Hei tervetulloo uusille!

Minä niin voin samaistua tuohon, kaupassakäynnit, yleensäkin julkisilla paikoilla liikkuminen. Niin ahdistavaa, että saan vain itseni pakolla menemään jos on joku meno.. Ja juuri tuo että pelottaa että joku kokoajan tuijottaa tms, En tiedä, silloin kun itsellä on puoliso seurana nii tuntuu hieman helpommalta. Ikävä kyllä hän ei tiedä oikeastaan yhtään miten paljon kärsin, en ole uskaltautunut sanomaan, uskoisin että hän vain vähättelisi tätä.

Minäkin olen tällä hetkellä työtön, pitäisi hakea johonin työkkärin esittämään paikkaan joka ei minua yhtään kiinnnostaisi, pelkästään soittaminen sinne työpaikkaan saa mut ahdistumaan. En kuitenkaan haluaisi karenssia päälle. -_-

Minäkin olen nyt useamman vuoden yrittänyt selvitä ilman lääkkeitä, mutta aika raskaaksi tämä välillä menee. ☹️ Ja mitä jos oon tällainen koko loppuelämän, mitä nautintoa tämmöisestä elämisestä saa. Kyllä kieltämättä välillä itsellänikin on tullut synkemmät asiat mieleen.

Cherrie: Mä en voi edes mun aviomiehelle puhua asiasta hän on todella jyrkkä mielenterveys ongelmien suhteen, ei hyväksy ollenkaan 😭 On tosi vaikea piilotella näitä ongemia häneltä, joskus olen miettinyt että olisiko elämä helpompaa jos eroasi, tiedä häntä kun liitto muuten on hyvä mutta tämä iso asia rassaa.

Mä ole ole yrittänyt käydä yhdellä kurssilla 2 krt viikossa mutta kauhee jännitys/ahdistu joka kerta kun sinne pitää lähteä☹️ ja mullahan on lisäkisi niitä pakkoajatuksia jotka ei ainakaan tätä sotukua helpota yhtään

Mukavaa alkavaa viikkoa kuitenkin kaikille ☺️❤️

Tuo on todella ikävää että leimataan heti jos ongelmia henkisessä hyvinvoinnissa ☹️ mulla niin haluttaisi hakea itsellekin apua, mutta aina mä siirrän myöhemmäksi. en vain uskalla. tiedän että joku lääkitys helpottais, ei tarvis aina kärsiä näistä sydämentykytyksistä, hikoilusta, tärinästä, ahdistuksesta 😀 Mutta en tiedä miten mä selittäisin lääkärille, tää kuitenkin itsellekin tuntuu niin nololta. Kyllä järjellä kun ajattelee, tietää sen ettei näissä ole mitään pelättävää, mutta se vain tulee vaikka kuinka tsemppaisi itseä ☹️ tiedän kyllä että itselläni nää varmasti johtuu kouluajan kiusaamisesta.

Mulla alkaa nykyään jopa kädet tärisemään syödessä, riippuu tietenkin missä sitä on, mutta todella ikävää, ja sitä vain yrittää välttää kaikkia tilanteita, esim ihan kavereiden seurassa joita ei vaikka ole nähnyt aikoihin, niin saattaa kädet täristä, hikoiluttaa ja punastuttaa ☹️ ja stressaan jo kauan etukäteen pienistäkin asioista.
haluatko pelästynyt kertoa, minkälaisella kurssilla käyt?

Minullakin on käynyt mielessä, että ehkä miehelleni olisi vain parempi jos erottaisiin ☹️ hän ansaitsisi parempaa kuin tallaisen surkimuksen joka ei saa aikaiseksi mitään..

En voisi olla sellaisen ihmisen kanssa jolla on jyrkät negatiiviset asenteet mielenterveysongelmia kohtaan ☹️ Eihän niille ongelmille itse VOI mitään, ei kukaan halua tällaista taakkaa kannettavakseen tieten tahtoen. Jos ei ihmisellä riitä ymmärrystä mielenterveysongelmista kärsiviä kohtaan, onko se empatiakyvyn puutetta vai typeryyttä? En tiedä.

