Kyllä siitä apua on vaikkei siltä tunnukaan. Kirjoittamalla voi purkaa painetta sisältään, se helpottaa ahdistusta.

Vakavan sairauden pelko ei kuitenkaan ole enää luulosairautta vaan fobia joka kyllä vaatisi hoitoa. Luulosairaat tietävät itse ettei kyse ole vakavasta sairaudesta mutta sinä pelkäät koko ajan että olet sairastumassa tai sairastat jo vakavaa sairautta. Siinä on iso ero. Minä esim. en ole koskaan pelännyt että mulla olisi vakava sairaus.

Vakavan sairauden pelko on jonkinlaista vainoharhaisuutta ja sitä pitäisi jo lääkitä. Sun pitää kertoa lääkärille peloistasi eikä näytellä sille vahvaa ihmistä. Ahdistus peitetään lääkäriltä johon ei ihan täysillä usko ja luota mutta kyllä sun nyt pitäisi alkaa luottamaan lääkäriisi. Jos hän pitää patteja selässäsi hyvän laatuisena, hän tietää niistä jotain ilman tutkimusta mutta pitää tiedon omanaan ettei turhaan lisää sun pelkoja.

Ymmärrän kyllä että sulla on paha olla mutta muista että mä uskon ettei sulla ole vakavaa sairautta tai ainakin haluan uskoa niin. Yritä uskoa itsekin. Ensi viikolla tiedät enemmän mutta puhu lääkärille peloistasi.

Kiitos kun käyt kirjottamassa mun viestiketjuun vaikka kerta toisensa jälkeen tässä panikoin kaikkea.
Mun pitää rueta uskomaan itseäni ettei mitään ole, mutta se on vaikeaa.
Olen puhunut tuolla terapiassa mun psykologille näistä peloista, mutta on niin paljon kaikkea muutakin puhuttavaa siellä, että ei kerkeä kauheasti kun se aika on vaan 45min kerran viikossa.
Ensi viikolla tiedän tosiaan taas enemmän. Jotenkin vaan tuntuu, että oon ainoa kenellä löytyy kaikkia patteja ja muita 'virheitä' kehosta ja muilla ei ole mitään.

Pakko vielä kertoa tuosta HIV pelosta. Se johtuu siitä, että harrastin ulkomaalaisen (tummaihoinen) kanssa seksiä joskus kun olin nuori, en ole varma käytettiinkö ehkäisyä. Kaikki muut sp-taudit on testattu muttei hiviä.
Hänellä on nykyään lapsikin jonkun kanssa mitä tuossa vähän tutkiskelin ja ehkä hän olisi mulle kertonut jos sairastaa sellaista tautia? Eikai se muutenkaan tartu niin helposti.
Kaikki on yrittäny saada järkeä mun päähän, että mietin turhaan ja onhan tapahtuneesta jo useampi vuosi aikaa (olin n. 12-13-vuotias)

Sain nukuttua jonkin aikaa. Nukahdin joskus ysin aikaan illalla ja heräsin vähän ennen kello kolmea yöllä. Nyt sitten valvon tässä.
Ehkä mä pelkään turhaan, oon vaan varma, että mulla on hiv ja nuo patit mun selässä on sen aiheuttamaa syöpää tms... okei kuulostaa varmaan ihan naurettavalta ja niinhän tämä ainainen pelko onkin naurettavaa.
Tulee vähän parempi olo kun puran tätä tänne. Ehkä lopetan tämän pelkäämisen hivistäkin... sekin olisi jo varmasti näkynyt jollakin tavalla.

Hei, Baileys!

Tuli tuossa vain mieleen, että kun pelkäät HIViä, niin käy testeissä! Sillä se varmistuu. Ja sitten olisi yksi pelko vähemmän. Vai kuulostaako tämä ihan tyhmältä?

On mullakin ollut pelkoja terveyden suhteen. Jotenkin ne tulevat päälle silloin kun muutenkin ahdistaa. Olen leikkauttanut parit luomet siitä syystä. Ja välilllä nuo asiat vain stressaa...

