Joskus musta tuntuu, että Petersonkin jossain mielessä uskoo siihen Paratiisi kertomukseen. Mutta toki siinä kertomuksessa on se pointti, että käärmeet todellakin joskus esi-historiallisina aikoina olivat ihmisen pahimpia vihollisia. Ja jos menee vielä taaksepäin niin silloin varsinkin. kun ihmisapinat asuivat puissa. Ja sitten vielä se, ainakin Petersonin mukaan, että nainen teki miehen tietoiseksi olennoksi. Toki se on kyseenalainen juttu, mutta ei ihan kaukaa haettu. Ja vielä se, mitä Peterson myös on sanonut, että kun puhutaan luontoäidistä, naisesta, niin nainen on siinä mielessä luonto, että hän on se joka valitsee. Siis valitsee sen kenen kanssa jatkaa sukua. Luonnonvalinta. Näin ainakin Petersonin mukaan.

Se on mielenkiintoista, että miten ihminen on yhtäkkiä tullut tietoiseksi? Korpit esimerkiksi ovat osaksi tietoisia ja varmaan delfiinit, mutta ei lähelläkään ihmistä. Ihminen on ns. niin tietoinen olento, että siitä on jo melkein haittaa itselle...

Onko ahdistus sitten myös sitä, että kun ihmisen tietoisuus on niin kehittynyt ja ihminen tajuaa sen, ja tajuaa osansa maailmassa niin se ahdistus on tavallaan ymmärrettävä reaktio siihen? Että me eletään tässä suunnattoman isossa maailmankaikkeudessa ja kuitenkin me ollaan vain pieniä olentoja.

Raamatussa kuvataan sitä mielen sisäistä kamppailu hyvin siinä kun Jeesus menee erämaahan ja Saatana kiusaa häntä. Luulen, että siinä kiteytyy kyllä hyvin ihmisen kamppailu yleisesti ottaen. Vaikka toki sekin tarina on metafora.

Ehkä silloin kun ihmisestä tuli tietoinen olento, niin se pahin kamppailu mielen sisällä alkoi... Sitä ennen ehkä käytiin "vain" ulkoista kamppailua petoja ja muita vastaan. Mutta yksi syy tietoisuuden kehitykselle voi olla myös se, että ihminen alkoi käyttämään tulta ruoan valmistukseen. Jostain olen senkin lukenut... Aivot nimittäin kehittyivät kun esim. lihaa alettiin paistamaan, eikä syöty raakana...

"Onko ahdistus sitten myös sitä, että kun ihmisen tietoisuus on niin kehittynyt ja ihminen tajuaa sen, ja tajuaa osansa maailmassa niin se ahdistus on tavallaan ymmärrettävä reaktio siihen? Että me eletään tässä suunnattoman isossa maailmankaikkeudessa ja kuitenkin me ollaan vain pieniä olentoja."

Jotenkin noin mä myös asiaa ajattelen? Sitten kun tajuaa kuinka pieni on tulee pelko omasta merkityksettömyydestä.
Sisäinen tunne sanoo että olen mitätön hiekanjyvänen sattumien ketjuissa, Sisäisesti haluisi niin että jokaisella on jokin merkitys tässä maailman kaikkeudessa, ja edellisen kautta on osa jotain isompaa merkitystä.

Ahdistuksessa tunnen olevani yksin, kukaan ei kuule hätääni. Tuntuu että on autiomaassa silti keskellä ihmisiä jotka eivät näe pahaa oloani.
Mun mielessä saatana ruokkii ajatusta siitä etten tule selviämään ahdistuksesta, ja heittää löylyä "olet mitätön sattuma", "sinusta ei ole mihinkään","lopeta päiväsi".
Sitten jumalallinen puoli, tai onko se sitten elämää säilyttävä puoli kertoo, et   "ahdistus menee ohitse", "olet samaa enerkiaa kuin kaikki muutkin maailmankaikkeudessa, ehkä siksi kaikella/kaikilla on jokin tarkoitus", "katsotaan tämä päivä".
Edellinen on pelkistettyä ajatuspainia...yleensä se on vielä monisäikeisempää.

