Jos mikään allergia ei estä, en tiedä mitään parempaa lääkettä yksinäisyyteen kuin lemmikin ottaminen. Koira vie omistajaansa säännöllisesti ulos, kissa tulee mahan päälle tai joskus poskeakin vasten, on niin ihanan pehmeä koskettaa.

Rotuja on niin monia, mutta niitäkin on jotka orpoina odottavat hakijaa. Seuraa. Ja hoitajaa.

Koiraa taluttaessa tapaa oppia aamuisia (ja iltaisia)kävelyitä ja niillä tavata muita koiraansa ulkoiluttavia. Kaupungeissa kissatkin tottuneet valjaisiin.

En ole millekään eläimelle allerginen. En vain tiedä jaksaisinko huolehtia esim. koirasta tarpeeksi.

Tarvitsisin vain juttu kumppanin ja tarkoitan että livenä saisi jutella asioista.

Toki mulla on kavereita jne. mutta kumppani olisi tietenkin eri asia.

Juttelu nimittäin auttaa kyllä paljon. Ei oikeastaan mikään muu auta niin paljon.

Onneksi mulla on kuitenkin kavereita. Etten ole ihan yksin...

Kyllä taas on sellainen olo että alta pois. En haluaisi aina valittaa. Mutta kun en tiedä miten muutenkaan selviän näistä olotiloista...

Kun juttelin apteekissa farmaseutin kanssa, niin heti sitten kun lähdin apteekista niin mulle tuli taas im-olo. On tää vaan niin helvetin rankkaa. En voi muuta sanoa...

Olen ennenkin puhunut tuosta, että kun on jutellut jonkun kanssa tai ollut sosiaalisessa tilanteessa, niin sen jälkeen tekisi vain mieli tehdä lopullinen teko.

Vaikka nuo tilanteet pääsääntöisesti menevät hyvin.

Silti olen vain niin hemmetin väsynyt tähän kaikkeen. Jo nyt 30-vuotiaana. Miten tästä väsymyksestä voi enää nousta?

Kun tuntuu että kroppa haraa vastaan ja mieli on mitä on. Im-ajatusten täyttämä.

Aivan kuin sitä olisi jossain välitilassa, että ei ole kuollut mutta silti elämä on niin vaikeaa että miettii kuolemaa. Vaikka eipä se mitään varmaan ratkaisisi. Minä vain katoaisin. Sehän siinä tapahtuisi. Mutta missä sitä olisi? Sitähän ei kukaan tiedä...

Tiedän että im on äärimmäinen teko. Ei se ole suositeltavaa, mutta mitä tehdä kun elämä laittaa niin kovia esteitä?

Tämä 30 vuoden ikä on ollut jotenkin rajapyykki. Jotenkin tuntuu siltä että elämän kukoistus meni jo. Että enää on jäljellä vain hengissä säilyminen. Mutta kun se on niin prkl vaikeaa.

Elämä olisi voinut mennä paremmin. Ja elämä voisi olla parempaa nyt. Kaikki voisi olla toisin, mutta kun ei ole.

Oli virhe asua tukiasunnossa. Se oli yhtä helvettiä. Onneksi muutin sieltä pois. Oli virhe juoda kaljaa aikanaan. Oli virhe aloittaa Temestan käyttö. Oli virhe olla liian passiivinen koulussa. Kaikki virheet vain tulee mieleen. Ja sitten vielä sairastuminen 2007 vuonna. Ja siitä alkanut tila.

2007 vuosi määritteli jo minun tulevaisuutta. Jos en olisi sairastunut, niin elämä olisi varmasti mennyt eri tavalla.

Mutta loppujen lopuksi tuo kaikki on mennyttä. Mitään ei voi enää muuttaa siitä. Jäljellä on vain katkera olo...

Suositan yhä tassuterapeuttia 👍

Tekee saman kuin tavan terapeuttikin: saa puhumaan, kuulemaan omat ajatukset ääneen, ja se saa miettimään mistä kyse, miksi tätä mietin... sitähän terapeutinkin tarkoitus on, olla peili, heijastaa itselle ongelmien ytimet jotka itse löydettyinä kantaa syvempää hedelmää...

Tämä kissani nyt on poikkeus aiemmista; kukaan aiempi kissa ei ole niin valloittavasti tullut mahan päällä kohti kasvoja, saanut tuntemaan olen kiinnostava, merkitsen hälle paljon. Kuin kysyy katsoessaan pitkään " mitä kuuluu?"