Oletkohan ihan varma siitä seksistä tuon ikäisenä, vähän epäilyttää, että siinä on pikemminkin yritystä mutta ilman tulosta. Muisti saattaa tepposia kun aikaa kuluu ja varsinkin kun olet asiaa pähkäillyt luultavasti aiemminkin kuin vasta nyt. Todellisuus voi helpomminkin sekoittautua mielikuvitukseen. Sitä paitsi, jos kertomasi on totta se tummaihoinen partnerisi on käyttänyt sinua, alaikäistä hyväksesi, mikä on erittäin tuomittavaa ja olet voinut saada traumasi sitä kautta.

En ole varma HIV:n aktivoitumisajasta mutta olen aika varma että se on nopeampi eli olisit saanut oireita jo paljon aikaisemmin. Jos kuitenkin epäilet jatkuvasti niin tee HIV-testi. Käsittääkseni sen voi tehdä nimettömänä ja sellaiseksi se myös jos testi on negatiivinen.

Se on hyvä, että pystyt kertomaan tunteistasi mutta se taas ei ole hyvä juttu, että kontrolloit koko ajan itseäsi. Luultavasti käymäsi terapia aiheuttaa sinulle jatkuvan tarpeen analysoida itseäsi ja tunteitasi. Oletko terapiassa näiden pelkojen takia vai jostain muusta syystä?

No en muista miten hyvin se onnistui, voihan se olla ettei kunnolla onnistunut. En muista tosiaan kunnolla koska siitä on niin paljon aikaa, mutta toivon, että hänkin olisi ilmoittanut taudeistaan.
Onhan hänellä jo lapsikin joten kai viranomaiset olisivat etsineet näitä hänen tartuttamiaan naisia jos raskauden aikana olisi hänen naiselleen tarttunut hiv.
Traumat siitä on jäänyt epäilemättä kyllä ja vasta nyt olen oikeastaan koko aiheesta voinut keskustella.

Ensimmäisen kerran terapiaan menin syömättömyyteni takia tai allergiapelkoa se oli. Onhan mulla vieläkin ja sillon saatoin mainita näistä sairauksien pelosta jotain koska diagnoosina oli pakko-oireinenhäiriö jossa pelko-oireisen ja hypokondrian piirteitä.
Ensimmäisen kerran hain siis apua itselleni joskus tamikuussa vuonna 2014 ja siitä lähtien olen käynyt terapiassa.
Allergiapelko ruoka-aineisiin on osittain lähtenyt, mutta edelleen sekin on mukana kuvioissa... ei vaan niin pahana kun ennen.
Nyt vasta hiljattain siellä alkanut puhumaan syövän pelosta, mutta en tiedä ruokkiiko terapia minun pelkoja vai mitä ihmettä tämä taas on.

Joo tosiaan siitä on aikaa ainakin se 7 vuotta ellei enemmän. Olin typerä lapsi sillon ja muistaakseni ehkäisy oli mukana kuvioissa sillon, mutta enhän mä edes muista tehtiinkö me mitään tai onnistuko se koko toimenpide sillon, kun siitä on niin kovin pitkä aika.
Uskon kuitenkin siihen, että kyseinen henkilö ei olisi niin k-pää, ettei ilmottaisi omasta tartunnastaan minulle.
Hänellä tosiaan jo se lapsikin ja kaikinpuolin suht siististi pukeutuva eikä huumeiden käyttäjä ainakaan sillon ollut ja tuskin nyttenkään.
Onhan se tosiaan aika harvinainen tauti joten ehkä lakaisen sen pelon jo tuonne maton alle... kovin turhalta tuntuisi pelätä sitä kun kaikki ympärillä toitottaa ettei mulla sitä ole ja olishan se jo näkynyt minusta.
Ehkä se koko tapahtunut asia on jäänyt kummittelemaan mun päähän kun olishan se voinut olla tapahtumattakin sillon.

Terapiassa lähdin muiden syiden takia käymään alunperin kun näiden sairauksien pelkojen. Eli en tiedä onko terapia ruokkinut sitten tätä jotenkin hirveästi vai mikähän luulotautinen kausi minulla on taas menossa tässä... kummallisia on nämä ihmisen aivot.

Haluan nyt kysyä sinulta, mitä sinulle kuuluu? En ole tainnut kertaakaan kysyä vaikka olet mukavana ihmisenä täällä minun kanssani jutellut ja kuunnellut typeriä pelkojani.