Mä en ole lukenut tulen ja lihan merkityksestä tietoisuuteen. Jos tietoisuuden kehitys "tietoisemmaksi" tapahtui tulen käytön aikoihin niin silloin ajankohdan voi varmaan paikantaa johonkin kohtaa aika-janaa taaksepäin. Joidenkin tuhansien vuosien tarkuuteen.

Viimevuosisatoina ja tuhansian aika useat henkiset opettajat vannovat kasvissyönnin nimeen?

Omalla kohdallani ahdistus on silloin suurinta ja on im-ajatuksia, kun olen nukkunut liikaa. Tai onhan niitä muutenkin, mutta varsinkin silloin. Se nyt on tietenkin yksilöllistä, että mitkä kaikki asiat aiheuttaa ahdistusta ja henkistä pahoinvointia.

Minulla myös usein ajatuksissa se että "kaikki on turhaa". Että elämä on vain kitumista ja kuolema lopettaa kitumisen. Mutta toisaalta tällaisia ajatuksia on vain pahimpina päivinä. Enkä voi sanoa että tuo ajatus olisi objektiivinen fakta. Ehkä se on ns. "saatanan kuiskailua".

Sitten mun pitää taistella tuota "kuiskailua" vastaan siten että keskitän huomioni muualle. Aika usein se onnistuu. Mutta sitten on niitä päiviä kun mistään ei tule mitään. Ja toivon että tulisi jo seuraava päivä. Juuri sitä kellon tarkkailua mistä aiemmin puhuttiin.

Tänään olen taas paininut koko päivän. Kävelylenkeillä usein nuo "pahat" ajatukset kiusaa. Maailma tuntuu joskus järjettömältä. Mutta oikeastaan mitään muuta ei voi tehdä kuin elää sen ongelman kanssa. Elämän ongelman kanssa. Kuolemakaan ei tunnu ratkaisevan sitä ongelmaa. On vain painittava niin kauan kuin kykenee. Oltava vahva vaikka missään ei tunnu olevan mitään järkeä. Usein herää kysymys, että miksi ihminen on olemassa? Jos kerran elämä on vain kärsimistä? Jos kerran tietoisuus ei lopulta tee muuta kuin aiheuta kärsimystä? Kun ihminen huomaa sen juuri mitä sanoit, että hän on lopulta täysin yksin maailmassa ja rajallinen olento. Ja kun uskontoihin ei voi enää luottaa, luulen.

Sitä mantraa olen itselleni hokenut, että "vielä jaksan, olen vahva." Sillä on mentävä, kun ei muutakaan ole... Toisaalta olen välillä yksinäinen ja juuri se yksinäisyys usein on se pahin taakka, mutta toisaalta välillä yksinäisyys tuntuu vapaudelta...

Joskus mietityttää mitä keinoja on selvitä ahdistuksesta niin että se ei olisi taistelua elämästä ja kuolemasta. Tarkoitan että ahdistun olisi siedettävää, eikä sitä luokkaa että tekee mieli päättää päivät.

Ahdistukseen tarjotaan lääkkeitä...joita ei saa sitten käyttää kuin 4-6-viikkoa. Mulla erilaiset ahdistus jaksot ovat kestäneet vuosikymmeniä ja niitä on ollut erilaisissa elämäntilanteissa. Olen ollut ahdistunut parisuhteessa, töissä, koulussa, lastenkanssa, yksin, jne. Ahdistukseen on myönnetty terapiaa...josta on ollut tukea, siihen asti kun terapia loppuu.

Tarkoitan että minun kohdallani ahdistus, pelkotilat, masennus ovat mielen normaali tiloja vaikeusasteet vain vaihtelevat. Herää kysymys miksi yrittää rimpuilla elämässä koska kuitenkin palaan noihin mielentiloihin? Miksi työntää ahdistusta ja pelkoja pois kun ne kuitenkin palaa?
Sama juttu miksi työntää im. ajatuksia pois, jos niitä ei toteuta?

Jatkan myöhennin...

