Hei sinä!
Tarkkailetkohan itseäsi liikaa? Anna palaa vaan. Elä elämääsi ja nauti siitä. Päivä kerrallaan. Mitä mieltä? Jaksuhaleja sinulle ☺️❤️

Hei!

Kannattaa rehellisesti olla itsensä ja hyväksyä itsensä sellaisena kuin todellisuudessa.

Hei IisaMari!

Jokainen tekee tietysti omat ratkaisunsa tuollaista alaarvoista kohtelua koettuaan, mutta oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että parasta näyttämistä kiusaajille on se, että elää omaa elämäänsä sellaisena kuin oikeasti on välittämättä heistä. He harvoin muuttuvat tai edes tajuavat kiusanneena. Tietysti huomionhakuisuutesi on tapa näyttää kiusaajillesi, mutta kun se ei poista ongelmaa. En tiedä mikä on yleinen totuus, mutta joskus kiusaajat voivat provosoituakin liiasta huomionhakuisuudesta. Ei ole myöskään hyvä muuttaa itseään joksikin muuksi kiusaajien vuoksi. He eivät kunnioittaneet persoonaasi, eikä se ole sinun ongelmasi vaan kiusaajiesi. En osaa sanoa muuta, kuin että toivottavasti huomionhakuisuutesi ei mene yli. Facebook ei omasta mielestäni ole hyvä paikka tuollaisen kokeneelle hakea huomiota, koska harvoin viesti tajutaan eikä siellä kukaan oikeasti toistaan tunne. En halua kuitenkaan antaa mitään ohjeita miten sinun pitäisi toimia, mutta kannattaa kuitenkin suhtautua harkiten huomionhakuisuuteen mielestäni. Tietysti meissä kaikissa on ripaus narsisimia, joten ei pieni huomionhakusuus pahaksikaan ole. Itsekin myönnän olevani sellainen, mutta en kuitenkaan liiaksi. Teet omat ratkaisusi tietysti. Olisiko muita keinoja näyttää kiusajillesi. Esim. olemalla hyvä jossain? Tämä on vain ehdotus joka tuli mieleeni.

Tuo huomionhakuisuus voi kyllä kolahtaa omaan nilkkaan jossakin vaiheessa. Olen ollut erinäisissä tilanteissa mukana, jossa jonkun on väkisten ollut pakko päästä valokeilaan. Lähes aina tämä on herättänyt muissa läsnäolijoissa ärtymystä sekä myös surkuhupaista suhtautumista.
Kiusaajasi ovat tyhmyyttään, ajattelemuuttaan tjm. toimineet tollomaisesti, mutta onko sinun alennuttava samalle tasolle ? Palveleeko tuo toiminta sinun etuasi pidemmän päälle vai onko päästävä tasoihin "tässä ja nyt-mentaliteetilla ? Sinuna funtsisin kahteen kertaan, onko olemassa rakentavampia tapoja näyttää kiusaajillesi, että he eivät ole saaneet sinua lannistetuksi.

Hei vielä IisaMari!
.
Valokeilaan pääsemisessä minusta ainut sosiaalisesti hyväksyttävä tapa on taide. Olisiko joitain taiteen muotoja, joissa olet hyvä ja joissa voit vielä kehittää itseäsi? Kun esiintyy, niin muiden tehtävä on osata olla yleisössä. Esiintymällä jollain taiteen muodolla et huomionhakuisuudellasi herätä negatiivista huomiota, vaan voit kääntää tämän piirteesi vahvuudeksesi ja kehittää persoonaasi ja saada ehkäpä jossain vaiheessa jo ihailuakin lahjoistasi.
Esiintyminenkin on harjoittelua, ja tehtävänäsi on esiintyessäsi hieman osata kovettaa itseäsi niille yleisön jäsenille, jotka eivät osaa olla yleisössä. Tällaista yleisöähän on aina ollut ja aina tulee olemaan. Et voi sille mitään. Se on heidän vajavaisuttaan ja kehityksen paikka heille. Ehkäpä taiteilijan näkökulma voisi olla ratkaisu siihen, ettei kiusaajien vuoksi tavaksesi kehittynyt huomionhakuisuutesi käänny sinua vastaan. Toinen sosiaalisesti hyväksyttävä keino on purkaa kokemasi esim. suorittamalla koulut hyvin arvosanoin ja yrittämällä eteenpäin. Yhteiskunta on nykyään täynnä kiusaajia, ja ongelma on aina kiusaajan, ei sinun. Mutta tietysti tällainen jättää jälkensä. Älä hävitä itsestäsi ujoutta, sillä se on viehättävä piirre ihmisessä. Hukkaat silloin itsesi. Me kaikki suomalaiset olemme pohjimmiltaan ujoja. Ihminen joka ei kunnioita persoonassasi olevaa ujoutta ei silloin ole arvoisesi.

