Hei kaikille,

On mennyt tosi pitkä aika, kun olen käynyt tällä palstalla. Unohdin jo tunnuksetkin niin oli pakko luoda uudet. Olen siis ketjun aloittaja. Tervehdys kaikille. 🌻🙂🌻

Lohduttavaa huomata, että on muitakin jotka kamppailee tämän vaivan kanssa. Tätä ilmeisesti esiintyy eriasteisena ja yleensä pahenee, jos eristytyy liikaa eikä saa tarvitsemaansa tukea ajoissa. Mulla tämä "ihmiskammo" on ollut sen verran vaikea ongelma jo varhais teini-iästä lähtien, että en ole tosiaan pystynyt suoriutumaan opinnoista. Peruskoulu on kyllä käyty, mutta mitään toisen asteen tutkintoa ei ole. Tällä hetkellä olen työtön ja harkitsen nettilukion aloittamista. Työkokemusta multa löytyy kyllä yli kymmenen vuoden ajalta. Lähinnä ns. "hanttihommista".

Minä en ole seurustelusuhteessa tällä hetkellä ja asustelen yksin. Käyn terapiassa ja tärkeinpänä tukiverkostona toimii perhe, josta olen erittäin kiitollinen.
Mä olen kyllä aina kertonut tästä vaivasta kaikille, niin poikaystäville kuin kavereillekkin. Kumppaneista kaikki on suhtautuneet hyväksyvästi, mutta kaverit onkin sitten toinen juttu. Sieltä suunnalta ei ole oikein ymmärrystä herunut. Siksi sosiaalinen piiri on melko suppea tällä hetkellä ☹️ Olisin kyllä halukas lähteä luomaan uusia suhteita, mutta yleensä se tyssää jo melkein alkumetreillä erilaisiin väärinkäsityksiin.

Miten te koette, onko tämä aiheuttanut teille yksinäisyyttä?
Miten pärjäilette yksinäisyyden kanssa?

Kivaa Pelästynyt, että reissu meni hyvin vaikka välillä ahdistikin!

Olitteko miten kaukana kotoa reissussa🙂 toisaalta tuo muissa maisemissa oleminen on jotenkin helpottavaakin, mutta myös toisaalta ahdistavaa. Mä olen huomannut että jos on vaikka toisella paikkakunnalla, niin on helpompi sillälailla olla ihmistenilmoilla kun tietää että ei ainakaan tule niitä tuttuja vastaan joka kulmalla eikä kukaan tunne sua.. eri asia sitten nää vierailut sukulaisissa huhhuh. se väsyttää kun tavallaan saa olla kokoajan kauheessa paineessa..

mua ahdistaa entisestään tää syksy... jotenkin myös poden huonoa omaatuntoa siitä kun en ole töissä :O tai uskalla hakea töitä.... tuo on niin totta, että kun jos sitä eristäytyy niin tämä tilanne menee pahemmaksi. valitettavasti.. mutta sekin kun mistäs revit niitä kavereita kun tuntuu että niitä ei nykyään pahemmin ole. ja jos saat jotain järjestettyä niin sekin jo jänskättää..

tuo on aika helpottavaa jos pystyy kavereille ja puolisolle kertomaan tällaisesta tilanteesta, mä en uskalla kun häpeän tätä ☹️ vaikka tällaisessa ei mitään hävettävää olekkaan!! nostan hattua sellaisille jotka ovat avoimia ja uskaltavvat hakea apua..niin sen pitäisikin mennä.

En tiedä paranisivatko ystävyyssuhteet jos yrittäisi olla tekemisissä enemmän 😀 vai veisikö se vain itseltä mahdottomasti voimia. Tunnen itseni välillä turhaksi kun harvemmin kaverit tekevät sen aloitteen ja ottavat yhteyttä kyselläkseen kuulumisia. ( ne harvat ketä minulla on) Tuntuu että itse olen aina se, joka kyselee. Välillä se iskee tajuntaani ja suorastaan tulee kyynel silmään että eikö kukaan perkele välitä, vaikka eihän asia varmasti niin voi olla etteikö kukaan välittäisi.

Ennen kun olin kavereiden kanssa paljon niin tunsin itseni paljon sosiaalisemmaksi, hyväksytyksi, uskalsin tehdä asioita, oli paljon parempi mieli ( vaikka siis silloinkin tietyissä tilanteissa kärsin jo tästä sos.tilanteiden ongelmasta, mutta silloin vähemmän). Nyt kun ei oikein ole tekemisissä kenenkään kanssa niin täysin päinvastoin. En oikein osaa sanoa missä vaiheessa kaikki kääntyi. Varmaankin opiskelut ja työelämä. :/ Kaikilla omat menonsa jne.

