minäitse89 kirjoitti:
Ajattelin tässä vähän tätä asiaa. Ehkä välillä pitää vain esim. kuunnella musiikkia ja oltava vain aloillaan.

Kai sitä on pakko vain pysähtyä välillä.

Musiikki onneksi antaa paljon.

🌹😀😀😀

Hei, voisi alkaa (pysähtymisen) ihan vaan opettelemalla hengittämään.... (itellenikin aika vaikeaa kun tottunut suurimman osan elämästään pidättämään hengitystä)...

Sisään hengittäessä (käy yleensä suht nopeasti) tavallaan ottaa vastaan...

Ulos hengittämällä saat hidastettua hengitystä kun uloshengityksen alussa alat piirtää jostain silmien korkeudelta etusormellasi ilmaan edessäsi Sssäää  koko ajan hidastaen siihen asti kun ulosilmahengitystä riittää...  mitä pidempään tätä harjoitat, sitä rauhallisemmaksi olo muuttuu...  alastulo hidastuu..  ( keuhkojen ilmamääräkin vuosien myötä kasvaa... )

Uloshengityksessä luovutat jotain... joskus ahdistusta... joskus surua...  joskus liikaa innostusta....

Tätä toistaen niin pitkään kun olo alkanut olla balanssimmassa....

"keskustelua"

Täytyy kokeilla tuota hengitysharjoitusta.

"purjevene"

Kyllä minä välillä pystyn ihan hyvin keskittymään. On sellaisia kausia aina välillä kun se on vaikeaa.

Kylläpäs on tänään uuvuttanut taas. Jotenkin välillä tuntuu että olisi vanhus, vaikka ikää 30 v. Jotenkin fyysisesti aivan kuitti. Ei vain jaksaisi nähdä enää uutta päivää.

Kun jotenkin tässä vain pysyttelee maailman menossa mukana, mutta silti alkaa olla jo niin väsynyt kaikkeen. 20-vuotiaana oli jotenkin virtaa tehdä asioita. Oli jotain tietyn näköistä herkkyyttä silloin. Mutta kun nyt on kohdannut elämän silmästä silmään niin tuo herkkyys on poistunut. Enää on vain jäljellä hengissä pysyttely. Joka sekin tuntuu välillä vaikealta.

Liikaa luonne on hedonistinen. Haen vain jatkuvasti nautintoa asioista ja olen pettynyt jos en sitä saa. Minun olemus on liikaa sellainen että kaikesta pitäisi saada hirveästi nautintoa.

En vain tiedä mikä on enää tärkeää? Onko tämä elämä nyt niin tärkeää että sitä pitäisi jatkaa vanhukseksi asti? Se on se avain kysymys. Vielä toistaiseksi sinnittelen. Mutta kyllä sitä alkaa olla jo aika väsynyt kaikkeen. Koko maailman menoon.

Taas ajatellu itsemurhaa koko päivän. Kun vain uskaltaisi tehdä sen...

minäitse89

Jotenkin fyysisesti aivan kuitti. Ei vain jaksaisi nähdä enää uutta päivää.....//Liikaa luonne on hedonistinen. Haen vain jatkuvasti nautintoa asioista ja olen pettynyt jos en sitä saa. Minun olemus on liikaa sellainen että kaikesta pitäisi saada hirveästi nautintoa....

 

Nautintoa on = elämää. Elämä = kokemista. Kokeminen = yhteyttä. Yhteys = kuulluksi tulemista ja kuulemista.

Sinulla on ainakin jonkn aiemman viestin perusteella ystäviä. Oisko heissä ketään, joka haluais/tarvis tulla kuulluksi? 

 

...//En vain tiedä mikä on enää tärkeää? Onko tämä elämä nyt niin tärkeää että sitä pitäisi jatkaa vanhukseksi asti? Se on se avain kysymys. Vielä toistaiseksi sinnittelen. Mutta kyllä sitä alkaa olla jo aika väsynyt kaikkeen. Koko maailman menoon....