Moi IisaMari!

Mahtavaa että olet huomannut ja huolissasi, peloissasi, siitä mihin tuo pakkomielteesi voi johtaa.

Ymmärsin kirjoituksestasi että mitään peruuttamatonta ei ole vielä tapahtunut.

Olen itsekin koulukiusattu, sitten päättänyt että näytän kaikille ja alkanut toteuttaa mitä suurempia ja hullumpia suunnitelmia. Ja niissä onnistunut. Saanut mainetta, kunniaa, arvostusta. Ollut impulsiivinen sellaisessa positiivisessa mielessä.

Käytät rajuja sanoja; addiktio, impulsiivisuus, muiden yläpuolella, pelko liian pitkälle menemisestä, Johanna Tukiainen 😀. Ja samalla olet se sama vanha herkkä itsesi siellä sisimmässäsi ja pelkäät muiden reaktioita tai mitä sinulle tapahtuu.

On upeaa että olet rohkaistunut kiusaamisen jälkeen, haet uutta alkua ja itsetuntoa, ja että olet tajunnut että siinä on riskinsä ja haet täältä tukea.

Tukiainen, Matti Nykänen, Facebook. On mahtavaa paistatella valokeilassa mutta sitten kun on vaikeaa niin ovatko seiskapäiväälehti ja facebook niitä paikkoja joissa sitten julkisesti revitään sun elämää säpäleiksi jos muutenkin sattuu olemaan vaikeaa?

Syvällä sisimmässäsi tiedät että et halua sellaista elämää. Et kiusatun ja sulkeutuneen mutta et myöskään sairaalloisen huomionhakuisen.

Joku ehdotti taidetta tai uuden asian opettelua, harrastusta. Minulla kävi niin että se teki hyvää mielelle ja terveydelle mutta sitten lähti maanisesti kädestä ja niissäkin piti olla se paras ja kuuluisin. Ne toimii tosi hyvin mutta varo ettet addiktoidu niihin vaan saat niistä oikeasti lisää voimaa ja että ne on sun näköisiä juttuja.

Sitä kultaista keskitietähän meistä täällä varmaan suurin osa hakee, se vain on niin kovin kovin vaikeaa. 😑❓

Mut hei, sulla on kaikki avaimet kädessä muokata elämästäsi just sellainen kuin SINÄ haluat... Yritä miettiä mitkä on niitä oikeasti sulle tärkeitä ja kivoja juttuja. Tsemppiä! 🙂🌻

Kiitos kaikille vastanneille. Mulle on tosi tärkeää, että joku välittää niin paljon, että jaksaa vastata! <3

Mä oon kuullu niin monesti, että pitäis olla sellainen kuin on, mutta en mä edes tiedä, millainen mä sitten olen. En mä tunne, että mä olisin oikeasti ollut edes se ujo ihminen, mikä olin. Muut ihmiset teki musta ujon kiusaamalla mua, mutta en mä oikeesti usko olevani temperamentiltani alun perin ujo. Pikemminkin olen ollut aina impulsiivinen ja vähän rääväsuu.

Ja silloin kun mua kiusattiin, päätin, että en aio miellyttää kiusaajiani tippaakaan. Siksi tavallaan itseni rajoittaminen sen takia, että joku kiusaaja saattaisi provosoitua, ei ole oikein omiaan minulle. Ajattelin kyllä, että ehkä kannattaisi rajoittaa sen takia, etteivät sellaiset mukavat ja oikeudenmukaisetkin ihmiset alkaisi vihata minua.

Mä harrastin aiemmin musiikkia, mutta tajusin, että jos haluaisin sen avulla pinnalle, mun olis pitäny tehdä töitä jo monta vuotta, lapsesta asti, paljon enemmän. Tutustuin sellaisiin ihmisiin, jotka ovat paljon parempia musiikin saralla kuin minä, vaikka osa heistä on jopa nuorempia kuin minä. Tämän jälkeen en ole jaksanut enää jatkaa kyseistä harrastusta. Nautin kyllä kirjoittamisesta, ja olen aina välillä miettinyt, millaista olisi julkaista vaikka joku kirja ja saada sitä kautta äänensä kuuluviin.

