Ei hallitse elämääni im-ajatukset. Koska tiedän, että voin milloin vain tehdä itsemurhan ilman sen kummemmin asiaa pohtimalla tai kertomalla asiasta muille.

Moi!
mä teen välillä sillain että menen makaamaan sänkyyn suljen silmäni ja ajattelen makaavani kuolleena arkussa - en pohdi miten olen kuollut vaan mietin ahdistavia asioita sieltä arkusta käsin.

Jäikö joku juttu tekemättä tai joku juttu kertomatta jollekkin ihmisella. Miten ne mun hommat tekee joku toinen tai sitten on tekemättä.

Mitenköhän mun lapset pärjää olisko musta ollut apua heille vielä jossain pienessä jutussa. Jne.

Olisko pitänyt sinnitellä vielä muutama viikko? Olisko pitänyt käydä lapissa? Käsivarressa oon käynyt...

Toi voi ollakin hyvä konsti mitä sanoit HerKaramazov. Mietin sen takia niin paljon im:ää koska mulla on noita fyysisiä kipuja ja niihin ei oikein mikään lääke auta.

Tuntuu vaan välillä että olisi elänyt jo ikuisuuden vaikka oonkin vasta 30 v. Siitä se im-ajatus tuleekin, että tuntuu välillä siltä että on jo nähnyt tarpeeksi tätä elämää. Ettei tarvitsisi enempää kärsiä. Tiedän että elämä pitäisi nostaa jalustalle, mutta enpä ole varma tuosta. Minkä takia pitää elää jos on vaikea olo ollut jo ainakin viisi vuotta putkeen melkein?

Kaveri teki im:n ja senkin takia on lisääntynyt itsellä ne ajatukset. Mikä mieli on tässä maailmassa, joka on niin ristiriitainen, niin monimutkainen ja niin julma paikka?

Sitä puhutaan että itsemurha on luovuttamista, ehkä niin. Mutta tarviiko täällä maailmassa olla väkisin, kun on niin paljon kärsimystä? Se vain tulee välillä mieleen...

Olen paljon miettinyt myös sitä: nihilistiseltä kannalta katsottuna ei millään loppujen lopuksi ole mitään väliä.

Vain se arvo maailmalla on, mitä me ihmiset sille annamme.

Toisaalta im on niin traumaattinen teko läheisten kannalta että kaippa täsä pitää jatkaa vain matkaa.

"Kaveri teki im:n ja senkin takia on lisääntynyt itsellä ne ajatukset. Mikä mieli on tässä maailmassa, joka on niin ristiriitainen, niin monimutkainen ja niin julma paikka?"

Sama juttu peruskoulu kaveri...

Toi "hauta" harjoitus taitaa olla jostain Buddhalaisesta kirjasta etten ota sitä omiin nimiini.

Olisikohan ollut Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta?

Okei. Uskonnoissa kyllä on viisauksia. En vain osaa harjoittaa oikeen mitään uskontoa.

Vaikka toki tämä länsimainen kulttuuri perustuu pitkälti kristinuskoon.

Tuo on jännä kuinka jonkun tuttavan im vaikuttaa hirveästi monen vuoden jälkeenkin. Olen ajatellut kyseistä tapausta melkein päivittäin. Nousee vain kysymys että miksi? Vaikka toisaalta tiedän vastauksen.

Joillakin elämä menee vain viemäristä alas. Toiset taas pystyy kamppailemaan elämänsä puolesta.

Välillä toki on surullinen kun sellaisia asioita lähipiirissä sattuu, mutta sille ei voi oikein mitään. Jokainen on vastuussa omasta elämästään. Ja toiset pystyvät kantamaan tätä elämisen taakkaa paremmin kuin toiset. Niin se vain tuntuu olevan...

Mikä vuorokauden hetki on vaikein taistelussa? Minulla on aamut. Ilta on helpoin koska tietää että kohta voi mennä nukkumaan - saa olla rauhassa yön. (En ole nähnyt painajaisia pitkään, pitkään aikaan. Edellisestä voisi olla jopa kiitollinen?)

Im - ajatuksesta tulee usein seuralainen jopa loppu elämäksi - fyysinen ja psyykkinen kipu pitää huolen että seuralainen on mukana. Tarvis varmaan tervetiä joka aamu kädestä pitäen (ei nyt korona aikana 🤗) ajatusta, ja ehkä myös fyysistä ja psyykkistä kipuaan?
Edellisiä mukana kulkijoita voisi alkaa sietään - jos oppisi olemaan vertaamatta itseään muihin...vertailu on vihtahousun keksintö🤭

Miksi ne im-ajatukset pitäisi hiljentää? Miksi elämää pitäisi jaksaa jatkaa?