Mulla ainakin yksinoleminen on aika hirveää. :/ ehkä oon jonkinlainen läheisriippuvainen myös.

Kyllä mä kannustaisin kaikkia vaan rohkeasti puhumaan näitä jutuista avoimesti. Varsinkin niille läheisimmille ihmisille. Jos poikaystävällä tai puolisolla ei riitä henkistä kapasiteettia ymmärtämään näitä asioita tai hyväksymään sellaisena kuin on niin kannattaako sellaiseen suhteeseen jäädä? Eikö siinä rupea oma vointi kärsimään entistä enemmän?

Muutenkin ärsyttää tää eriasvoisuuden kasvaminen nyky-yhteiskunnassa. Pitäis tajuta, että kaikki me ollaan saman arvoisia, vaikka joukkoon mahtuukin erilaisia ihmisiä. Meidän oireemmehan ei millään muotoa määritä arvoamme ihmisinä.

Mulla on myös ollut tuo sama juttu, että tuntuu kun joutuisin itse olemaan aina se aktiivisempi osapuoli joka pitää yhteyttä kavereihin. Se on kyl aika ikävää ja sitten jos toisesta ei kuulu mitään vähään aikaan niin sitä voi välillä lähteä rakentelemaan mielessä kaikenlaista. Tuntuu että nykyään kaikilla on kamala kiire kaikenaikaa ja välillä taas itsellä sitä aikaa olis vaikka muille jakaa.

Hei pitkästä aikaa.

Minulle sosiaalisten tilanteiden pelko on tuonut sen, että seurassa (silloin harvoin kun tällaisia tilaisuuksia on) helposti vetäydyn kuuntelijan rooliin. Eihän siinä voi kehenkään tutustua kun ei avaudu. Vieraiden ihmisten seurassa en jaksa. Väsyn nopeasti siihen esittämiseen (olen olevinaan puhelias, kiinnostunut ihmisistä ja heidän elämästään vaikken ole) ja minusta varmaan saakin etäisen kuvan. Tämä siis puolituttujen, tuttujen ja esim. mieheni suvun puolen ihmisten kanssa, minä en vain keksi heille mitään sanottavaa. Oikeasti, läheisteni seurassa olen hyvinkin sanavalmis, minulla on mielipiteitä, luen paljon erilaista kirjallisuutta ja olen ajan hermolla ajankohtaisista asioista joten osaan keskustella syvällisestikin. Menen vain lukkoon hälinästä, puheensorinasta, tuntemattomista ihmisistä ja olen liian tietoinen itsestäni ja soppa on valmis = paniikki ja vetäytyminen. Tämä ja se, että olen vahvasti introvertti ei ole tehnyt sosiaalisista tilanteista helppoa.

Työttömyys ja sen kautta tuleva erakoituminen ja tietty hylkiytyminen on pahasta. Ei ole mitään kontaktia sosiaaliseen työyhteisöön, et kuulu mihinkään ja ainakin minä itse syytän itseäni omasta tilanteestani (olen huono kun minulla ei ole töitä, en kuulu mihinkään, en kelpaa). Noidankehä on valmis ☹️

Cherrie, haitko niihin työpaikkoihin mistä oli jokin aika sitten puhe?
Sain työkkäristä työtarjouksen johon oli vastattava. Nyt näyttäisi siltä että töitä saattaisi olla, ihan omalta alaltani. Hieman jännittää mitä on edessä. Ensi viikolla selviää. Pitää valmistautua henkisesti 😋

Mulla ehkä hieman sama juttu kuin viveekalla, eli jään helposti kuuntelemaan ja vähän tarkkailemaan tilanteita. Monesti, varsinkin jos olen isommassa porukassa, sitten siinä vaiheessa kun olen päättänyt mitä haluan sanoa, joku muu on jo vienyt puheenvuoron ja juttu menee eri suuntaan. Voihan se olla että jotkut pitävät mua sitten ylpeänä tai etäisenä, mut jotenkin olen oppinut oppinut olemaan välittämättä siitä. Se tietty huolettaa, että jätetäänkö mut ensi kerralla kutsumatta jos ihmisistä näyttää etten viihdy - yritän välttää sitä tekemällä selväksi että kivaa kun mut kutsuttiin. Ja jos eivät hyvää seuraa tunnista, ei pakolla 😉

Aikaisemmin sos. tilanteet meni mulla niin että olin mieluiten isossa seurassa, johon vähän niin kuin toivoin katoavani. Ehkä siinä oli joku alitajuinen ajatus että jos minua ei huomata, kenelläkään ei ole syytä 'hyökätä kimppuuni', ja tunsin niin oloni turvallisemmaksi.

