cherrie kirjoitti 18.3.2018 17:35

Pelästynyt,

Lääkkeistä ei ole tullut mitään haittavaikutuksia. Olen käyttänyt lääkettä kohta noin kolme viikoa. En tiedä onko vaikutukset vielä ehtineet tulla kunnolla esille..

Oli tarkoitus sanoa siis että ei varmaan vielä ole kunnolla tullut vaikutukset esille. Siinähän menee oma aikansa
🤨 sitä sanotaan että 2-4 viikkoa voi mennä tai kauemminkin ennenkuin lääkkeestä alkaa tulla vastetta. Sen jälkeen sitten lisätä tai vähentää annosta miten se nyt sitten alkaakin vaikuttamaan loppujen lopuksi. 🙂

Kun olen tässä parilla aikuisopiston kurssilla ollut, niin olen yllättynyt kuinka paljon hermostuneisuutta olen havainnut muissa kurssilaisissa. Paikalla ollut useampikin käsienhypistelijä, tai muuten vaan tosi sulkeutuneen näköisesti seisova tai puhuessaan hermostuneen ja epävarman kuuloinen.

Aloin sitten miettiä että onko se normaalia? Onko ne normaaleja, vai onko kurssi vaan vetänut "hulluja" puoleensa? Jotenkin ajatellut että nuo tuollaiset ovat oireita sairauksista, enkä niitä siellä ihmisten ilmoilla odottanut siinä määrin näkeväni.

Tuli miltei tunne että minua huijattu.

Muuten olen varsin tyytyväinen siihen, miten hyvin olen päässyt menemään erilaisiin ryhmiin. Juuri tuo mainittu jälkikäteisahdistus omalla kohdallani vähentynyt. Aiemmin jos tein, tai koin tehneeni, pienenkään mokan tai jumahtaneeni tilanteessa mitenkään, niin päälle tuli semmoinen "häpeäaalto".
Sitten olin semmoisessa sumeassa tilassa loppuajan, ja jälkikäteen saatoin vauhkota asian tiimoilta vaikka kuinka kauan. Nytkin huomaa jännittyvänsä vain tuollaisia vanhoja jumahtamisia muistellessa.

Uusin ryhmiin meneminen kyllä edelleenkin jännittää. Etukäteen mietin kaikenlaisia skenaariota siitä miten se saattaa mennä ja vastaavaa, niin että en saa nukutuksi.
Olen huomannut yrittäväni miettiä jonkinlaista alibia, syytä, tai "oikeutusta", menemisilleni.

Tuntuu että kaikki menemiseni ja tekemiseni pitää jollain tavalla selittää, että saan oikeuden tehdä ne. Ja sitten jännitän ja pelkään jonkinlaista "paljastumista", sitä ettei oma itsetehty lupakirja kelpaakaan.

Siellä ryhmissä sitten ihmetellyt, ja ehkä vähän ihaillutkin, että kuinka kevyesti jotkut hommaan suhtautuvat. Itse otan homman kovin vakavasti, ja ennen kuin uskallan edes ilmoittautua kurssille, mietin monta päivää että olenko nyt varma että jaksan ja pystyn ja haluan nyt tuonne, ja että miten selitän, tai oikeutan, sinne menoni muille.

Toistaiseksi ei ryhmissä sen kummempaa inkvisitiota ole vastaan tullut.
Yleensä on melko suoraan menty itse asiaan, eikä ainakaan vielä ole mitään kovin kamalaa tapahtunut.
Aina raportoinut sitten päiväkirjaani että meni paremmin kuin odotin, mistä onkin muodotumassa jonkinlainen running gag itselleni. 😀

Mollimöykky kirjoitti 24.3.2018 17:38

Aiemmin jos tein, tai koin tehneeni, pienenkään mokan tai jumahtaneeni tilanteessa mitenkään, niin päälle tuli semmoinen "häpeäaalto".

Sitten olin semmoisessa sumeassa tilassa loppuajan, ja jälkikäteen saatoin vauhkota asian tiimoilta vaikka kuinka kauan. Nytkin huomaa jännittyvänsä vain tuollaisia vanhoja jumahtamisia muistellessa.

