Heips
Sain diagnoosini noin vuosi sitten, sairasteltuani ensin varsin sekamuotoisesti vuoden verran. Olin sairaslomalla 8 kuukautta, joista 6kk sairaalahoidossa.
Sairasloman jälkeen olen palannut töihin, joissa olin myös ennen sairaslomaa. Työ on kaksivuorotyötä, aamu - ja iltavuoroa vuoroviikoin.
Työ sujuu minulta ainakin omasta mielestäni hyvin ja jaksan touhuta työpäivien jälkeenkin jotain. Asun avoliitossa ja meillä on kolme koiraa. En koe että sairauteni vaikuttaisi parisuhteeseeni paljoakaan, suurimmaksi osaksi pystyn kaikki aiheettomat kuvitelmani ja pelkoni pitämään kurissa.
Diagnoosin saaminen oli omalla tavallaan helpotus. Nyt tiedän, miten asioihin tulee suhtautua. Kuntoutusta en ole saanut sairaalasta päästyäni ja sielläkin kuntoutus oli lähinnä piirtelyä vain, en tiedä voiko sitä edes kuntoutukseksi kutsua. Tosin olen ilmeisesti ollut keskivertoa parempivointinen.
Käyn avohoidossa epäsäännöllisesti, joka toinen viikko keskimäärin. En pidä omahoitajastani, enkä ole vielä saanut aikaiseksi valittaa asiasta kenellekkään. Lääkärini on ihan ok, ainoa vain että hän on aivan ylityöllistetty, joten aikaa on vaikea saada ja ajoittain tuntuu mahdottomalta saada häneen edes puhelinyhteyttä.
Minulla ei ole enää säännöllistä lääkitystä, koska en tahdo sitä käyttää. Olen syönyt useita antipsykoottia, muutamia eri mielialalääkkeitä, unilääkkeitä ja rauhoittavia. Huomasin jossain vaiheessa, että ne vain hankaloittavat oloani, olen väsynyt ja flegmaattinen, enkä saa mitään aikaiseksi. Jos söisin lääkkeet niinkuin minulle on määrätty, en pystyisi käymään töissä. Olen ollut neljä kuukautta ilman lääkkeitä ja pärjään hyvin, lievää ahdistuneisuutta lukuunottamatta.
Minusta ei näy että olen skitsofreenikko.