Miten teillä sujuu esim. puolison sukulaisten luona vierailut/kahvittelut/juhlaruokailut? Mieheni puolella näitä nimittäin harrastetaan tosi usein. Itse en haluaisi mennä vierailulle minnekään puolituttujen sukulaisten luo, en vain kykene siihen mahdollisen paniikin takia. Keksin milloin mitäkin tekosyitä ettei tarvitsisi lähteä, varsinkin kun nämä sunnuntailounaat yms ovat usein sellaisia että väkeä on paljon. Anoppini onkin kysellyt kautta rantain mieheltäni mikä minulla on kun en halua käydä. Pitävät minua aivan varmasti tosi outona 😳

viveeka kirjoitti 3.10.2016 12:5

En voisi olla sellaisen ihmisen kanssa jolla on jyrkät negatiiviset asenteet mielenterveysongelmia kohtaan ☹️ Eihän niille ongelmille itse VOI mitään, ei kukaan halua tällaista taakkaa kannettavakseen tieten tahtoen. Jos ei ihmisellä riitä ymmärrystä mielenterveysongelmista kärsiviä kohtaan, onko se empatiakyvyn puutetta vai typeryyttä? En tiedä.

Miten teillä sujuu esim. puolison sukulaisten luona vierailut/kahvittelut/juhlaruokailut? Mieheni puolella näitä nimittäin harrastetaan tosi usein. Itse en haluaisi mennä vierailulle minnekään puolituttujen sukulaisten luo, en vain kykene siihen mahdollisen paniikin takia. Keksin milloin mitäkin tekosyitä ettei tarvitsisi lähteä, varsinkin kun nämä sunnuntailounaat yms ovat usein sellaisia että väkeä on paljon. Anoppini onkin kysellyt kautta rantain mieheltäni mikä minulla on kun en halua käydä. Pitävät minua aivan varmasti tosi outona 😳

Minullakin on yhtä tuskaa pelkästään jo anoppilassa vierailu, tiedän jo valmiiksi että mulla ruoka/kahvipöydässä alkaa kädet tärisemään, ja yritä sitten molemmilla käsillä hörppiä ja syödä niin ettei kukaan huomaa miten sulla kädet tärrää ja ahdistaa. Koitan aina jollain tekosyyllä kieltäytyä ja olla menemästä. Tämä taas on hiertänyt minun ja mieheni välejä, koska hän kuvittelee että en tykkää hänen sukulaisistaan, ja että en minä voi näin jatkaa että olisin näkemättä heitä.. En vain uskalla kertoa hänellekään totuutta😭

Minulle tulee todella monesti näiden jälkeen niin epäonnistunut ja surkea olo, miksi olen niin huono, miksen saa aikaiseksi mitään. Vaikka eihän se minun vika ole että olen tää taakka harteillani. 🤔

Minun tosiaan pitäisi soittaa sinne yhteen työpaikkaan, joka ei edes kiinnostaisi. En oikeastaan välttämättä haluaisi sinne, ahdistaa. Tiedän että soittamatta jättäminen saisi oloni tuntemaan vielä surkeammaksi. Mutta en haluaisi saada karenssia, mitenhän tarkasti työkkäri syynää näitä että onko kyseiseen työpaikkaan haettu?😮 Toisaalta olisi minulla säästössä sen verran että pärjäisi ehkä juuri ja juuri karenssiajan, mitä se nykyisin on, 2kk?

Mulla oli yhdessä välissä ennemminkin kyllä pakkoajatuseten takia hirveän vaikea mennä kenenkään luokse kylään tms. Anoppi on mulle hirveän läheinen jotenkin hänen seurassaan ehkä rentoudun ja pystyn olemaan "oma itseni" mutta esimerkiksi miehen siskoa jännitän tosi paljon koska hän on todella vahva, itsetietoinen ja vähän ehkä iteseään parempana pitävä henkilö. Mä olen hänen seurassaan aivan paniikissa ja en saa suutani auki ja sydän lyö ja välillä tuntuu kuin olisin suorastaan ulkona koko kropastani. Mutta en hirveästi kylättele enää nykyisin ☹️ Nuorempana kävin paljon kavereiden luona, sukulaisien luona ym..

