Ne taitaa tulla kesä-heinäkuun vaihteessa. Meni kyllä aika huonosti ne. No pitää toivoa, että muilla meni vielä huonommin.

Joskus kastelen naaman kylmällä vedellä, jos tulee ahdistava olo. Enpä tiedä auttaako...

Nuo tunne-tilat on kyllä jänniä. Mullakin monta kertaa päivässä voi tulla se ahdistus-hikoilu. No, eipä sitä oikein mahda sille mitään, että on tällainen. Ihminen ei saa valita millaiseksi syntyy.

Oletko muuten kuullut sitä Sartren lausetta että: "olemassaolo edeltää olemusta." Enpä tiedä siitä? Eikö ihmisellä kuitenkin ole joku tietty olemus jonka kanssa hän syntyy maailmaan. Siis tietynlaiset vahvuudet ja heikkoudet. Tietynlainen persoona. Ja Sartre väittää vielä, että "ihminen on täysin vapaa olento." Mutta enpä tiedä siitäkään. Ollaanko me vapaita?

Hei.

Jotain geneettistä persoonaa varmaan ihmisellä on ennen syntymää...ja kyllä persoonaan vaikuttaa jo ihmisen vatsassa olo tutkijat toteaa.

Se persoonallisuus muodostuu 0-5-ikävuotta psykoanalyytikot kertoo. Siis että ihmisen minuus rakentuu jopa 80-90% tuona aikana. Sitte elämä joko korjaa tai rikkoo minuuden olemusta. Järkyttävä juttu että persoonallisuus rakentuu niin ison osan alkumetreillä.

Eilen juuri pohdin Sartren vapauden käsitettä. Tarkoitus oli/on tänään etsiä kirjoja joista saisi käsitysta Sartren ajattelusta. Käsitetäänkö olemuksella koko ihmisen "paketti" fyysinen, psyykkinen olemus geeniperimä, jne?
Tarkoittaako Sartre että ollaan vapaita olentoja tiettyjen puitteiden sisällä?

Mun käsitys on, että Sartre tarkoitti ihmisen vapaudella sitä, että ihminen on vapaa valitsemaan tietyistä vaihtoehdoista paras. Toisin kuin eläimen, ihmisen ei ole pakko tehdä jotain yhtä ja ainoaa asiaa elämässä, vaan ihmisellä on hirveästi vaihtoehtoja. Esim. vaikka majavat tekevät vain patoja, eivätkä ne pysty tietoisesti valitsemaan mitään muuta tekemistä. Ihmisen laita on toisin.

Sartre kai tarkoitti olemuksella, ihmisen identiteettiä.

Se on aika julmaa, että ne ensimmäiset vuodet vaikuttaa niin paljon persoonan muotoutumiseen. Mikä toisaalta elämässä ei olisi julmaa?

Evoluutiokin on muovannut ihmisen sellaiseksi, että sitten kun ihminen ei enää ole lisääntymiskykyinen, niin ns. luonto ei enää piittaa ihmisestä. Evoluutiohan on suunnitellut ihmisen vain suvun jatkamiseen, ei muuhun. Julma on luonto-äiti...

Oisiko teille jotain uutta näkökulmaa Oppimisyhteisö Kipinän(MTKL) Ahdistus kuin usvainen suo -verkkotyöskentelyssä? Saa työstää omaan tahtiin...

Onko HerKaramazov mielestäsi elämä vähän turhankin hankalaa? Siis ihan perus elämäkin? Minusta kyllä ajoittain tuntuu siltä, että on.

Siis kun miettii sitä, että voi saada jonkun vakavan sairauden yhtäkkiä. Tai esim. se että jos ruoka jota syö on vähänkin epähygieenistä, niin voi saada vaikka mitä oireita. Siis niin pienestä kaikki on kiinni. Joku pieni bakteeri voi pilata koko elämän.

Sen takia luulen, että elämässä on vain vastuussa itsestään. Mutta ei sekään välttämättä auta. Voi olla synnynnäisiä vikoja esim. elimistössä. Voi olla vaikka mitä. Sen takia se eläminen eteenpäin on niin kunniallista, kun vaikka mitä vaivoja voi olla ja silti ihminen jatkaa olemista. Sitä minä tarkoitin tuossa aiemmin sillä sankari myytillä. Että taistelee loppujen lopuksi eteenpäin kuin sankari, vaikka vihollinen tuntuu olevan niskan päällä välillä...

keskustelua kirjoitti:
Oisiko teille jotain uutta näkökulmaa Oppimisyhteisö Kipinän(MTKL) Ahdistus kuin usvainen suo -verkkotyöskentelyssä? Saa työstää omaan tahtiin...