Mulla sinänsä samanlaista ollut, että oli tilanne mikä tahansa niin silti on ollut ahdistusta ja im-ajatuksia. Ihmisen mieli on niin kummallinen asia. Jostain se taikoo aina esiin niitä synkkiä ja negatiivisia juttuja. Nytkin kun katsoo ulos, niin aurinko paistaa ja puiden lehdet hienon värisiä. Mutta miksi siitäkään ei pysty nauttimaan? Mun mielestä eksistentialistit kuvasi hyvin elämää että se on: ahdistavaa, toivotonta ja täynnä kärsimystä. Mutta toisaalta, mikä sitten on lääke noita asioita vastaan? Ei jatkuvassa synkkyydessä pysty elämään. Ja elämä on senkin takia vaikeaa, että koko ajan pitäisi olla valmis muuttumaan, tilanteen mukaan. Että tavallaan milloinkaan ei voi täysin pysähtyä.

Noista lääkkeistä: Kyllä ne jotenkin puree ahdistukseen, mutta välillä tuntuu että lääkärit yrittävät vain tarjota niitä lisää ja lisää. Se on aika karua kuinka lääkefirmat pyörittävät sitä karuselliä.

Itse työnnän sen takia ne ahdistavat ja itsetuhoiset ajatukset pois, koska se on niin kuluttavaa ajatella vain niitä. Mieluummin keskityn johonkin aivan muuhun. Siinä mielessä on hyvä, että tv on keksitty, välillä se on tehokkain ns. lääke...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 3 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe

Televisio on ihan ok, mutta sieltä tulee jotain kiinnostavaa ehkä kaksikertaa viikossa.

Viimeinen hyvä leffa...mun mielestä.

https://areena.yle.fi/1-4412347?utm_medium=social&utm_campaign=areena-ios-share

Katsoin itekin tuon. Toi Joaquin Phoenix on kyllä yksi parhaista näyttelijöistä. Kannattaa sellainen elokuva katsoa myös jos vastaan tulee, kuin The Master, Mestari. Siinä myös Phoenix, kertoo kultista ja sen johtajasta.

En tiedä pohjautuuko tositapahtumiin.

Elämä on suo.

Yksinäisyys vielä pahentaa tätä rämpimistä.

Olen miettinyt, että miten tätä elämää pitää elää.

Aina jokin ongelma päällä.

No pitää elää niin kauan kuin on elossa. Paradoksaalisesti...

Olen katsonut Mestari-leffan se kertoo Hubbardista joka perusti skientologian. Hubbard oli joskus aikoinaan Aleister Crowlin oppilaana. Crowli piti Hubbardia sekopäänä...sinänsä hauska juttu kun Crowlikin oli melkoinen säätäjä.

Kävin keskustelua rauhoittavista eräällä toisella foorumilla siellä joku tarjosi linkin tällaiseen suomalaiseen kirjoitukseen.

https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/336285/SLL142021_856.pdf?sequence=1

Jopa lääkäreillä on eriäviä mielipiteitä rauhoittavista. Yleisen terveyden huollon rauhoittava vastaisuun on ilmeisesti vain päätetty ilman sen suurempia tutkimuksia?

Minulle lisättii ssri-lääkitystä koska masennus ja ahdistus ei ole helpottanut kuukausiin. Ikävää kunei ole juuri mitään muuta mahdollisuutta kuin luottaa lääkkeisiin ja lääkäreihin.
Toisaalta jos oltaisiin venäjällä mitä siellä olisi tarjota? Mielisairaat lähetettäisiin linjaa ukrainaan, ehkä?

Tuo oli hyvä artikkeli minkä lähetit. Ihmisiä tuomitaan sen takia että he käyttävät asiallisesti lääkärin määräämiä rauhoittavia, mutta myös jos on esim. diabetes niin joutuu käyttämään lääkkeitä eikä siinä mitään pahaa ole. Niin miksi sitten sellaisen joka kärsii ahdistuksesta, ei anneta käyttää lääkitystä tai että katsotaan tuon lääkkeen olevan jotenkin hirveä. Ei rauhoittavat ole kuitenkaan päihteitä. Niin kuin tuossa tekstissä todettiin.

Venäjällä mielisairaat pistetään vankilan kaltaisiin paikkoihin ja heitä varmaan muutenkin kohdellaan siellä ihan pohja-sakkana.