Mulla taas aivan toisinpäin, anoppini seurassa en pysty olemaan ollenkaan oma itseni tai olemaan rennosti, tai oikeastaan näitä ihmisiä alkaa olemaan aika harvassa joiden seurassa voin "vain olla". Toki oman perheen kesken voin olla normaalisti, mutta siltikin pelkästään "perhelounaat" voi saada joskus mun kädet tärisemään, enkä tajua miksi, hehän ovat mulle kaikki niin läheisiä, johtuiskohan siitä että yritän olla niin vahva muiden silmissä ja piilotella omia ongelmiani, mistä johtuu valtavat paineet sitten. ☹️

Mulla saattaa myös mielialat vaihdella jatkuvasti, yhtäkkiä olenkin että "hei kyllä tää tästä menee ohi,mä selviän kyllä, pää pystyyn", mutta seuraavana hetkenä pyöriikin taas siinä samassa ahdistuksessa ja toivoo ettei olis olemassakaan.. Että kaikki olis paljon paremmin kun ei tarttis kamppailla tän ongelman kanssa. Mulla tää on nyt lähtenyt muutenkin pahenemaan, ehkä juuri siitä syystä kun jäin työttämäksi ja koulut loppui, jäi ne pakolliset "sosiaaliset kontaktit".. nyt kaverinikin ovat niin harvassa, ja jos heitäkin näkee, niin jännitän sitäkin jo etukäteen😳

Mulla kanssa varmaan entisestään paheni nämä oireet kun jäin kotiin. Viikonloppunakin meillä oli yökylässä sukulainen jännitin aivan hirveästi, en ollenkaan osannut olla rento.Ja yllätten pakkoajatukset ovat taas olleet pahasti kiusana koko viikonlopun ja tänään myös. Sama itselläkin noitten kavereitten kanssa, niitä ei enää oikeastaan hyvin olen ja niitten vähienkin näkeminen on jopa työllästä tämän jännittämisen takia.

Kyllä on inhottavista inhottavin vaiva☹️

Ja mulla kanssa välillä tulee sellainen fiilis et hei kyllä tämä tästä ja taas tuo pääkoppa vetäsee ns. matonalta ja mennnään alamäkeä huimasti.

Joo pitäisi saada itteä niskasta kiinni, ja välillä onkin silleen just "tänää on hyvä päivä", mutta sitten taas tuntuu että suurimmaksi osaksi on sitä, ei uskalla, ei pysty.

Olisi kiva saada joku työ, mutta en oikein tiedä mitä haluaisin tehdä, tällä hetkellä joku itsenäinen työ kuulostaisi hyvältä, missä voisi vähitellen taas totutella itteä siihen normaaliarkeen jne. Mutta pelkästään jo työhaastattelut ahdistaa, varmaan pökertyisin siihen pisteeseen.

Tai jos saisi edes jotain sisältöä elämään, tuntuu että nyt ei ole oikein mitään ja sitä vain käpertyy neljän seinän sisälle. Tänäänkin oli sellainen päivä että jo pelkkään kauppaan meneminen oli haastavaa. ☹️ Se on jotenkin niin ahdistavaa kun kuvittelee että jokainen vastaantulija tuijottaisi sinua.. tai vielä pahempaa, jos tulee joku tuttu vastaan!

