❤ voimia

Sairaalassa ja rauhoittavia.

Nyt on viikonlopun aikana tullut tavattua päivystävä lääkäri muutamaan kertaan ja muuten osastolta konsultoitu häntä pariin otteeseen...

Onko pahaolo helpottanut?

Ei. Olo seilaa erilaisten tuntemusten ja tunteiden seassa. Saan erilaisia neuroleptejä rauhoittamaan ahdistusta ja ärtymystä ym.

Oletko kauan siellä sisällä?

Toivottavasti voit hiukan paremmin jo. ❤

Mulla on semmoinen olotila et haluun karkuun ja pois. Olen lopen uupunut ja ulkopuolinen painostus on liikaa. Ei jaksa ajatella enää ja kaikki on yhdentekevää. Liikaa vastuutta tässä kunnossa. Haluaisin va olla ja levätä.

Mut kotiutetaan tänään.

En uskalla kirjoittaa siitä enempää. Alan muuten itkemään ja hakkaamaan itseäni. Tosin, olenhan minä jo muutenkin itsetuhoinen. Enemmänkin kuin tuon.

En jaksa. Mut jätetään mun näkökulmasta yksin. Yksi potilas jututti mua äsken. Ei olisi ollut laittamassa mua pois osastolta, mutta eihän hän tietenkään ole päätösvaltainen asiassa.

Tuntuu siltä, etten pärjää.

Olen kotona. Toimin automaatiolla. En tunne mitään. Ei edes pelkoa. Lääkkeitä riittää. Voisin tuntea pelkoa. Mutta en kai uskalla. On jotenkin selvittävä tästä illasta. Olla vahingoittamasta itseä. Jopa sairaalassa olin itsetuhoinen. Oliko sillä vaikutusta kotiuttamiseen? Siitä ei kuitenkaan tänään puhuttu, kun oli hoitopalaveri.

Miksi käytetään termejä hoitokokous tai hoitoneuvottelu? Eihän siellä mistään keskustella tai neuvotella. Ilmaistaan vaan hoidon antajan päätökset.

Hei. Miltä tuntuu olla kotona? Kaipaatko laitoksen rutiineja?

Hei, Pikemiten. En kaipaa laitoksen rutiineja. Enemmän sitä näennäistä turvallisuutta, johon en pystynyt sitoutumaan. Olin kuitenkin itsetuhoinen, vaikka olin sisällä osastolla.

Tänään meni loppujen lopuksi itkeskelyksi hoitajan tapaaminen. Aina koen hylkäämisen. Silloinkin, kun siitä ei ehkä ole ollut kysymys. Mua pelottaa ja yritän parhaani mukaan suojella itseäni hylkäämiseltä.

Nyt on oltava kova.

Lepsuilu tai tunteilu ei ole aiheellista. Mun on pakko selvitä. Ja ihan yksin. En uskalla luottaa kehenkään nyt. Ei kukaan voi auttaa mua. Ja siitä seuraa, että kuolema tuntuu taas olevan askelta lähempänä. Ei elämästä selviä hengissä... Koen psyykkistä kipua. Mun on vain jatkettava. Olisin taas mielestäni sairaala-kunnossa, mutta en voi sinne mennä. Ei mua otettaisi kuitenkaan vastaan.

Kun itken toisen nähden, sellaisen, johon olen jonkinlaisessa riippuvuus-suhteessa, Tunnen voimakasta nolatuksi tulemisen tunnetta.

Mitä tekisin nyt? Menen yöksi miehen luo. Saunotaan. Lääkkeet pitäisi jakaa. Otin hoitajan luota lähtiessni päivälääkkeet ja yhjden tarvittavan. Nukahtelin kotimatkalla taksissa. Onneksi en ollut kuski.

Lämmin halaus

Kiitos, Saloka.

Halaus täältäkin!

Ihailen sitä miten tiedostat milloin sulla on kokemus hylätyksi tulemisesta, ja tiedostat että tulkinta jonka teet tilanteesta ei välttämättä vastaa todellisuutta. Se ei silti tarkoitat ettet ansaitsisi lämpöä ja myötätuntoa ja kaikkia niitä hyviä asioita joita elämään voi kuulua.