Tämä kuvaus on kuin suoraan omasta elämästäni. Samoin mulla, jos käyttäydyin hermostuneesti ihmisten edessä tai sanoin tai tein jotain mielestäni vähänkin hölmöä, tuli aivan valtava, hukuttava ja oksettava häpeä. Sellaiset muistot vainosi vuosia jälkeenpäin ja aina, kun tuli mieleen, putosin samaan kauheaan häpeään ja itseinhoon. Nykyisin ei kuitenkaan tule enää läheskään niin pahoja "häpeäaaltoja". Pääsen nopeammin yli vaikeista tilanteista, ja toisaalta en putoa niin syvälle. Ei oo enää läheskään niin korkeat vaatimukset sen suhteen, mihin sosiaalisissa tilanteissa pitäis yltää. Toisaalta voin nähdä, että vaikka olisin hermostunut tai sanoisin hermostuksissani jotain tyhmää, olen silti ihmisenä rakastettava ja hyvä. 🙂

Tosi hienoa, että olet uskaltanut mennä kursseille ja huomannut, että monet muutkin ihmiset jännittää. Ja et ei ookkaan tapahtunut mitään kamalaa! Itsellänikin monista asioista on etukäteen kaikenlaisia kauhuskenaarioita. Sitten jälkeenpäin ihmettelen, että noinko helposti se menikin. 😐 Se on hyvä; sit kun tarpeeks monta kertaa huomaa, että TAAS meni hyvin eikä pelot toteutuneet, alkaa epäillä omia kauhuskenaarioita... alkaa syntyä uudenlainen ajattelumalli: se ja se ja se asia meni hyvin, vaikka pelkäsin kauheasti, joten miksei tämäkin asia, jota nyt pelkään, voisi sujua ihan hyvin? Voimia elämääsi Mollimöykky ja ole ylpeä itsestäsi, kun olet uskaltanut tehdä noin rohkeita asioita!

Hei

Mulla on kohta se aika kun pitäisi alkaa varailemaan uutta aikaa lääkärille. Lääke täytyy uusia ja mennä kontrollikäynnille. Jostain syystä jännittää edelleen vaikka olen saanut asian kuitenkin aluilleen. Taidan varata ajan yksityiselle. On jotenkin helpompi että voi yleensä varata ajan mikä itselle sopii parhaiten kun taas julkisella puolella ei oikein ikinä tiedä kauanko joudut aikaa odottamaan ja milloin aika on.

Saa nähdä saanko saman lääkärin kun aikaisemmin. 😀 Hän oli ihan asiallinen, mutta jotenkin ei kuitenkaan ehkä niin paneutunut mielenterveysongelmiin..

Selvästi lääke on minulla mielialaa hieman nostattanut, mutta ei oikeastaan ole kauheasti vaikuttanut mun jännitystiloihin. Sen verran ehkä että pystyn jo välillä käymään kaupassa ilman beetasalpaajia. Eli ehkä tästä on hyvä jatkaa eteenpäin?

En tiiä tuleeko muille isossa porukassa semmonen huono olo ja käet alkaa hikomaan. Näin ainakin mulla.

Ja lisänä mulle tulee isossa porukassa tukehtumisen pelkokin.

Itsellä kanssa ryhmätilanteissa kädet usein hikoaa. Ja vapisee. Lautapelatessa varsinkin jos jotain pientä pitää näpertää, niin tuntuu aika hankalalta ja kömpelöltä sellaisia pikku palikoita asetella vapisevin käsin.

Jos on paljon ihmisiä ja ahtaampi paikka, niin oleskelu siellä seassa on aika vaikeaa, ei niin että tukehduttaisi, mutta tulee kuitenkin "tukahduttava" olo. Iskee jonkinlainen ahtaanpaikankammo, ja oma huomio menee siihen että vain selviytyy tilanteesta.

