Mun elämässä on synkkä kausi. Taas kerran ja ollut jo pitkään. Vahingoitan itseäni. Mietin kuolemaa. Haluaisin pois. Ihan oikeasti kuolla vain pois. Masennus on aika kova, enkä sen usko muuksi muuttuvan. Haluaisin huutaa. Ja pyytää apua. – Mutta korrekti kun olen, niin pysyn hiljaa. Pitäisikö hakeutua sairaalaan?!
Mua pelottaa. Entä jos jään tänne pimeään. Mua alkoi itkettää.
En jaksa. En selviä.
Jäi edelliselle sivulle yksi viestini.... Miksi olen tällä hetkellä vihainen äidilleni, mutta isääni en nyt syytä? - Varmaan senkin aika tulee. Mutta isän kanssa mun ei nyt tarvitse olla tekemisissä, toisin kuin äitini kanssa. Pitääpä puhua tästä hoitajan kanssa... Nyt alkoi taas ahdistaa! 🙁
Mä uskon että selviit. Sussa on voimaa. Vaikka pieni hiekanjyvällinen. Yritä ajatella kivoja asioita. Kyl ne huonot siel perässä kulkee.
Joulurauhaa...
Jardin Prive kirjoitti:
Mua pelottaa. Entä jos jään tänne pimeään. Mua alkoi itkettää.
Laita valot päälle! Ja itkeä saa jos se helpottaa!
❤
- Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 11 kuukautta sitten. Syy: hymiön korjaus
Jardin Prive kirjoitti:
Olen kylmä. Ei tuon anteeksiannon tarvetta edes ole, kun äitini ei tiedä, mitä nyt käyn läpi.
Viisaasti ajateltu! Mun mielestä anteeksiannon tarvetta ei kyllä olisi vaikka [äitisi] tietäisikin, jos sinusta ei siltä tunnu. Tunteet on sellaisia kuin ne on, eikä niitä voi (tai tarvitse) mihinkään suuntaan pakottaa. Muuttuvat sitten itsestään ajan kuluessa, jos ovat muuttuakseen 🙂
Ei liity asiaan millään tavalla mut kerronpa kuitenkin: sain kuulla alkuviikosta hyviä uutisia siitä projektista jonka kanssa olen paininut! !!! Joten ihan seuraavaan päivään asti odotin ennen kuin aloin huolestumaan seuraavasta. 😂
Kiitos viesteistänne! Eilinen tuntui menneen paremmin kuin toissapäivä, mutta otinhan enemmän rauhoittaviakin. Mulla oli illalla hieroja, ja se teki hyvää (=siis ihanan kipeää)! Seuraava aika hänelle meni yli kuukauden pähän, mutta katsotaan, tulisiko peruutuksia, joille pääsisin käymään. Hieroja tuntui mukavalta ja turvalliselta. Juteltiin aika paljon.
Tää aamu menee torkkumiseksi ja nousemiseksi. Taidan taas mennä unille...
Joku perusteli anteeksiantoa sillä, että se helpottaisi myös mun oloa... Mutta miksi antaisin anteeksi?! Mun on niin paha olla menneisyyteni takia. Vanhempani aiheuttivat sen... Ja nyt syytän asioista eniten äitiäni. Mun ei pitäisi olla häneen yhteydessä. Mulla vain tulee olo, että mitä hän ajattelee.
En pysty kuuntelemaan itseäni ja omaa hyvääni.
Jardin Prive kirjoitti:
Joku perusteli anteeksiantoa sillä, että se helpottaisi myös mun oloa... Mutta miksi antaisin anteeksi?! Mun on niin paha olla menneisyyteni takia. Vanhempani aiheuttivat sen... Ja nyt syytän asioista eniten äitiäni. Mun ei pitäisi olla häneen yhteydessä. Mulla vain tulee olo, että mitä hän ajattelee.En pysty kuuntelemaan itseäni ja omaa hyvääni.
Se joku (minä?) ei välttämättä ollut oikeassa. 🙂 Joillakin ihmisillä anteeksiantaminen voi vaikuttaa niin, mutta voi hyvin olla, että sun kohdallasi asia on ihan toisin. Kokemukset on niin erilaisia.
Sanoit että yhteydenpito äitiisi saa sinut miettimään hänen ajatuksiaan. Kaipaatko häneltä hyväksyntää?
Musta kuulostaa ihan reilulta ja oikealta, että (hänen sairastumisestaan huolimatta) pidät yhteyttä vain sen verran, kun koet jaksavasi. Pidä huolta itsestäsi, mulle olet sen arvoinen vaikka itsestäsi ei aina siltä tuntuisikaan!
Kiitos, Soroppi. Sinua en tarkoittanut! Joku muu, jonka kanssa olen puhunut - tosiasiassa useampikin, jopa ystäväni - on puhelimessa tai muuten keskustellessa tuonut tuon anteeksiannon helpottavuuden esille. Joillekin olen sanonut, ettei se ole nyt mahdollista. Ja jollekin jopa, että olen vihainen siitä, mitä hän esittää totena. On vain totta, että vointini huononee ollessani yhteydessä äitiini.