Yleisesti muuten tulee ihmisten kanssa hyvin toimeen jne. Mutta.. niin.. ymmärrätte varmaankin 😀

Välilä tekisi mieli muuttaa jonnekin hornantuuttiin pois täältä ihmisten keskeltä😠

Mulla myös tekisi mieli kertoa puolisolle näistä mun ongelmista, mutta en tiiä miten sse suhtautuu. Ollaan kyllä oltu yhdessä jo useita vuosia mutta silti, se on oikeastaan ainut ihminen joka tuo jotaki ns. valoa tähän pimeyteen. Välissä se on kyllä on ihmetellyt mikä mua vaivaa ku patistan mieluummin sen esimerkiksi kauppaan ku että menisin itse.. Ja ressiä aiheuttaa ne jatkuvat kysymykset että "jokos on kohta työpaikka tiedossa" jnejne.☹️

Cherrie: Joo kyllä me tiedetään miltä susta tunutuu, samoilla fiiliksillä itsekkin siellä kaupassa hiippailen aina. Mäkin tahtoisin keskustella asiasta mieheni kanssa mutta tiedän hänen jyrkän kantansa jonka hän on monesti julki tuonnut kun yhteinen tuttavamme sairastui masennukseen ☹️

Tänään jo katselin paikallisia psykiatreja mutta en vaan uskalla aikaa tilata.

itse olen tänään puuhaillut syystöitä ulkona, siinä samalla pohtinut elämääni....ja miksi täytyy olla tällainen pelko ja miksi pakkoajatukset vaivaavat ja yms yms...No ajatus ei tullut viellä valmiiksi.

Luonteeltani olen hirveän säntillinen, töissä ahdistuin kauheasti että teenkö virheitä, näin välillä hirveitä painajaisia että olin tehnyt virheitä, lisäksi olen kauhean herkkä, itken tosi helposti ja en ikinä haluaisi sanoa kenestäkään pahaa saati tehdä kenellekkään pahaa. Tunnen hirveän huonoaomaatuntoa jos edes ajattelen jostakusta pahaa, tämäkin varmasti johtuu näistä yläkerran vaivoista☹️

Toivottavasti joku päivä uskallettaisiin kertoa miehillemme ☹️ En tiedä kyllä miten hän reagois, itse hän siis myös manaa näitä mielenterveysongelmaisia "no omaa syytä, mitäs eivät tee näin ja näin", mutta eihän se ole niin yksinkertaista, jos omalle kohdalle sattuu.

Minkälaisia sulla nämä pakkoajatukset ovat? Ja onko sinulla muuten lapsia itselläsi? Minulla ei ole vielä.

Minäkin kuvaisin itseäni aika säntilliseksi ja rauhalliseksi työelämässä, ja monesti työpäivän jälkeen ne työjutut seurasi ihan kotia asti, teinkö kaikki varmasti hyvin jne. ja olen sellainen kiltti, en osaa oikein sanoa ei, tai tuoda omia mielipiteitä esille. ehkä työelämässäkin tulee itsevarmemmaksi ajan kuluessa, nyt kun sais vielä tän pään toimimaan kunnolla 😀
Ja monesti jään miettimään jos olen jonkun tutun kanssa puhunut tms, että sanoinkohan jotain tyhmästi, jäättekö te ikinä vatvomaan omia sanomisianne?

Mikä yhteensattuma, minäkin (jälleen kerran) selasin yksityisiä lääkärisivuja tänään, vaan ikinä ei uskalla mennä varaamaan aikaa. jos joskus uskaltaudun varata ajan niin mun täytyy varmaan kirjoittaa joku lappu valmiiksi ja tyrkätä se sille lääkärille kouraan, oisko se liian noloa? menisin muuuten varmaan ihan lukkoon siellä vastaanotolla tai en saa kaikkea itsestäni fiksusti ulos, tai pahimmassa tapauksessa alan jopa itkemään.

Helpottaisi suunnattomasti joku lääke minkä voisi ottaa vaikka tarpeentullen. en tiedä miten helposti he rauhoittavia kirjoittavat, mutta varmaan yksityiseltä saa helpommin kuin tk:n lääkäriltä. myös beetasalpaajat voisivat olla varteenotettava vaihtoehto kun nehän poistaa tuon fyysisen oireilun, ainakin mulle voisi olla hyvä käsien tärinään, punasteluun ja ettei sydän hyppää rinnasta ulos. ☹️

Toivottavasti tosiaan joku päivä saataisiin kerrottua ja haettua apua itsellemme 🙂

Kyllä minulla on pari lasta 🙂 Ne mailma rakkaimmat <3 Onneksi tämä äidin sairaus ei ainakaan näyttäisi heihin vaikuttaneen.