Yritän ajatella, että itsetuhoiset ajatukset on vain ajatuksia, ja tiedän että ne menevät ohi. En yritä aktiivisesti työntää niitä pois, mutta yritän luoda mieleeni tilaa myös muunlaisille ajatuksille. Muistutan itseäni siitä, että vaikka juuri sillä hetkellä on huono olla, välitän itsestäni ja toivon itselleni hyvää. Ajattelen itsetuhoisia ajatuksia merkkinä siitä että voin sillä hetkellä huonosti, minkä vuoksi niiden ilmaantuessa minun pitää pitää itsestäni ihan erityisen hyvää huolta. Voin yrittää lähettää itselleni ajatuksissani rakkautta, välittämistä ja myötätuntoa.

Minulle vaikein hetki on ehkä ilta juuri siksi, kun turhautuneena jo odotan seuraavaa aamua. Että taas on edessä yksi päivä... Varsinkin nyt korona-aikana on eläminen ollut ihan tuskaa, kun välillä en edes muista mistä nautin. Eli en illalla osaa nauttia siitä, että pääsee nukkumaan, vaan jotenkin kauhulla odotan jo seuraavaa aamua.

Sitten aamulla keittelen kahvit, ja olo aamun ajan onkin yleensä yllättävän hyvä ja toiveikas. Hankalimpia kai on juurikin päivät, kun silloin ehkä pitäisi eniten olla olemassa tai jotain.

Ennen minua esti ajatus läheisistä, mutta nyt on ollut välillä niin synkkää, että edes läheisten ajattelu ei ole helpottanut oloa. Kuulostaa jopa nololta, mutta uskon ainoan esteen välillä olevan se, etten halua kuolemallani aiheuttaa TYÖTAAKKAA järjestelyiden suhteen muille... Kaikkeen sitä voi tukeutuakin. Tuo HerKaramazovin juttu on sellainen, mitä täytyy kokeilla heti huomenna.

soroppi kirjoitti:
Yritän ajatella, että itsetuhoiset ajatukset on vain ajatuksia, ja tiedän että ne menevät ohi. En yritä aktiivisesti työntää niitä pois, mutta yritän luoda mieleeni tilaa myös muunlaisille ajatuksille. Muistutan itseäni siitä, että vaikka juuri sillä hetkellä on huono olla, välitän itsestäni ja toivon itselleni hyvää. Ajattelen itsetuhoisia ajatuksia merkkinä siitä että voin sillä hetkellä huonosti, minkä vuoksi niiden ilmaantuessa minun pitää pitää itsestäni ihan erityisen hyvää huolta. Voin yrittää lähettää itselleni ajatuksissani rakkautta, välittämistä ja myötätuntoa.

Hmm. Tuossa on perustana se ajatus että elämä on parempaa kuin kuolema. Jos tähän uskoo on kai jo hyvin pitkällä parantumisen tiellä.

TuskinKoskaanEhjä kirjoitti:

Hmm. Tuossa on perustana se ajatus että elämä on parempaa kuin kuolema. Jos tähän uskoo on kai jo hyvin pitkällä parantumisen tiellä.

Hmm, tiedä häntä parantumisen tiestä (parantuuko elämästä kukaan?) mutta on kyllä totta että minulla on vahva ajatus siitä että elämä on parempi kuin kuolema. En tiedä, miksi se on minulle niin selvää, mutta niin se vain on.

Koska kuolema on tuntematon, niin parempi jatkaa täällä oloa. Tavallaan jos pitää sitä työnä että pysyy hengissä, niin työ sekin. Maailma sekoittaa meidän päitä siten että täytyisi pakolla olla jokin ammatti tai olla korkealla hierarkiassa. Ihmisen ei loppujen lopuksi tarvitse muuta kuin hengittää, syödä, nukkua ja käydä vessassa. Siinä teologiaa. Ei tarvitse mitään muuta kuin olla tässä elämässä. Ensin fysiologiset tarpeet. Sitten kaikki muu.

Sitten tehdä tehdä ja tehdä. Pyörittää kiveä yhä uudestaan vuorelle, josta se kuitenkin vierii alas. Siinä se ja sitten kun fysiologia rapistuu, niin tulee kuolema joka on täysin tuntematon. Senhän takia se pelottaakin.

On ihmeellistä, että meillä ylipäätään on tämä elämä. Vaikka se olisi täysin turha, niin silti meillä se on...

Niin, perustarpeiden täyttäminen olennainen osa elämää. Sitten jos elämässä aukeaa joku alue, minkä tiimoilta toimiminen tuo leivän pöytään, ei elämässä fyysisesti muuta tarvitse. Jokainen on jossain hyvä, jos sen oman alueen löytää aikaisin, elämään asettuu rytmi aikaisemmin kuin jos tuota ominta toimintaa joutuu/saa hakea pidempään.

Kunpa aukeaisikin jokin mahdollisuus. Jokin pieni tlaisuus, ettei tämä elämä syöksyisi mihinkään kuiluun. Sitä pelkään yli kaiken, että jos sitä joskus toteuttaa päässä pyörivät suunnitelmat. Jos sitä syöksyykin pimeyteen. Se olisi hirvittävää, muttei täysin mahdotonta.