Nykyään nautin enemmän kahdenkeskisistä keskusteluista, kun tuntuu että mulla on enemmän 'tilaa' kertoa omia juttujani tai mielipiteitäni. Tietty on ihmisiä, joiden seurassa mun on vaikea olla - usein liitän siihen ajatuksen että jännitämme molemmat toisiamme. Olen huomannut että 'peilaan' hyvin herkästi vastapuolen tunteita, niin että jos vastapuoli jännittää, minäkin jännitän.

Minulla on sama, eli jos olen ns. "uudessa" porukassa niin jään tarkkailijan rooliin, katselen ja kuuntelen minkälaisia nämä uudet ihmiset ovat. Mulla tämä tarkkailijan rooli varmasti johtuu siitä, kun olen menettänyt luottamuksen useampia kertoja aikoinaan, olin liian sinisilmäinen, vähän myös omaa tyhmyyttäni. Eli voisin kutsua itseä "hitaasti lämpiäväksi". Harmi että muut silloin voivat ajatella että olisin kylmäkiskoinen. Kerran olen kuullut erään sanovan että olisin ylimielinen 😀 Vaikka todellisuudessa kyllä aivan kaikkea muuta 😀

Kaksin jonkun kanssa on jotenkin helpompi jutella, riippuu minkälainen persoona tämä toinen on.
Tutussa porukassa uskallan sanoa mielipiteitäni.

Viveka minkälainen paikka sinulla on kyseessä? Joko sinulla on siis haastattelut tiedossa? Minä pistin myös erääseen työpaikkaan hakemuksen menemään (oma ala myös), mutta saas nyt nähdä. Pelottaa, että tuleeko kauhea paniikki, ahdistus..

Olin otettu, kun yksi kaverini otti yhteyttä minuun pitkästä aikaa, tosin hän halusi vain purkaa tuntojaan, oli heikko hetki.. olin silti otettu että joku haluaa just mulle purkaa tuntoja, ehkä en ole kuitenkaan aivan yhdentekevä vaikka joskus ajattelen että kukaan ei minua muista tai ei välitä.

cherrie kirjoitti 23.10.2016 11:45

Olin otettu, kun yksi kaverini otti yhteyttä minuun pitkästä aikaa, tosin hän halusi vain purkaa tuntojaan, oli heikko hetki.. olin silti otettu että joku haluaa just mulle purkaa tuntoja, ehkä en ole kuitenkaan aivan yhdentekevä vaikka joskus ajattelen että kukaan ei minua muista tai ei välitä.

cherrie, tuttu tunne! 🙂 Riippumatta siitä, onko toisella menossa heikko hetki, minusta on ihanaa huomata, että minuun luotetaan, tai että tunnun sen verran turvalliselta ihmiseltä että joku haluaa kertoa henkilökohtaisia asioitaan juuri minulle.

Mä luulen cherrie että sä olet jäänyt kyseisen kaverin mieleen mukavana ja lämpimänä ihmisenä, vaikka se ei sinun kuulumisiasi huomannut kyselläkään.

Heips!

cherrie oltiin lapissa eli sellainen 600-700 km on meiltä sinne matkaa.

Mulla on kanssa samaa, että jään helposti keskustelun ulkopuolelle kuuntelijaksi. Vieraampien ihmisten kanssa en saa suutani yhtään auki vaan istun hiljaa mikä taas saa mut näyttämään varmaan tosi inhottavalta ihmiseltä mutta kun ei vaan suu aukea ☹️

Olin hammaslääkärissä käymässä aamupäivällä ja nyt taidan aloittaa siivoamisen ja sitten vois leipoa jotain pientä...

Niin, itselläkin tulee helposti se tunne että millaisen kuvan muut minusta saa, kun en juurikaan osallistu keskuteluihin. Minua on sanottu ylpeäksi ja koppavaksi (ihmiset jotka eivät minua tunne) vaikken sellainen ole todellakaan, mutta ymmärän kyllä heitä...Tiedostan tämän, välillä pakotan itseni puhumaan jotain mutta heti ajattelen että sanoinkohan tyhmästi ja mitä se toinen nyt ajattelee. Usein jätän keskustelun sikseen jos toinen ei vastaa mitään, tai keskustelu ei solju luonnostaan. Ärsyttää jos itse pitää jotenkin "johtaa" keskustelua ja keksiä jotain puhumisen aihetta. Silloin väsyn helposti ja olen hiljaa. Itsekritiikki on kova, ja sammakoiden pelossa pidän mielummin suuni kiinni. Huoh ☹️