Tuntuu, että hän vittuilee. Kun kysyn kohteliaasti ja mielestäni ystävällisesti, mitä hänelle kuuluu tai onko niin, että hän ei saa puhelinta laturiin samalla kun puhuu puhelimessa, saan vastauksen, ettei: "pitäisihän sinun tietää... että... " Minua loukkaa tuollainen asenne. Tuntuu, että voin soiton tai tapaamisen jälkeen huonommin kuin sitä ennen. Ehkä koen, että äitini ei arvosta minua, olen hänelle pikkukakara, jolla ei ole merkitystä ja jota voi kohdella miten tahansa. Eikä minusta ole nyt vielä sanomaan sitä hänelle. Ja jos sanoisin, syyttäisin itseäni siitä, että pahoitan hänen mielensä. Huono lapsi, huono tytär. Aina ja koko ajan...
Ja samlla on totta, ettei hänellä ole juurikaan merkitystä minulle.
Miksi sitten olen häneen yhteydessä ylipäätään lainkaan!
Mikä siinä on, että kenen lapsi on, sille on lojaali tilanteissa joissa ei tarvitsisikaan? Herkkyys kokea syytä itsessä, syyttä? Miksi? Asetelmat siihen johtavia, kun oli pieni? Viaton olit sinäkin varmaan Jardin Prive. Kuluuko niiden asetelmien vaikutukset ajan kanssa -? Uusia valintoja -?
Nyt mun oloni on äitini suhteen niin huono, että jos hän kuolisi tässä näin, ja joku toivottaisi mulle osanotot, voisin sanoa tarvinneeni ne jo hänen eläessään. Tunnen itseni täysin paskaksi ihmiseksi! Olen huono ja täysin kelvoton, kun edes äitini lähestyvä kuolema ei saa minusta rakastavaa tytärtä. (Ei hän välttämättä ole kuolemassa kovin piakkoin, mutta se on tässä kuitenkin todennäköisesti parin vuoden sisällä edessä.)
Tuli tuossa sinun viestistäsi, Keskustelua, ajatuksiin, että koenko, että mun pitäisi olla edelleen lojaali äidilleni?! Herkkyys kokea syy itsessäni?! Onko perusta tässä tilanteessa edelleen/jälleen sama kuin lapsena?! Meinasin korjata tuon edellisen lauseen lopun muotoon: "sama kuin pienenä". Tuntuu, että jotenkin etäännytin oloni ja ajatukseni muodossa "lapsena". "Pienenä" on jotenkin herkempi sana. Heikko ja turvallisuuutta kaipaava. Suojelua kaipaava.
Ja kun on joutunut suojelemaan muita... Ei silloin voi olla pieni. Silloin ollaan lapsi.
Minun valintani on nyt: En missään nimessä mene tapaamaan äitiäni huomenna! Olen vihainen. Saanko olla vihainen myös jouluna?!
En ole saanut olla turvallisesti pieni, silloin kun olisi ollut mun aikani olla pieni ja suojelua tarvitseva. Voinko saada sitä nyt? Voidaanko mua suojella riittävästi tänä päivänä tai huomenna? Ylihuomennakin? Olen ollut itselleni vaarallinen jo 18 vuotta ja nyt edelleen. 🙁 Saanko olla pieni nyt? 😢
Soitin äidille tänään. En osaa suojella itseäni. Tarve olla kunnon tyttö. Tosin pystyn olemaan menemättä häntä katsomaan. En ole miestäkään tänään nähnyt.
Tunteet on meille annettu, ne on osa meitä. Joka tunteella oma tarkotuksensa. Vihantunteet voimakkaammasta päästä. Jos tukahduttaa tunteitaan, kehittyy syöpä jonnekin? Solutasolla en tiedä kuinka vaikutuksia elimistössä varsinkin ääritunteilla. Rakkaus hoitaa, voiko vaikuttaa niihin osiin soluissa jotka vaurioituneet? Minulle on sanottu, kirjoita kirje sille (isälle) ja pura kaikki pahat olot ja vihat, aiheuttämansa, mutta vielä en ole ollut valmis luovuttamaan tai kyennyt tekemään sitä.
Tuo pieneksi tuleminen, hoivatuksi, omalla kohdalla se on ollut vaikea kokea. Lapsena piti olla jo kuin aikuinen, en ole koskaan osannut olla siinä mielessä kuin yleensä lapsi on; en ole pyytänyt syliin, en ole leluilla leikkinyt, en uskaltanut pyytää päästä viereen nukkumaan.
Enkä muista kuka mulle oli kai opettanut Isä meidän rukouksen, mutta se on ollut ainoa turva pitkin matkaa. Ajan kanssa elämän myötä tutuiksi tulleet ihmiset kukin omalla vaikka etäisellä tavalla vahvistaneet turvaoloa itseen.
Saat olla just minkä olon itsessä tunnet todeksi. Kaikissa vaiheissa. ❤