Pakkoajatuksia mulla on ollut varmaan jollain tason lapsesta saakka, ihan ensimmäinen muistikuva on kun pelkäsin sairastuvani suomutautiin kun näin televisiosta lapsen jolla sellainen sairaus oli, tutukin itseäni, tarkkailin ihoani, lisäki olen pelännyt HIV:tä, Olen pelännyt lasten kuolemaa (olen ylihuolehtiva äiti) Olen pelännyt ajavani autolla huomaamattani jonkun päältä (tämä kesti pitkää) Nyt olen saanut päähäni että entäs kosketan jota kuta henkilöä huomaamattani niin etten muista sopimattomasti..Minua itseäni on lapsena käytetty hyväksi uskon että tämä vaikuttaa huonoon itsetuntooni ja näihin ongelmiin joita minulla on...Elämä tuntuu välillä todella ahistavalta näitten ajatusten kanssa, koska kun ajatukset lähtevät pyörimään päässä niin tuntuu, että muuttuvat todella toden tuntuisiksi...ja tottakai ahdistus kasvaa😭

Oi, no lasten kanssa varmaan tulee pakostakin liikuttua niissä pakollisissa menoissa 🙂

Inhottavaa että vielä tämän lisäksi kärsit nuista pakkoajatuksista. voin kuvitella mitä karusellia päässäsi on ☹️

Minulla on hankalinta silloin kun olen yksin kotona. (mies siis käy paljon työreissuilla). Tuntuu että sitä vain jähmettyy vielä pahemmin kun ei ole ketään siinä lähettyvillä, ajatukset rullaa kahta kauheammin. Jos pystyisin käymään vaikka ulkoilemassa päivittäin niin varmasti kohottaisi jokseenkin mielialaa, mutta miten tää ihmiskammoinen päivänvaloon uskaltaa lähteä 😳

mieluummin odotan pimeää ja menen silloin hiippailemaan tuonne, mutta silloin taas pelottaa että jos joku hullu tulee vastaan mikä kyllä on aika epätodennäköistä mutta silti! jännä toisaalta se, että jos minulla on joku kaverina, niin silloin on vähän helpompi lähteä siis ihan vaikka päivällä kävelylle, silloin ei niin hirveästi ahdista kuin että olisi yksin, tavallaan on se joku "tuki ja turva" siinä.

On tämä elämä hankalaa 😀

Harmittaa tosiaan kun ne kaveritkin ovat niin vähissä. Välillä tekisi mieli soittaa jollekin, ja pyytää vain käymään tai vaikka yhdessä sinne ulkoilemaan, mutta sekin tuntuu niin vaivalloiselta. 😮 ja niin, heillähän on varmasti omat menonsa.

Monesti myös mietin että kuinkahan kauan mieheni jaksaa katsella minua, mitenhän sitten kävisi. onko teillä ollut samanlaisia ajatuksia?minä menettäisin varmaan viimeisenkin otteen elämästä ☹️

Lasten harrastusten takia tosiaan pakko on käydä erillaisissa jutuissa vaikka ahdistaisikin. Yritän kyllä nauttia niistä vaikka välillä se nauttiminen on hyvinkin vaiketata mutta lasten takia yritän käydä ja olla.

Tänään olen ollut harvinaisen paljon menossa, kävin kaupungilla vähän tekemässä ostoksia, lapsille kenkiä sun muuta ja ajoin autoakin kaupungissa mikä on saavutus sinänsä! Täytyy olla ylpeä saavutetuista saavutuksista .

Mullakin on ystävien kaipuu kun tämän sairauden myötä olen mökkiytynyt ja otan kyllä täyden syyn omille niskoilleni siitä että ystävyyssuhteet ovat vähentyneet.