Cherrie, työhaastatteluun tulee kutsu luultavammin tällä viikolla. Olen viikonlopun ajan kelannut että kunpa ei tarvitsisikaan mennä minnekään (joo, ahdistus nostaa päätään) ja voisin vain unohtaa koko työtarjouksen. Olla vastaamatta puheluun tai valehdella että minulla on jokin sairaus minkä vuoksi en ole työkykyinen ja selittää työkkäriin jotain ympäripyöreätä 😞 Ala on siis oma, mutta osastotyötä. En ole ennen tehnyt sellaista, ja nyt kun ajattelee koko asiaa (töitä, aikaisia aamuja, pitkiä iltoja) koko homma tuntuu raskaalta ja väsyttävältä. En jaksaisi yhtään orientoitua, opetella uutta jne. 😭 Tuntuu ettei minulla ole henkisiä voimia poistua omalta mukavuusalueelta, kun olen tähän työttömän "leppoisaan" arkeen tottunut.

Voi, tsemppiä Viveka! 🙂 Mä en oikein osaa muuta sanoa.. Mutta mä niiiiin tiedän ton tunteen.. Välillä sitä ajattelee että no NYT pääsee elämässä hieman eteenpäin ja hyvät fiilikset, mutta sitten kun fiilis ja mielialatkin vaihtelee kokoajan, että seuraavana hetkenä jo ahdistaa ja pelottaa aivan äärettömästi! Ja se pelko kertakaikkisesti saa vallan että meet suorastaan täysin toimintakyvyttömäksi.. Tuo on myös inhottavaa kun menee uuteen paikkaan niin oot aivan rättiväsynyt jo muutamien päivien jälkeen että huh, kauheasti uutta ja yrität olla mahdollisimman kiinnostunut, reipas ja sosiaalinen..

Minä olen tänään myös leivoskellut ja siivonnut, sitten kun ehtii istua alas niin alkaa ajattelemaan omaa surkeaa elämää taas 😀 Yritän hieman pudottaa painoa nyt, saa nähdä miten onnistuu, sitä kun on niin makeanperso 🙂 Pitää keksiä herkkujen tilalle jotain terveellisempää...

Meinasin laittaa tänään jouluvalot ikkunoihin, tai no tunnelmavalot ne kyllä mun mielestä ennemmin on, mutta en sitten ihan kuitenkaan vielä kehdannut... Joillakin niitä näyttää kyllä olevan jo!

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille☺️❤️

Cherrie samat suunnitelmat tuon laihduttamisen suhteen mutta myöskin samat ongelmat, olen niin perso herkuille ;D

Kauhea päivä takana, hirveä ahdistus, kauheat pakkoajatukset, näitten suhteen olikin jo vähän parempi mutta nytten iski kunnon takapakin, ahistaa ihan mielettömästi😭😭

Kyllä sitä aina miettii, että kyllä tämä elämä voisi olla helpompaakin ilman näitä ongelmisa ☹️ ☹️

Täällä päin on satanut runsaasti lunta. Onneksi autossa on talvirenkaat, kaupassa käydessä kiitin miestäni joka oli ne vaihtanut viikonloppuna.

Se työhaastattelu on ensi viikolla. Sain kuulla sattumalta, että tuossa yksikössä on työntekijöiden vaihtuvuus aika runsasta, kuulemma jatkuvasti ovat hakemassa uutta työvoimaa. Tuo ajatus ei oikein lisännyt innostusta ko. paikkaan (jos sitä innostusta on ollutkaan). Olen tämän työkkärin tarjouksen lisäksi hakenut yhteen toiseen paikkaan ja harkitsen laitanko hakemuksen myös erääseen toiseen paikkaan. Mitä vain mutta ei tuota vuorotyötä. En usko että rahkeeni riittävät nyt noin rasittavaan työvuorosäätämiseen. Tiedän että tässä ollaan vielä napit vastakkain työkkärin kanssa, olen heille maininnut etten voi tehdä vuorotyötä mieheni reissutyön takia 😭

Lapsilisät tuli tänään. Maksoin myöhässä olevat laskut ja tili tyhjä. Viikko vielä niin tilille pitäisi tulla ensimmäiset kelan päivärahat kolmeen kuukauteen. Karenssi on lopuillaan, jes. 😎

Itsellänikin päivä mennyt hyvin tähän asti kunnes jostain syystä iski kauhea ahdistus taas. Selailin facebookissa toisten päivityksiä, ja siellä oli jotain sellaista mistä mulle vain itselle tuli huono fiilis. 😀 ☹️ tietenkin oon onnellinen muitten puolesta joilla hyvin pyyhkii, en minä sillä.

Mihin viveeka olet laittanut hakemuksia myös? minkälaisia paikkoja ne ovat? tuntuu että työkkärillä ei välillä ole mitään ymmäärrystä suuntaan eikä toiseen ☹️