Baileys kirjoitti 15.3.2015 14:5

Terapiassa lähdin muiden syiden takia käymään alunperin kun näiden sairauksien pelkojen. Eli en tiedä onko terapia ruokkinut sitten tätä jotenkin hirveästi vai mikähän luulotautinen kausi minulla on taas menossa tässä... kummallisia on nämä ihmisen aivot.

Haluan nyt kysyä sinulta, mitä sinulle kuuluu? En ole tainnut kertaakaan kysyä vaikka olet mukavana ihmisenä täällä minun kanssani jutellut ja kuunnellut typeriä pelkojani.

Kummalliset on tosiaan aivot, minullakin kun yritän löytää itsestäni sairauksia, osin olemattomien oireiden kuin olevienkin takia. Ilmeisesti tämä johtuu yksinäisyydestäni, syrjäytymisestäkin voisi puhua kohdallani ja yritän löytää täältäkin keskustelusta kohtalotovereita. No, löysin sinut vaikka sun ongelmasi näyttää olevan valovuoden päässä omistani, joihin suhtaudun tai ainakin yritän suhtautua huumorilla.

Vakavan sairauden pelkosi kiinnostaa minua ongelmana ja myös se miksen itse reagoi samalla tavalla. Ehkä se johtuu iästäni, sillä olen sua vanhempi. Huomattavasti vanhempi mutta ikäeromme ei näytä haittaavan tästä aiheesta keskustelua. Se, että haluan keskustella itseäni nuorempien kanssa johtuu kai luontaisesta auttamishalustani. Auttamishaluni on joskus ollut minulle jopa ongelma sillä kaikki, yleensä ikäiseni, eivät apua huoli vaikkei siitä olisi heille mitään haittaa. Kai jotkut pelkäävät motiivejani.

Se, että olet minusta kiinnostunut kertoo nyt siitä että ahdistuksesi on hieman helpottanut, mikä on tietysti hyvä juttu joten kirjoittelumme tuottaa tuloksia. Kysyit mitä minulle kuuluu niin vastaan että kohtalaisen hyvää. Minun kuulumisiani on viimeksi kysytty ehkä noin kolme vuotta sitten ja jos sitä nyt kysyt en suoraan sanottuna halua sanoa mitään kielteistä. En raaskisi. Ehkä sä voisit kysyä samaa itseltä ja vastata samalla tavalla sillä asiat voisi olla paljon huonomminkin.

daleg55 kirjoitti 15.3.2015 16:43

Baileys kirjoitti 15.3.2015 14:5

Terapiassa lähdin muiden syiden takia käymään alunperin kun näiden sairauksien pelkojen. Eli en tiedä onko terapia ruokkinut sitten tätä jotenkin hirveästi vai mikähän luulotautinen kausi minulla on taas menossa tässä... kummallisia on nämä ihmisen aivot.

Haluan nyt kysyä sinulta, mitä sinulle kuuluu? En ole tainnut kertaakaan kysyä vaikka olet mukavana ihmisenä täällä minun kanssani jutellut ja kuunnellut typeriä pelkojani.

Kummalliset on tosiaan aivot, minullakin kun yritän löytää itsestäni sairauksia, osin olemattomien oireiden kuin olevienkin takia. Ilmeisesti tämä johtuu yksinäisyydestäni, syrjäytymisestäkin voisi puhua kohdallani ja yritän löytää täältäkin keskustelusta kohtalotovereita. No, löysin sinut vaikka sun ongelmasi näyttää olevan valovuoden päässä omistani, joihin suhtaudun tai ainakin yritän suhtautua huumorilla.

Vakavan sairauden pelkosi kiinnostaa minua ongelmana ja myös se miksen itse reagoi samalla tavalla. Ehkä se johtuu iästäni, sillä olen sua vanhempi. Huomattavasti vanhempi mutta ikäeromme ei näytä haittaavan tästä aiheesta keskustelua. Se, että haluan keskustella itseäni nuorempien kanssa johtuu kai luontaisesta auttamishalustani. Auttamishaluni on joskus ollut minulle jopa ongelma sillä kaikki, yleensä ikäiseni, eivät apua huoli vaikkei siitä olisi heille mitään haittaa. Kai jotkut pelkäävät motiivejani.

