ajatuksia!

Se sitkeys tulee siitä, että on halu kysyä kysymyksiä, jos joltakin löytyisi vastaus. Mutta kun toisaalta tiedän että elämäkin on periaatteessa pelkkää kysymistä. Eikä kenelläkään oli varmaa tietoa.

Tuosta mantrasta: minulla on vuosien varrella tullut oikeastaan negatiivisia mantroja joita mietin kävelylenkeillä.

Tuntuu välillä kuin Jumala (jos on olemassa) olisi jotenkin jättänyt minut. Siis jos nyt oletetaan että jokin korkeampi voima on olemassa.

Se on totta että kaikki on energiaa. En vain sitten tiedä, että auttaako tuo ajatus minua, silloin kun mietin kaiken katoavaisuutta. On totta että energia vaihtaa muotoaan. Mutta sitä vain mietin että kestääkö energia jota on tietoisuudessa kuoleman toiselle puolelle? Että mitä se tietoisuus lopulta on?

On totta että aktiivinen elämä ja uudet kokemukset tuovat usein positiivisia asioita elämään. Varsinkin toisten kohtaaminen.

Tuntuu vain välillä siltä että onko elämä jo koettu? Enkä nyt tarkoita im:ää vaan sitä että jaksanko koko ajan hakea uusia kokemuksia. Koska karu fakta on se että ihminen vanhenee. Ei ole enää virtaa samalla lailla kuin nuorempana. Vaikka ei tässä vasta ole kuin 30 v. niin silti on kehollisesta aika erilainen kuin 20 vuotiaana.

Tuosta ikuisesta elämästä vielä: en tiedä mikä kuolemassa niin pelottaa? Ei sen pitäisi olla muuta kuin kaiken sammumista. Mutta sehän siinä juuri on että missä ihminen on elämän jälkeen? Minkä takia luonto on ihmisen luonut sellaiseksi että hän on hauras olento?

Viimeiseksi: Ja se minua juuri painaa, että kun kuolee niin joutuuko johonkin pahaan paikkaan? Ja sekään ei tunnu hyvältä ajatukselta että katoaa kokonaan. Taivas olisi paras vaihtoehto, mutta nykypäivänä taivas on tavallaan hylätty vaihtoehto. Että ihminen vain etenee elämässään koko ajan. Mutta mitä kohti? Se on juuri se ydin kysymys?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Korjailu

Hyvää pohdintaa!

Jos se Voima on juuri tämä energian muotoutuminen erilaisiksi kappaleiksi, ihmisiksi, eläimiksi, maailmankaikkeudeksi.

Siis jos ei olisi jotain Voimaa tämä luhistuisi omaan mahdottomuuteensa koko maailman kaikkeus.

Kyllähän avaruudessa tapahtuu luhistumisia mustienaukkojen muodossa ja on heitelty ilmaan että mustastaaukosta johtaisi madonreikä valkoiseen kääpiöön joka on mustan aukon vastakohta. Valkoistakääpiö ei ole pystytty kuvaamaan, vielä.

Ihmis elo on niin monisäikeistä että se on varmaan verrattavissa mustiinaukkoihin, madonreikiin, ja valkoisiin kääpiöihin. Jos tiede ei pysty vastaan edellisiin kuin hivenen. Niin miten me voidaan ratkaista ihmisen elämän tarkoitus? Tai yli päätään miksi ihminen on kehittynyt tänne maapallolle ihmettelemääm, lisääntymään, ja lopulta tuhoamaan itsensä?

Siis eikö tää ole nähty jo? - ilmeisesti ei sen Voiman mielestä, vaikka todellakin tuntuu että Jumala on hylännyt juuri minut, ja se ahdistaa voi olla että Jumala on niin lähellä ehkä jopa limittäin meidän kanssa ja siksi ei voida tuntea Häntä?

Muistaakseni pyhimys jonka nimi on Ristin Johannes on kirjoittanut juuri tästä uskon pimeydestä kirjan.

Mitä mieltä olet HerKaramazov siitä, että onko elämässä tarkoitus vain nauttia? Siis elää hedonistisesti.

Eikö nautinnot useimmiten käänny meitä vastaan? Siis kun on huumeita, alkoholia ja tupakkaa ja nuo kaikki ovat tappavia jossain määrin. Mitä mieltä olet siitä?

Mikä on mielestäsi elämän päämäärä ja tarkoitus? Onko se koulutus? Vai olemmeko aivan vailla mitään päämäärää? Olemmeko vailla toivoa? Ja vain ihmisen kovuus ratkaisee ja hengissä selviäminen? Siitäkö tässä todella on kyse.

Muutama kysymys taas. 🙂