Tutkitaan...

On elämä aika useinkin hankalaa.

Epätietoisuus on kuluttavaa. Epäilemättä jokin bakteeri voi tuoda ongelmia elimistöön. Tarvii myös muistaa että elimistössä on myös hyviä bakteereita, joita ilman ollaan pulassa.

Bakteeri voi olla hyvä tai paha ihmiselimistölle. Koiran elimistössä joku bakteeri toimii hienosti, mutta ihmissä taas ei.

Sitten on vielä viirukset joita vastaan on vielä vaikeampi puollustautua. Viirus saattaa jäädä kehoon loppu elämäksi. Virus ei välttämättä aiheuta mitään oireita, tai sitten synnyttää sairauden.

Ihmiskeho taistelee muodostamalla valkosoluja, ja vasta-aineita kehon tasapainon horjuttajia vastaan. Usein keho voittaa itse taistelun, toisinaan tarvitaan lääkkeitä, kirurgiaa, tai muita terveyden edistämiseen tarkoitettuja asioita.

Ihmisillä on kroonisia sairauksia joiden kanssa eletään niitä ei oikein pääse valitsemaan, kuin ehkä joitain elämän tavoillaan osaksi.

Eläminen eteenpäin on elämisen perustaa.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 5 kuukautta sitten. Syy: Korjaus
• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 5 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

Moi.

Tänään mä olen ihan kypsä tähän ainaiseen epätoivoon. Pännii kun ei osaa katsoa elämän asioita millään positiivisella tavalla, joka paikassa näkee synkkyyttä ainakin nyt aamusta.

Olen oikeasti kateellinen ihmisille jotka pystyy näkemään tässä maailmassa jotain hyvää. Tai, no on hetkiä että elämä on siedettävää, mutta mukavaa ei ole ollut 6-kuukauteen.

Eniten tässä ottaa päähän se että oma katsonta kanta on niin synkkä...ja tästäkin muodostuu kehä. En osaa katsoa maailmaa, niin että "minulla on" vaan mitä minulta puuttuu...ärsyttävää. Kun en osaa niin en osaa...liittynee tähän masennustilaan joka sumentaa ajatukset.

Kun voisi ottaa "nämä masennus lasit" silmien edestä pois ja katso maailmaa ilman niitä, toive!

Itse en ole enää pitkään aikaan ajatellut, että elämä olisi ns. hyvää. Tai voi se ehkä välillä olla, mutta pääosin vain selviytymiskamppailua. Tai sellaista jatkuvaa itsensä voittamista. Peterson sanoi, että tärkeintä elämässä ei ole onnellisuus. Voihan siitä toki olla montaa mieltä.

Tunnistan sen itsestäni, että ennen elin tavallaan vain haave-maailmassa. Etsin koko ajan vain hyvää oloa. Onhan se hyvä tavoite, mutta loppujen lopuksi koko ajan ei ole hyvä olo. Ainakaan tunne tasolla.

Olen ajatellut, että ehkä täytyy vain tehdä kaikki tarvittavat jutut päivän aikan. Siivota, käydä kaupassa yms. ja jos jossain välissä tuntee itsensä tyytyväiseksi, niin hyvä homma, mutta välttämättä ei tunne...

Tuo on kyllä hyvä aihe pohtia mistä se tyytyväinen tunne ja olo tulee.  Ja voiko tehdä jotain sen eteen että tulis? Vai tuleeko se vaan siitä kun lakkaa etsimästä ja saa silmiinsä jotain katsomisen arvoista? On vaan ja tuntee jotain vapauttavaa oloa?

Päästää tavallaan irti siitä missä hetki sitten - tai vuosia sitten - oli, kun taitaa monella muullakin olla elämä juuttumista johonkin vanhaan aikaan joka raahautuu mukana vaikka kuinka maisemaa vaihtais.

Tyydyttävä elämä... Tyytyminen... Mitä se on kenellekin? Tyydyttymättömän elämän tiedän. Vois jopa sanoa monityydyttymättömän. Sitä on suurimmaksi osaksi osakseen saanut.