Se, että olet minusta kiinnostunut kertoo nyt siitä että ahdistuksesi on hieman helpottanut, mikä on tietysti hyvä juttu joten kirjoittelumme tuottaa tuloksia. Kysyit mitä minulle kuuluu niin vastaan että kohtalaisen hyvää. Minun kuulumisiani on viimeksi kysytty ehkä noin kolme vuotta sitten ja jos sitä nyt kysyt en suoraan sanottuna halua sanoa mitään kielteistä. En raaskisi. Ehkä sä voisit kysyä samaa itseltä ja vastata samalla tavalla sillä asiat voisi olla paljon huonomminkin.

Minusta se on mukavaa, että on ihmisiä ketä kiinnostaa kuunnella ja auttaa parhaansa mukaan muita.
Pystyn puhumaan ongelmistani aika paljon myös isälle sekä ystävälle/ystäville, mutta en välttämättä ihan kaikkea tietenkään.
Nyt taas ahdistaa mennä kohta kotiin, kun siellä pitää yksin olla niin ajatukset valtaa taas mielen. Vaikka ihan päivälläkin mietin paljon asioita, mutta illalla ja yöllä erityisen paljon.

Hyvä, että sinulle kuuluu kuitenkin kohtalaisen hyvää ettei ihan huonoa kuitenkaan. Miksi et raaskisi sanoa mitään kielteistä? Minua se ei ainakaan haittaa.
Voisin kyllä kysyä itseltäni paljon enemmän ja lopettaa tämän turhan murehtimisen ja alkaa elämään normaalisti... jokin vain sen estää tai minun mieli estää sen.
Oon jotenkin ihan solmussa kaikkien asioiden kanssa mun omassa päässä ja se on ongelma mulla.

Huoh, ahdistaa taas ihan käsittämättömän paljon. Soitin jo isälle tästä ahdistuksesta ja hän sanoi, että mennään käymään testeissä ja varmistetaan ettei ole mitään sp-tauteja.
En vaan tiedä miten uskallan mennä niihin testeihin tai joo, kupat ja sun muut ei pelota, mutta se hiv pelottaa ihan liikaa koska siihen on riski olemassa vaikka sekin saattaa olla aika olematon.
En tiedä miten saan unta yöllä kun pelottaa ja ahdistaa. Tuloksiakin joutuu odottamaan niin monta hemmetin päivää etten ehkä kestä.
Huhhuh, pelko on kauhea asia.

Baileys kirjoitti 15.3.2015 23:47

Huoh, ahdistaa taas ihan käsittämättömän paljon.
En tiedä miten saan unta yöllä kun pelottaa ja ahdistaa. Tuloksiakin joutuu odottamaan niin monta hemmetin päivää etten ehkä kestä.
Huhhuh, pelko on kauhea asia.

Toivottavasti sait nukuttua vaikka oli paha olla. Voi kun en pysty enempää auttamaan sillä en itse ole koskaan ollut vaikeasti ahdistunut. On mulla unihäiriöitä olla jo kauan mutta ne vaan suututtaa lähinnä, enkä tunnu pakahtuvan olooni. Eikö tuollaiseen pahaan oloon saisi jotain rauhoittavaa? Tuntuu kummalta kun terapeuttisi näe ahdistustasi sillä minusta tarvitsisit siihen lääkityksen.

Sanoin siksi etten raaski kertoa omista, melko vähäisistä ongelmistani sulle, kun sulla on huomattavasti hankalampaa mutta jos nyt sen verran koska sua kiinnostaa, niin uskon itselläni olevan jokin sisäelinsairaus koska mulla on jatkuva anemia. Hp keikkuu siinä 110 tasolla vaikka se pitäisi mun ikäisellä miehellä olla vähintään 150. Alhainen Hp tekee minusta heikon ja palelevan vaikka olisi miten lämmintä ulkona. Anemia huonontaa myös muistia ja unta, yleensä aivotoimintaa. Aiheuttaa myös masennusta. Lääkärit, joita olen viimeksi tutkinut, ovat kaikki kertoneet ettei anemiani johdu raudan puutteesta vaan että se on ns. iso-soluinen anemia ja ettei sille voi mitään tehdä. En siis ole heidän mielestä sairas vaan se Hp on mulle tyypillinen ja sillä pitää pärjätä.