Ja kissa luottaessaan todella osaa antautua rentoon tilaan, jota katsoessa itsekin alkaa nauttia hetkestä ja siitä luottamuksesta joka välillä vallitsee. Todella ihana on tämä!

Ja tietysti, ottaessaan lemmikin, lisää perheenjäseniensä määrää, vastuu seuraa mukana.

En tiedä lemmikistä. En jaksa huolehtia sellaisesta. Tässäkin on jo työtä kun huolehtii itsestä.

En tiedä minkä takia mulla on koko ajan niin huono olo. Ollut jo monta vuotta. Varmaan 10 vuotta yhteensä.

Se tilanne mikä oli yksi elämäni rajakohdista oli kaverin itsemurha. Se jotenkin ravisteli hereille.

Että onko maailma todellakin tällainen? Että maailmassa kuolee nuorenakin ihmisiä.

Olen ehkä päässyt tuosta kaverin itsemurhasta yli. Mutta jotain se jätti sieluun. Jonkun sellaisen ajatuksen ettei täällä ole pakko olla.

Toisaalta itsemurha nähdään usein moraalittomana tekona. Mutta enpä tiedä siitä. Se riippuu aina että keneltä kysyy.

Toisaalta jos olo on niin hirveä ettei jaksa enää kärsiä niin itsemurha on vaihtoehto. En minä sitten tiedä onko se hyvä vaihtoehto vai huono. Mutta itsemurhassa ihminen tavallaan jättää viestin maailmalle että sietokyky on ylitetty.

Itse olen sietänyt kaiken näköistä elämäni aikana. Vielä tässä elossa ollaan. Mietin vain tulevaisuutta että mitäköhän siitäkin tulee?

Minua vain mietityttää se ajatus, että minkä takia maailmaan ylipäätänsä synnytään? Onko tällä kaikella oikeastaan mitään merkitystä? Toki uskonnot antavat merkityksen. Mutta entä jos ei ole uskovainen. Jos ei usko mihinkään?

Jos on täysin hakoteillä että mitä täällä tulisi tehdä?

Olen toki opiskellut jne. Mutta se voi olla hyvinkin totta että elämä on vain hengissä selviämistä ja suvun jatkamista. Siis jos luonnontieteet ja evoluutio-oppi ovat oikeassa.

Siis tuo kysymys: miksi, näyttää aika turhalta. Siis jos maailmalta pitää vain kysyä että miten. Ihmisen pitää varmaankin itse sitten määrittää tuo että miksi tekee jotain.

Miksi nousen ylös aamulla? Sitäkin voi kysyä.

Tuntuu vain siltä että elämässä on vain nautinnot. Jos mitään yleistä moraalilakia ei ole, niin ehkä nautinnot sitten ovat elämän suola. Että täytyy vain maksimoida nautinto, vaikka usein siitä on jälkikäteen haittaa. Mutta mitä muutakaan täällä tulisi sitten tehdä? Kysynpä vaan...

Vastuu voi vapauttaa.

Vaikka lemmikki voi vaikuttaa vaan taakalta, siihen suostuminen omasta valinnasta, voi avata omaa tukalaa oloa. Ja olla molemmille molempien kannalta hyvä juttu.

Lemmikin kanssa eläminen voi valmistaa kokemaan läheisyyttä ihmisen kanssa.  Kuinka osaat pitää hyvänä naistasi, jos et osaa lemmikkiäkään koskettaa? Syvintä apua yksinäisyyteen saa siteestä, mikä yhdistää.

"Vastuu jalkoina voi kävellä vapauteen ja iloon..."

Kyllä minä ihmis kumppanin mieluummin haluaisin kuin lemmikin. 😃

Oon vaan jotenkin niin uupunut. Vaikka urheilen kyllä, niin silti.

Muistan kuinka nuorempana välillä oli ihan hyvä olo, mutta se yleensä liittyi lääkkeiden väärin käyttöön.

Sehän tässä on paradoksaalista että nyt kun käytän lääkkeitä oikein niin mulla on huonompi olo.

Tiedän kyllä sen että kun ikää tulee vielä lisää niin voi tulla kaiken näköistä vaivaa.

Mutta tämä nyt vain on tällaista kaiken kestämistä. Kipujen kestämistä ja masennuksen ja kaiken muun sellaisen. Sitä tämä kaikki nyt on.

Kestämistä, joo.

Mutta voisi olla myös oman mielen kouluttamista palauttamaan huomion aina johonki positiiviseen kun meinaa ajatella noita mitä yleensä ajattelet. Ne on tuota pettymyksensävyistä valitusta, jolle kukaan muu ei voi mitään kuin sinä.