Jos riittää voimat kamppailla päivästä toiseen niin välillä tuntuu olo siedettävältä.
Minulla on yksi sähköposti kaveri, joka pistää viestinsä loppuun aina "iloa ja valoa" se tuntuu irvokkaalta kun kyseiset asiat karttavat minua. En tosin tiedä missä "ilo ja valo" ovat, jos tietäisin etenisin sinnepäin luulen.

Mä olen tuntenu ilo elämässäni ehkä siksi osaan kaivata sitä. Valosta en tiedä? Tarkoitetaanko sillä päivänvaloa, vai jotai uskonnollista valoa? Taskulampun valoa tuskin🤫

Aloin kuuntelemaan kirjaa joka kertoo vakoisen elefantista, ja sen kasvattajasta menneisyyden turkissa. Ainakin 50-sivua kuunnelleena päitä on pudonnut vikkelään istanbulissa tuon romaanin mukaan. Turkin oikeuslaitos on ollut aika yksisilmäistä. Sama kokemus oli leffasta "keskiyön pikajuna", jos olet/olette katsoneet.

No, nyt tuli mieleen myös tää turkin venkoilu suomen ja ruotsin nato asiassa. Turkin kulttuuri on todella erilaista kuin skandinavialainen demokratia. Onneksi minun ei tarvi neuvotella turkkilaisten kanssa, voisi hermo mennä?

Selviytymiskamppailua juuri sitä tämä on. Yksi kaverini sanoi että "ennen vanhaa joku mies saatoi hiihtää karhua kiinni kolme-neljä vuorokautta, sitten kaataa karhun"  että silloin oli "todellista taistelua". En viitsinyt kertoa miltä tuntuu "hiihtää" mielessään itseään kiinni, jotta saisi elämälleen edes hitusen merkitystä.
"eksistentialistinen mielessä hiitäminen" ei ratkea 3-4-vuorokaudessa. Tuntuu että tässä hiihdetään vuosia. Eikä ole mitään takeita että saa mitään kiinni? Silti ei jää mitään muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä tosiasiat jolla tarkoitan itseä suhteessä maailmaan joka on kaoottinen. Ja jos maailma on kaoottinen, siltä tuntuu oma mielikin olevat, jota tunteet hämmentää.

Ainoa mitä voimme saada kiinni on tämä hetki joka meni jo. Hetken etsiminen on haasteellista, kun tuntuu että juuri siinä hetkessä oleminen ahdistaa. Hengityksen seuraaminen pitäisi tuoda mielen hetkee.
On muuten aika haasteellista viedä koiraa joka venkoilee, ja seurata omaa hengitystää...edellinen on mun "karhun hiihtoa" päivittäin. Voimia!

Kiitos! Ilon ja valon välähdys oli tuo mikä tuon toivotuksen kautta välittyi! Tahtoa toiselle jotain hyvää on kuin yritystä keventää toisen 'taivaan painamaa' taakkaa..

Hetkiä ulapalla tai saaren poukamassa mieli tummia mietelmiä pois luovuttaneena, kokea mitä on olla yhtä maan ja veden äärellä vapaana jostain mikä äsken puristi

Tiedättekö mikä olisi puhdasta iloa? Varmaan joku nousu-humalassa olo? Mutta kaikki me kuitenkin tiedetään mihin alkoholin läträäminen johtaisi. Siis sitä mietin, että sen takia elämä ei voi olla pelkkää iloa. Tai siis ajattelen nyt omalta kohdaltani asiaa. Jokuhan voi käyttää alkoholia tai jotain vastaavaa eikä hänelle tule mitään ongelmia siitä. Ja hän voi olla koko ajan iloinen. Omalla kohdallani ei toimisi kyllä. Ilo toki eri asia kuin onnellisuus. Itse koen joskus ehkä välähdyksen omaisesti onnea, mutta ei se koskaan koko päivää kestä. Tai mitä se onni tai tyytyväisyys sitten on? Jonkun pizzan jälkeen voi olla hetken aikaa tyytyväinen, ehkä.

Luulen että se tärkein asia lopulta on minimoida turha kärsimys. Ja kärsiä sitten niistä asioista joista tavallaan on pakko kärsiä. Kärsimyksiä joita ihminen ei voi välttää.