Itse epäilen ettei mua vaan halutakaan parantaa koska pysyn elossa tuollakin Hp:lä vaikkakin heikkona. Jonkinlaisena surkimuksena mutta kuitenkin pystyn suht. tavalliseen elämään. Näitten asioitten miettiminen on vaan tehnyt musta vähintään omituisen ja syrjäytyneen.

Sain nukuttua kyllä jonkin aikaa. Nyt olen täällä sp-tauti testeissä tai tämähän alkaa vasta vähän myöhemmin, mutta jonottelen täällä nyt omaa vuoroa ettei tarvitse montaa tuntia sitten täällä olla.
Pelottaa ihan hitsisti. En tiedä miten kestän tuloksia odottaa monta päivää kun ahdistun jo pelkästä yhdestä päivästä niin paljon. Yöt on pahimpia aikoja aina miettimiseen.
Olisi pitänyt käydä jo aikaisemmin ottamassa kaikki testit niin ei enää tarvitsisi miettiä mitään tuollaisia mitä nyt.
Nyt on tulossa varmaan unettomia öitä ja muutenkin ahdistusta sekä stressiä. En tykkää.

Kiva kun kerroit omiakin asioita, anemia on kyllä todella inhottava ja ainakin jos sitä ei hoideta tai jostain syystä ei mitään sille voi tehdä.
Sellainen väsymys, huimaus ja uupumus ovat inhottavia asioita. Vaikka ei mitään vakavaa olisikaan niin se kyllä huonontaa elämänlaatua kuitenkin tosi paljon ja tietenkin se vaikuttaa vain negatiivisesti kaikkeen.
Toivottavasti saisit asian kuntoon, että voisit vielä nauttia elämästä ihan täysin rinnoin!

Minulle on määrätty citalopramia (en muista muistanko oikein lääkkeen nimen), mutta en ole vielä hakenut lääkkeitä apteekista.
Pitäisi varmaan hakea jos ei tämä tästä ala paranemaan itsestään.
Olen vain ollut aina näitä mielialalääkkeitä vastaan koska pelottaa ne huonot vaikutukset niin paljon tai, että joudun käyttämään niitä monia vuosia tai koko loppuelämän sen takia kun vierotusoireet ovat niin kauheat.

Googletin citalopramin ja sieltä löytyi tieto, että on mielialalääke erityisesti pelkotilojen hoitoon mutta mitään pika-apua et siitä valitettavasti saa kun vaikutus alkaa vasta 2-4 viikon käytön jälkeen.

Olihan tiedoissa melko inhottavia sivuvaikutuksia mutta ei niitä kaikki saa, jos ollenkaan ja ei niitä pidä jäädä odottelemaan. Mutta jos et aio lääkkeitä hakea ollenkaan sun pitäis ehkä kysyä apteekista reseptivapaita rauhottavia niin saisit nukuttua. Valvominen lisää stressiä ja siksi ahdistus on kohtuuttoman voimakas. Muistaakseni ainakin Valerianaa saa ilman reseptiä, voi olla muunkin merkkisiä.

Elämän laadun parantamisen vuoksi mä tosiaan haluaisin tietää mun anemian poistamiseksi jonkun keinon mutta huonosti olen tietoa siihen löytänyt, enkä kehtaa asiaa kysyä terkkarista kun mullahan ei oikeasti ole mitään sairautta. Lisävitamiineistakaan ei ole mitään apua, saa vaan mahan kipeeks'. Ruokavalio vois olla tietysti terveellisempi mutta tuskin silläkään mitään nopeeta parannusta saa. Tän anemian takia olen miettinyt pääni puhki, että miksi se just mulle on tullu mutta en tietenkään ole ainoa ihminen maailmassa joka siitä kärsii. On netin mukaan hyvin yleistä mutta eipä tieto paljon lohduta.

Siitä tulosten odottamistuskasta vaan sen sanon, melkein minkä tahansa odottaminen on tuskaisaa kun odottajan aika tuntuu aina pitemmältä kuin onkaan. Pitäisi olla mielekästä tekemistä niin ei koko ajan ajattelis sitä odottamista. Muistanko oikein että sulla olis koira tai koiria, eikö niitten kanssa touhuaminen vie ajatuksia muuhun?