Tänään mielessä pyörinyt vahvasti im. Jos elettäisin keskiajalla, niin siinä ainakin olisi se etu, että en varmaan kyseenalaistaisi Jumalan olemassaoloa enkä Taivaan. Voisi olla siinä mielessä onnellinen, että tietäisi lähes varmuudella Taivaan odottavan tämän lyhyen ja kärsimyksen täyttämän elämän jälkeen. Mutta nyt kun eletään tieteen aikakautta, niin sitä pidetään vain taikauskona. Onko historian pahin kriisi se kun Nietzsche julisti Jumalan kuolleeksi? Mitä ihminen voi enää tehdä sen jälkeen, jos Jumalakin on ns. kuollut? Mitä tällä elämällä tehdä sen jälkeen? Kärsiä vaan, mutta minkä takia?

Mä en ajattele että olisin jonain toisena aikana omaksunut uskon kyseenalaistamatta. Näen uskon jotenkin niin että toisella on lähtökohdat siihen.
Jos voisi hyväksyä epävarmuuden ja se toisi onnen?
Onko kuoleman jälkeinen taivas hyvitys tästä murheen laaksosta, en tiedä?

Ei Nietzsche ole niin korkea auktoriteetti että hän voisi päättää onko Jumalaa vai ei.

Se että joku filosofi sanoi sen julkisesti, ja kirjoitti siitä osui vain Nietzschen harteille.
Filosofia ei yritä edes vastata miksi täällä kärsitään. Eksistentialistit toteaa asioita elämän luonteesta, mutta ei yritä vastata mitä tulisi tehdä. Nietzsche rakensi ajatuksen yli-ihmisestä, joka luo moraalinsa itse ilman uskontoja ja suhtautuu kuolemaan ja kärsimykseen stoalaisella tyyneydellä.

Kun filosofia ei yritä vastata kysymykseen niin voi yrittää etsiä sieltä ketkä edes yrittää vastata.

Hellsten yrittää vastata hengellisyyden ja psykologian vinkkelistä. Tolle, ja Mello kertoo myös näkemyksensä kirjoissaan.
Mitä Peterson vastaa elämän kärsimykseen, ja onko elämällä tarkoitus?
Tarvis varmaan kuunnella 12-elämän ohjetta.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

Tuntuu siltä, että Peterson etsii Raamatusta vastauksia elämän ongelmiin. Kun hän teki luentosarjankin, missä käsittelee Vanhan Testamentin tarinoita ja sitä että millaisia elämänohjeita ne tarjoavat.

Peterson on sanonut, että hän toimii siten kuin Jumala olisi olemassa, vaikka hän ei suoraan sano että uskoo Jumalaan. Mutta rivien välistä voi lukea, että kyllä hän uskoo. Hänen mielestään vain teot ratkaisevat.

Luin tuossa meidän keskusteluja vuodelta 2020. Mietin onko ajattelussamme tai kysymysten asettelussa tapahtunut jotain? Edelleen on olemassa samat kysymykset; mikä on elämän tarkoitus, onko kuoleman jälkeen elämää, miksi hyvän ja pahan suhde vaihtelee maailmassa, ja onko Jumalaa?

Onko Nietzschen lause "Jumala on kuollut" metafora?

Onko Petersonilla jotain oivallausta jonka hän sanoo itse oivaltaneensa elämässä?

Noista im-ajatuksista vielä: Elämä ja maailma tuntuu tosi synkiltä. Alkaa oleen jo välillä aika epätoivoinen olo. Että mitäköhän tässä vielä tapahtuu. Tulee mieleen, että jos elämä on tällaista ahdistusta koko ajan, niin mikä järki tässä sitten on? Jos aamusta iltaan vain ahdistaa. Eikä nuo rauhoittavat oikein auta.

Ja sitten vielä kun on niin yksin koko ajan. Ja pimeää ulkonakin jo alkaa oleen.

Kun voisi vaan ymmärtää että mikä tämä kärsimisen tarkoitus oikein on?

Kun ei se hyödytä mitään kun tiede sanoo että elämän tarkoitus on suvun jatkaminen ja hengissä selviytyminen. Se on vain tieteen näkökulma. Tarkemmin Darwinismin. Mutta jos ihminen ei löydä mitään merkitystä elämälle, niin kärsimyksen sietäminen on hankalampaa. Miksi jatkaa kärsimyksen täyttämää elämää? Siinä se kysymys joka vaivaa.  Jos elämä on vain vuodesta toiseen kärsimystä, niin miksi elää?