Mikä on aiemmin ollut sulle tärkeää? Ainakin joskus? Mikä elämässä sellaista tärkeää, joka antanut sulle potkua? inspiraatiota? impulssia?

Pidä itsestä huolta, kun sinä vaan olet se joka voi sinusta pitää huolta niin hyvin kuin toivoisit. Me muut vaikutuspiirissäsi olevat ihmiset vaan omin vaikeuksin elämästä pidetään kiinni, joskus pidettävä kaksin käsinkin. Mutta luovutetahan me ei, se ei ole elämää. Ainoa mistä.voidaan luopua, on luopumisen ajatuksesta.

Elämä on jokaiselle lahja. Et ole tainnut ehtiä vielä availla omaasi? Mikä estää sinua haluamasta sen enemn avaamiseen?

Voi se elämä lahjakin olla. Minä näen sen enemmänkin velvollisuutena. Että on velvollisuus elää, sillä niin monet asiat vaikeuttavat elämää että se on vaikea välillä nähdä lahjana.

On mulla kavereita. Ei me hirveästi näistä asioista puhuta.

Se on totta että yksin me täällä loppujen lopuksi olemme.

Musiikki ja kirjallisuus antaa potkua. Ja urheilu.

Minua vain harmittaa tämä oma kohtalo. Tiedän että elää täytyy. Olen elänyt viime vuodet vain moraalin varassa. Siis sillä tavalla, että en salli itselleni itsemurhaa vaikka se käy usein mielessä. Olen jotenkin väistänyt vain ne ajatukset.

Mietin vain sitä että millainen on tulevaisuuteni? On niin paljon kipuja henkisiä ja fyysisiä. Toki kaikki elää tavallaan aika heikoilla jäillä. Me ihmiset olemme vain välillä aika hauraita, mutta toisaalta sitten kun on kriisitilanne niin useimmista löytyy voimavaroja silloin.

Selkärankainen jos on, ei ollenkaan huono tapa elää. Moraali on kuin kainalosauva? Me ihmiset ollaan niin monimutkaisesti luotuja, että tarvitsemme useamman, tavallaan tukipilarin, elämässä, voidaksemme paremmin. Jos moraali on yksi, mikä on se toinen, jos tarvitset vain kaksi tukipilaria? Mikä sinun elämässä sulle ois toinen tuki? Miten symbolisoisit sitä jos mielikuva tukipilarista ontuu?

Tukipilari on myös opiskelu ja kirjoittaminen. Huomasin tuossa kun opiskelin avoimessa, että sain tarkoitusta elämääni. Oli jokin päämäärä.

Aloitin taas avoimen kurssin. Tilasin kurssikirjan ja siinä menee varmaankin ensi viikkoon kun saan sen.

Se on se tukipilari kun pystyy vain syventymään johonkin asiaan täysin. Välillä niin että unohtaa kaiken muun. Sellaiset hetket ovat hyviä. Mutta aina en pääse siihen tilaan.

Syventyminen sulla se tukipilari.

Kun tulee ongelmaa olla elossa, levottomuus asioista, joista ei tiedä 'viimeistä sanaa', kun huomaa tarvivansa jotain hyvää, rauhottavaa asiaa, jota ei löydy jääkaapistakaan, kai vaan parasta suunnata mieli semmoiseen tekemiseen johon kokee kiinnostusta. (Välillä hyvä syödäkin jotain.)

Opiskelu on hyvä kohde. Nykyään voi omalta koneelta käsin opiskella monenlaista. Samalla kun se imee energiaa, se antaa tyydytystä. Nykyään ei tarvitse kaikkea muistaa. Kone muistaa. Tärkeintä saada lisää ymmärrystä.

Avoin opiskelu amkissa tai yossa on nykyään mahdollista, työttömyysturvankin turvin, jos löytää kiinnostavan aihealueen  mitä haluaa enemmän ymmärtää. Avoimen yliopiston kynnyskään ei ole korkea, jos sisäisen oman asennekynnyksen yli pääsee. Tietynlainen itsen mitätöinti aika tyypillistä meille monelle suomalaiselle. Jokaisessa ihmisessä on voimavaroja enemmän kuin itse kuvitteleekaan.