Mukavaa saunailtaa! Täällä vahaillaan vaelluskenkiä. Reissusta palatessa kävi sillein ikävästi että yövyttiin hotellissa jossa oli lutikoita (mikä tietenkin huomattiin vasta aamulla), ja siitä lähtien on saunaa ja kuivausrumpua käytetty ahkeraan, vaikka vieläkään ei tiedetä ihan varmaksi tarttuiko niitä matkaan vai ei.

Kiitos, Soroppi; halauksia täällä kaivataankin! Kyllä teillä on ollut huono tuuri lutikoiden kanssa! Toivottavasti eivät ehtineet tarttua tavaroihin, ja tämä "tappoprojekti" on vain ylimääräistä työtä.

Mä luulen, että tuo hylätyksi tulemisen tunne on ollut esillä terapioissa niin monta kertaa, että sen jo jossain määrin tunnistan ja arvaan olevan kyseessä. Psykodynaaminen terapia, joka kesti useamman vuoden, nosti varmaan pintaan tuon ajatuksen hylkäämisestä, mutta en silloin ollut vielä valmis kohtaamaan sitä täysin. Jos nytkään... Silloin en voinut ajatella ainakaan ääneen, että terapeuttini olisi hylännyt minut. - Käytännössä luulen terapeutin toimineen niin, ettei hän ollut paikalla, kun mun aikani olisi ollut. Eli ovi pysyi lukittuna. Luulen näin jälkikäteen, että hän yritti nostaa hylkäämisen käsittelyyn terapiassa, mutta en pystynyt siihen.

Nyt tiedän myös sen, että jos alan olla vakavasti itsetuhoinen, löytyy usein taustalta jo myös tuo hylkäämisen-ajatus. Ne seuraavat toisiaan niin selkeästi.

Haluaisin mennä nukkumaan. Olo on jotenkin ahdistunut. En ota ihan vielä päivälääkkeitä. Yöllä heräsin kahden aikoihin ekaa kertaa. Olin hetken ylhäällä, mutta yölääkkeet pakottivat nopeasti takaisin sänkyyn. Loppuyö meni jonkin verran katkonaisesti.

Pelkään avohoidon vähenemistä osaltani. Kun mulle sanotaan, että reagoin "kielteisesti" hoitajan tapaamisiin, että alan oireilla silloin uuden jutun kautta, koen sen uhkana ja uhkauksena. Tulen menettämään jotain. Tulen menettämään jotain, minkä koen tarvitsevani ja jään yksin. Minut hylätään. Sitä pelkään ja sitä itken. Se saa minut reagoimaan sulkeutumalla vain itseni ympärille, suojaudun hylkäämiseltä ja pettymykseltä. Se on minulle jotain, mitä mun on syytäkin pelätä! Jos jään yksin, en selviä. Kuolen.

Tuosta en tiedä, kumpi on sitten se syy tai kumpi on se seuraus. Kuolenko hylkäämiseen, hylätyksi tulemiseen, vai siihen, että itse hylkään?

Otin esille turvakorttini. Mulla itsemurhan varoitusmerkkejä on: hylkäämisen tunne, tunne tai ajatus, että jään yksin, se, että itsemurha tulee mieleen, alan harkita ylianostuksen ottamista, valmistaudun ottamalla rauhoittavia ja otan riskejä.

En teidä, olenko tällä hetkellä millä kohtaa itsetuhoisten ajatusteni ja suunnitelmieni kanssa. On niin helppoa kuolla. Ja kotona niitä mahdollisuuksia on aina enemmän. Mua pelottaa tämäkin asia. Ehkä kuitenkin nämä pelon aiheeni liittyvät nyt kaikki kuolemaan tai psyykkiseen kipuun. Kokemukseni on, etten selviä yksin, mutta saman aikaisesti en pysty luottamaan toisiin ja jättäytymään heidän varaansa. Onko lopputulos aina, etten selviä?! Jäänkö aina yksin?

Olisipa joku, joka voisi pelastaa mut. Mutta kun olen aikuinen ihminen, sitä ei kai löydy.