Sairausta ei kannata pelätä,sille kun ei kukaan mitään voi. Minun isä sairasti kroonisesti sitä,eikä koskaan uskonut lääkitykseen,mikä silloin oli vielä lasten kengissä, ja laitoshoito pääasiassa ainoa vaihtoehto. Hän ei saanut elämänreunasta kiinni,johtuen huonosta infosta ym.avohoitoa ei juuri tunnettu tuolloin 60-70 luku. Itse olen aina ollut tekevä ym.mutta johtuen kaikesta,n.19v.sain psykoosin,jota en tietenkään tiedostanut itse,jouduin silloin nuoriso osastolle, ja naureskelin,että tämä nyt on jotain pilaa. Ensi kertaa minuun ruettiin ruutaamaan kokeilemalla, vaikka ja mitä,koska aiempaa lääkitystä ei ollut. Siellä 4kk käytettiin jos mitä,jotkut aiheutti nielemis ym.vaikeuksia,joihinkin annettiin äkkiä ipsatolia lieventämään lääke myrkytystä. Ymmärrän,että oli vaikeaa löytää sopivaa lääkettä,toivoin nopeaa kuolemaa sängyssä,niin kauheita tuntemuksia oli. Kuitenkin lähdin kotiin, ja vähitellen,hyvin vähitellen yritin toipua,lääkkeitä en syönyt yhtään,sain lähtiessä diagnoosin juurikin tuon erilaistumaton skitsofrenia. En suostunut sairaspäivärahalle,vaan ilmoittauduin heti takaisin työnhakijaksi,hautasin koko sairauden. Tästä on nyt aikaa 28 vuotta. Sairaus uusi samana vuonna,koska äitini teki itsemurhan,taaskin lyhyen jakson jälkeen, jatkoin elämää lääkkeettömänä,tällä kertaa minulle jo väkisin kirjoitettiin eläke, joka oli kuin häpeäpaalu. 1995 jälkeen mentiin taas lääkkeettä vuoteen 2003,jolloin myös isänikin teki itsemurhan,psyykkeeni ei kestänyt,mutta olinhan lääkkeettä lähes 10v.pärjännyt. Tällä kertaa tuttu hoitaja neuvoi,että söisit lääkkeitä loppuiän,niin välttyisit näiltä...ajattelin uskoa, ja niin myös kävi,se jäi viimeiseksi käynniksi. Mutta lähes 20v.matala annoksista psyykenlääkettä rappautti terveyttä,ensin kilpir.vajaa toiminta,seuraavaksi kolesteroli. Kaikesta tästä huolimatta minulla on 3 ammattia,3 tervettä aikuista lasta,olen koko elämäni tehnyt töitä,tosin osa-aikaisesti. Olen kokenut eläneeni lähes terveen elämän,2x olen ajanut nykyisen lääkkeeni alas,mutta se ei unen puolesta onnistu. Ihminen voi elää laadukkaan elämän sairaudesta huolimatta,pitäisi vaan paremmin infota nuoria,että on mahdollisuus eläkkeestä huolimatta tehdä työtä, ja nimenomaan yksin sairauden kanssa ei saisi jäädä. Tuo eläke häpeä, oli minun nuoruudessani vielä hirveämpi,sehän tuntui samalle, kuin kuolema. Toisaalta minulle kävi siinä tuuri,sain hyvän eläkkeen,eli en ole taloudellista kärsimystä joutunut juuri kokemaan. En ole koskaan kokenut,että mielisairaat olisivat pelottavia ymv.koko lapsuuteni kuljin katsomassa isää, ja minusta pahinta olisi jättää yksin sukulainen,jolla on mielenterveyssairaus,valitettavasti vieläkin yhteiskuntamme vähättelee, ja vieroksuu tuota sairautta. Minua on pyydetty joskus itsemurha ryhmiin puhumaan yms.en ole halunnut palata enää menneeseen. Toivottavasti jokainen näkee valoa tunnelin päässä.