Sanoit, aina ei pääse syventymään.

Jos silloin saa otteen syystä, mikä mieltä häiriköi, se kai pois pakenee?

Joo syventyminen on tukipilari. Mutta sitten siihenkin jää koukkuun. Ja pitäisi välillä tehdä muutakin. Mutta kun minulla on välillä sellainen olo että haluaisi vain tehdä yhtä ja samaa koko ajan. Ei haluaisi syödä välissä tai nukkua. Mutta kun toisaalta elämä ei ole sellaista.

Haluaisin vain jähmettyä johonkin tiettyyn rauhalliseen olotilaan, jossa saisin olla loppu elämäni. Onkohan se tila sitten taivas? Varmaan ainakin jokin taivaan tapainen.

Opiskelu auttaa jossain määrin. Mutta kun sitäkään ei voi koko ajan tehdä.

Välillä syventymistä häiritsee kivut yms.

Tuntuu välillä etten jaksa. Joka päivä tätä samaa kuraa. Kauhean vaikeaa elämä. Kun on niin hirveästi mahdollisuuksia ja kuitenkin on vaikea tarttua niihin.

Suoritin avoimessa yhden kurssin ja sain aika hyvän arvosanan, mutten tahdo kestää kehuja. Kuitenkin pidän kehuista, mutta sitten kun itseluottamus on korkealla niin on vaikea välttää ajatus itsemurhasta. En toki ymmärrä sitä logiikkaa, että kun menee hyvin niin harkitsee itsemurhaa..?

Minulla vaan joka päivä käy se päässä. Fysiikka pitäisi olla kunnossa lääkärin mukaan, mutta silti kolottaa montaa eri paikkaa. Henkinen puolikin muuten mutta tuo itsemurhan ajatus vainoaa jatkuvasti.

Mietin välillä että teen jonkun koulutehtävän esimerkiksi ja jätän sen perinnöksi, kun itse poistun näyttämöltä. Mutta kuitenkaan en poistu ja olen siinä ns. kiirastulessa, että sattuu koko ajan mutta jatkan elämää.

Yksi kysymys vain tulee mieleen: Onko elämä kenelläkään helppoa? Toki harvat facebookissa myöntävät että menisi huonosti, mutta kuitenkin monella varmaan vaikeaa. Minulle ainakin tämä olemassaolo on haastavaa. Kun päässä koko ajan im-ajatukset, mutta kuolla en halua. Joten jatkan elämää ja samalla kamala ahdistus päällä. Toki en haluaisi koko ajan valittaa, mutta kerron vain tässä rehellisesti että miltä tuntuu...

Kauhea olo henkisesti. Tuntuu että romahtaa. Ei jaksa oikein tehdä mitään. Mistäköhän tämä nyt taas johtuu..?

Sinä vaan tiedät tuon, kun sinun elämästä kyse.

Tältä tuntumalta mitä sinun textejä täällä olen lukenut, vaikuttaa siltä että. ....voin vaan arvailla. ... olet taloudellisesti hyvistä(?) oloista, ainoa lapsi(?), et kovin liikunnallinen (?), herkästi unohdat sinua kannattavia asioita(?). Motiivisi on impulssin varassa (?), tunnet olosi tarkoituksettomaksi herkästi (?).

Kirjat ovat ystäviäsi, kuin klassinen musiikkikin.

Tarve/tapa luovuttaa on jostin syystä ominaista (?)

Ei nyt hirveän lähelle mennyt. Kyllä minä aika paljon liikun. Enkä ole ainoa lapsi.

En minä tavallaan luovuta. Puran vaan ajatukset tänne ja jatkan elämää.

Olen huomannut että siitä on apua kun saan purkaa kaiken tänne. Jotenkin on sen jälkeen kevyempi olo.

Mieluummin tänne puran kuin vatvon koko ajan omassa päässä.

Sitä varten tämä on!