Elämä tuntuu olevan vain kestävyyslaji, pitkä hiihto tai maratooni.

Pelkkää sitä karhun jahtaamista. Pelkkää jonkin asian tavoittelua. Mitään ei lopulta välttämättä tavoita. Kunhan tässä nyt ollaan ja yritetään. Se tosin elämässä on rankkaa, että välttämättä mitalia ei jaeta, teki sitten minkälaisia urotekoja tahansa...

Useat poliittiset johtajat ajattelee vain omaa etua. Ei nyt ehkä pohjoismaissa, mutta yleisesti ottaen. Maailma on heille pelkkä egon paisutus areena. Pelkkä valta vain niitä kiinnostaa...

Myös tärkeää säädellä sitä paljonko nukkuu. Itse nukun välillä yli kymmenen tuntia ja se on ihan liikaa. Tuntuu vain päivä vaikeemmalta kun nukkuu niin paljon. Kaikkea pitäisi hirveästi säädellä. Ruoka-ajat. Liikunta. Yms. Tällaista leikkiä tai peliä tämä koko elämä, että yrittää vaan saada siedettävän olon, mutta vaikeaa se on. Kun herätyskellokaan ei toimi kunnolla. Soi milloin sattuu.

Elämä tosiaan tuntuu kuin tietokone peliltä. Että välillä pääsee toiselle tasolle ja välillä tippuu alemmalle tasolle.

Sitten on vielä se muiden ihmisten tuottama kärsimys. Kaupanmyyjä voi tuottaa kärsimystä sillä ettei noteeraa ollenkaan asiakasta. Jne. Maailmassa vaaka ei ole tasapainossa täällä on paljon enemmän pahaa kuin hyvää. Mutta minkäs sille voi yksittäinen ihminen? Biologinen olento.

Ihmiset uppoavat pahuuteen. Ja en toki minäkään mikään poikkeus ole. Jungin mukaan jokaisella ihmisellä on ns. varjo. Siis että jokaisessa on jonkin verran pahuutta, mutta se pitää valjastaa. Mutta en toki väitä että kaikki ihmiset olisivat pahoja tai itse olisin paha. Ihmisiä vain jotenkin kiehtoo välillä pahuus vaikkei siitä mitään hyötyä ole. Parempi yrittää nujertaa se pahuus itsessään. Im, henkinen väkivalta, fyysinen väkivalta, toisen lannistaminen kaikki nuo on pahuutta, jota vastaan ihminen käy sotaa jatkuvasti.

Mutta toisaalta ei me sille mitään mahdeta että käyttäydymme ilkeästi jotain kohtaan tai yritämme väkisin henkisesti lannistaa jonkun, ihmisiä ollaan ja meillä on se varjo. Mutta kaippa sitä kuitenkin aina tulee pyrkiä hyvään. Sekin on jo elämän tehtävä oikeastaan...

Otti vaan niin päähän tänään kun kaupassa myyjä oli jotenkin töykeä...

Kyllähän alkoholi kohtuudella nautittuna rentouttaa, mutta erittäin helposti juominen kuitenkin kääntyy todellisuuspakoiseksi toiminnaksi, josta on aito ilo kaukana. Ilo on mielestäni rauhallista viipymistä tässä hetkessä, kun vaikka juhannussaunan jälkeen katselee seesteistä maalaismaisemaa tai istuu konsertissa kuuntelemassa kaunista klassista musiikkia. Toki masentuneena voi olla vaikea löytää iloa mistään. Tuntuu, että se hetkeen uppoutuminenkin vaatii voimavaroja tai ainakin mielenmalttia.

Itse olen jo 54-vuotias ja hyvin tietoinen elämän rajallisuudesta. Olen nyt kaksi vuotta vanhempi kuin isosiskoni oli syöpään kuollessaan, lisäksi minulla on vakava psyykkinen sairaus. Kummasti ihminen kuitenkin sopeutuu vakaviinkin sairauksiin ja moni säilyttää elämänilonsa niistä huolimatta. Saksalaisilla on sanonta "Ein gutes Sterben dauert das ganze Leben" eli hyvä kuoleminen kestää koko elämän. Kyky lähestyä kuolemaa on henkinen prosessi, joka varmaan kuuluu elämäntaitoihin varsinkin näin kypsemmällä iällä.