Sinussa on paljon potentiaalia muunkinlaiseen pohtimiseen.

Sen takia yleensä valitankin vain tällä omalla palstalla. Ei tätä ole pakko lukea. Eikä kannatakaan, jos on itsekin huonossa hapessa.

Minä vain puran tuntoja tällä palstalla.

Muut palstat on sitten muita asioita varten...

Tämä on minun tyylini purkaa pahaa oloa johonkin muualle kuin itsensä vahingoittamiseen. Tämä on välillä eräänlaista syntien tunnustamista. Kirjoittaminen tekee vapaan olon. Se kun voi vain välillä kirjoittaa huonosta olosta, niin vähän edes auttaa.

Tarkoitukseni ei ole ajaa ketään mihinkään syövereihin. Tarkoitukseni on paljastaa millaisissa syövereissä itse välillä olen.

En tiedä auttaako se muita, mutta minua se auttaa välillä...

Aivan niin. Olet oikeassa siinä. Voimia taisteluun.

Vähän harmittaa se asia että olen 30-vuotias ja tuntuu että olisi pitänyt saada jo jotain aikaiseksi. Mutta kun on niin vaikea saada opiskelupaikka.

Onhan tässä vielä toisaalta aikaa.

Toki on ollut tuhlattuja vuosia, mutta mitä sitä mahtaa kun sairaus iskee. Toisaalta ei pidä käyttää aina tekosyynä sairautta. Kuitenkin täytyy olla sen verran ryhtiä, että ei piiloudu aina sairauden taakse.

Toki elämässä on niin paljon muuttujia että ei tästä ikinä tiedä. Täytyy vain keskittyä asioihin. Sehän on kaiken pointti. Keskittyä kaikesta huolimatta. Yrittää elää. Kerranhan täällä vain ollaan...

Se on kyllä jännä asia tässä ihmiselämässä, että ihmisen täytyy tutustua itseensä. Että iän myötä vasta oppii tuntemaan millainen pohjimmiltaan itse on.

Aivan kuin elämä olisi juuri sitä, että täytyy miettiä omaa olemassa oloaan. Aivan kuin elämä loppujen lopuksi olisi vain itsekästä olemista.

Enkä nää sitä välttämättä pahana asiana aina että on itsekäs. Loppujen lopuksi yksin me tämän elämän elämme. Siihen tulokseen olen tullut.

Toki saa olla eri mieltä...

Jokainen ihminen, joka tajuaa kuinka hänet on vain heitetty keskellä elämää, niin on eksistentialisti. Tämä elämähän loppujen lopuksi on aika melankolista. Eikä se haittaa.

On luonnollista että välillä masentuu. Ei siinä ole mitään hävettävää. Maailma nyt on tällainen paikka. Kunnialla täällä yritetään jatkaa elämää. Ja taistelua.

Ainakin sitä voi sanoa että on taistellut. Ja taistelu jatkuu. Milloinkaan ei ole täysin staattisessa tilassa. Sehän tässä elämässä onkin vaikeinta, että milloinkaan ei voi oikein pysähtyä. Koko ajan kello käy. On vain selviydyttävä. Ei tässä auta mikään muu. Täytyy tehdä asioita. Ja urheilla.

Loppujen lopuksi kaikki me samassa veneessä olemme. Meillä on yhteinen kokemus ihmisyydestä. Me tiedämme että elämä ei aina ole iloa. Vaikka toki toisinaan on.

On vain vältyttävä siltä että jämähtäisi paikalleen. Elämä on kuitenkin toimintaa.

En ymmärrä kun mielialat vaihtelee näin hirveästi. Että ensin sitä rakastaa koko maailmaa ja hetken päästä on kuitenkin huono olo.

Haluaisin elämän olevan vain yhtä juhlaa. Että voisi vain maata ikuisuuden kuuntelemassa musiikkia. Ettei tarvitsisi mitään muuta tehdä enää.

Mutta ei sellaista elämää olekaan.

Tuntuu niin hirveän isolta se kontrasti, kun kuuntelee klassista musiikkia ja sitten palaa taas arkeen. Aivan kuin klassinen musiikki olisi liian kaunista. En pysty sitä ymmärtämään minkä takia se kuulostaa mielestäni niin kauniilta. Mutta sitten kun vertaa sitä elämään, niin elämä ei aina ole kaunista.

En vain pysty aina tasapainottelemaan näiden asioiden kanssa. Että kaikkea pitäisi olla sopivasti. Mutta kun tuo klassinen musiikki on jotain niin ylimaallista että siihen jää koukkuun.