Mulla on keskiviikkona terapia aika ja sillon otan siellä puheeksi kaikki, ihan kaikki.
On vaan nyt niin paska olla, ihan hirveetä odottaa se pari päivää niitä tuloksia.
Oon tänään ollu koko päivän ahdistunut ja itkenyt... en saa mun ajatuksia muualle ollenkaan.
En kestä sitä, jos minulla on se kaikista pahin sp-tauti. En vaan kestäisi sitä.
On minulla parikin koiraa, mutta en silti pysty ajattelemaan mitään muuta. Oon toki yrittäny kokoajan, mutta ei se ole tuottanut mitään tulosta.
En osaa edes kuvailla kuinka paljon mua pelottaa.
Masentaa, oksettaa, ruoka ei maistu, heikottaa, henkeä ahdistaa, ahdistaa yleisesti ja liuta muita oireita. Hyi en kestä tätä!

Yleistä anemia varmaan on kyllä, mutta eihän se auta kauheasti tietää kun sillä tiedolla ei sitä paranneta. Ruokavalio voisi olla yksi mahdollisuus, pitäisi vain tietää mitä sitä söisi sitten kun toisilla auttaa toinen ja toisilla toinen.
Voithan sinä vaikka kokeilla jotain ruokavalion muutosta? No kuitenkin toivottavasti löydät jonkun keinon ettei tarvitse ainiaan miettiä tuota asiaa. 🙂

Baileys kirjoitti 16.3.2015 20:59

Mulla on keskiviikkona terapia aika ja sillon otan siellä puheeksi kaikki, ihan kaikki.
On vaan nyt niin paska olla, ihan hirveetä odottaa se pari päivää niitä tuloksia.
Oon tänään ollu koko päivän ahdistunut ja itkenyt... en saa mun ajatuksia muualle ollenkaan.
En kestä sitä, jos minulla on se kaikista pahin sp-tauti. En vaan kestäisi sitä.
On minulla parikin koiraa, mutta en silti pysty ajattelemaan mitään muuta. Oon toki yrittäny kokoajan, mutta ei se ole tuottanut mitään tulosta.
En osaa edes kuvailla kuinka paljon mua pelottaa.
Masentaa, oksettaa, ruoka ei maistu, heikottaa, henkeä ahdistaa, ahdistaa yleisesti ja liuta muita oireita. Hyi en kestä tätä!

Yleistä anemia varmaan on kyllä, mutta eihän se auta kauheasti tietää kun sillä tiedolla ei sitä paranneta. Ruokavalio voisi olla yksi mahdollisuus, pitäisi vain tietää mitä sitä söisi sitten kun toisilla auttaa toinen ja toisilla toinen.
Voithan sinä vaikka kokeilla jotain ruokavalion muutosta? No kuitenkin toivottavasti löydät jonkun keinon ettei tarvitse ainiaan miettiä tuota asiaa. 🙂

Kopioin nyt tuon oman tekstin tähän, kun pakko tulla kirjottamaan taas. Nukahdin minä joskus 11 aikaan illalla, mutta heräsin kahdelta yöllä enkä ole saanut sen jälkeen unta.
Tämä odottelu oikeasti kalvaa minua niin paljon, en kestä tätä. Itken vaan tai välillä tuntuu etten voi enää edes itkeä kun olen niin turta.
Tiedän, oma vika kun ilman ehkäisyä olen tuolla ollut. Pitäisi vielä pari päivää odottaa tuloksia ja voin kertoa, että en tiedä miten pärjään.
En saa nukutuksi, ruoka ei maistu ja ahdistus on ihan sanoinkuvaamattoman suuri.
Tiedän, että monet pelkäävät hiviä, mutta silti tuntuu, että olen ainut joka sitä pelkää.
Odottavan aika on pitkä.
Nykyään he soittavat vaan jos on joku tauti, mutta eivät soita jos ei ole mitään. Tekis mieli soittaa jo huomenna ja kysyä, mutta se on varmaan turhaa.
Edes minun entinen poikaystävä ei ole tästä minun pelosta huolissaan vaikka olen voinut ihan hyvin tartuttaa hänet... ehkä sillä on joku puolustushommeli mennyt aivoista päälle. En tiedä.
Nälkäkin on suuri, mutta tulee vaan oksennusrefleksi jos yrittää syödä.
Kellokin on vasta kohta neljä yöllä. Vanhemmat herää siinä 6-7 aikaan vasta. Ahdistus vaan kasvaa.