Siihen verrattuna nuo käsijutut on ihan pikkujuttuja, samaa sarjaa yleisen lihasjännittelyn kanssa. Jos ja kun sellaisen huomaan, niin teen vain pari rentoutushengitystä ja kevyet venytykset tai pyöritykset, ja jatkan sitten "normaalisti". 🙂

Tyttönen vaan, et ole ainoa suinkaan jolla on tuollaisia oireita. Tsemppiä! Oletko hakenut apua vaivaasi?

cherrie kirjoitti 7.4.2018 20:8

Tyttönen vaan, et ole ainoa suinkaan jolla on tuollaisia oireita. Tsemppiä! Oletko hakenut apua vaivaasi?

En oo vielä, mut täytyy puhua terapeutille ens viikon käynnillä.

Hitto et jännittää se best buddies tapaaminenkin, käet vapisee ja mahassa tuntuu..

Selvisinpäs siitä tapaamisesta, vähän kyllä tuli huono olo mut ei auttanu ku kestää vaan..

Tyttönen vaan kirjoitti 19.4.2018 17:14

Selvisinpäs siitä tapaamisesta, vähän kyllä tuli huono olo mut ei auttanu ku kestää vaan..

Löytyiks sielt kaverii? Tai millasta oli muuten?

Hermoilen työasioista, kun oon ollu palkkatuetussa työssä ja nykyinen palkkatukijakso päättyy jonkin ajan päästä. Soitin työkkäriin ja kysyin, onks työnantajan viel mahdollista saada jatkoo palkkatuelle. Tähän asti on myönnetty osatyökykyisyyden perusteella. Työkkäris virkailija ihmetteli, et miks junnaan tämmöses työssä vaikka mulla on korkeakoulututkinto. Hän sanoi, et mun pitäis aktivoituu ja ettii oman alan työpaikkoja. Hän sano, et voihan palkkatuelle hakee jatkoo, mut määrärahat voi olla loppu. Ja et uus lääkärintodistus pitää vähintäänki saada.

No lääkäri lupas ens viikol soittaa ja tekee sitten todistuksen työkkäriä varten. Mulla meni ihan löysät housuun kun pelästyin niin sitä, et joudun työttömäks. Se työttömänä oleminen oli aivan kauheeta. Jäätävä hätä ja ahdistus koko ajan kun en millään hahmota, mitä töitä voisin hakea ja hirveän vaikea uskoa, et voisin tulla valituks mihinkään. Mulla on itseluottamus ihan nolla näissä asioissa. 😟 En niinkään omia kykyjäni epäile, mut en oo ikinä oikein päässy sisään mihinkään ihmisten yhteisöön. Kai sen haastattelus näkee, että oon pelokas ja epävarma, eikä semmosta oteta, jos on vaihtoehtoja. Haluaisin jatkaa tässä työssä...toivoisin, et työnantaja maksais koko palkan, jos palkkatukee ei myönnetä.

Se nainen oli mukava, joka yhistää kaveripareja. Siihen kaverin löytymiseen voi mennä aikaa, etten tiiä millon semmonen löytyy. Ehkä viikko,viikkoja tai jopa kuukausia..

Noi on vaikeita juttuja Joie. Me,joilla on yliopistotutkinto syynätään varmaan tavallista tarkemmin,että hakee oman alansa ja tutkintoa vastaavia työpaikkoja. Itse en ole ollut työttömänä,joten omakohtaista tuntumaa ei ole. Eikö tuntuisi hyvältä olla siinä työssä,mikä tuntuu juuri nyt hyvältä. Ei toipumista kyllä edistä siirtyminen työhön,johon ei ole valmis.
Kyllä työ on ihmiselle tärkeä. Se antaa elämälle tarkoituksen ja tunteen,että tekee oman osansa tässä yhteikunnassa. Jotkut ajattelevat työn olevan välttämätön paha,minä ajattelen toisin.Liittyneekö kotikasvatuksen vai mihin?

Mä olen just lähdössä kontrollikäynnille lääkäriin tuon lääkityksen kans. Se pitäis myös uusia. Jännittää hieman.. Onkohan sama lääkäri vastassa? Luen myöhemmin teidän viestit tarkemmin 🙂