Musta tuntuu aina hirveän ärsyttävältä nimenomaan tuo ajatus, että itseään saa tuoda esille vain "sosiaalisesti hyväksytyllä tavalla". Esimerkiksi joku kaverini sanoi, että jos joku ihminen menee baarissa tyhjälle tanssilattialle itsekseen tanssimaan, niin sitten monet ajattelee siitä, että "onpa tuokin tyyppi huomionkipeä". Mutta mitä pahaa tällaisessa käytöksessä sitten muka on?

Minä ainakin menen usein tanssilattialle ihan vaikka itsekseni, jos huomaan, että kukaan muukaan ei sinne mene. En halua säädellä käytöstäni muiden mukaan: jos haluan mennä tanssimaan, niin menen tanssimaan, ei sillä ole silloin väliä, onko siellä jo joku muu vai ei. Pitäisikö odotella muita ihmisiä vain siksi, että muut pitää mua huomionkipeänä jos menen yksin?

Ja toisekseen: millä lailla se on hyväksytympää saada huomiota vaikkapa soittaessaan pianoa yleisön edessä? Ihan samalla tavalla ne soittajatkin haluaa sitä huomiota, ainut ero on siinä, että ne on valmiit näkemään paljon vaivaa saadakseen sitä. Onko se sitten niin, että ihminen saa saada haluta huomiota vasta, kun se on tehnyt monta vuotta töitä saadakseen sitä?

Ja eihän kukaan pakota kiinnittämään huomiota minuun. Jos tanssin itsekseni, ei kukaan pakota katsomaan minua. Ja jos laitan jotain kuvia nettiin, ei kukaan pakota niitäkään katsomaan. Joten eikö se ole osaksi myös niiden vika, jotka provosoituu tällaisesta? En mä tarkoita kellekään mitään pahaa.

Välillä tuntuu siltä, etten oikein haluaisi tehdä mitään. Yritän saada ylioppilastutkintoa suoritetuksi, mutta senkin teen vain siksi, etten keksi oikein muutakaan mielekästä tekemistä. Elämä ei oikein tunnu miltään: tuntuu, että ihan sama mitä tapahtuu, tätä samaa paskaa tämä on elämäni loppuun saakka. Terapia on kokeiltu, mielialalääkkeet kokeiltu, kaikki mahdollinen. Ei auta. Mikään ei auta.

Auttaa, ihan varmasti joku auttaa! 😯🗯️ --> 🌻🙂🌻

Sä olet lukioikäinen, mä olen työikäinen ja parhaassa uraputkihelvetissä. Sama vika, en minäkään tiedä millainen mä sitten olen. En tiennyt lukiossa - luulin tietäväni. Olen vasta myöhemmin havainnut ja alkanut oivaltamaan näitä juttuja.

Mulla on ihan sama juttu. Ujo, super-rohkea, rääväsuu, impulsiivinen. Tuttuja sanoja.

Kiusaamiseen en uskaltanut ja pystynyt silloin puuttumaan, ehkä vähän yritin huutaa apua mutta eihän asia silloin 15 vuotta sitten ollut tapetilla eikä siitä paljon opettajat tai rehtorit puhuneet ja jotenkin kuitenkin sitä tunsi valtavaa pelkoa puhua asiasta. Joten en puhunut.

Harrastusten kanssa vähän sama juttu. Olen jättänyt harrastuksia tai saanut masennusta koska en voi enää saada niitä enemmän töitä tehneitä kiinni. Toisaalta silloin kun olen harrastusta jatkanut, tuosta kilpailuhimosta ja kiinniottamisesta huolimatta niin se on tehnyt kyllä tosi hyvää. Sitten on masentunut ja tuntunut että mikään ei kiinnosta ja kun on lopettanut harrastamisen niin fiilis on vain pahentunut. Tai korvaantunut jollain uudella tsemppauksen kohteella jota on sitten taas pitänyt vetää sata lasissa.

Minäkin haluaisin julkaista kirjan. En tiedä olisiko se todella järkevää vai todella typerää. Yritän hillitä ajatusta. Ehkä siksi kirjoittelen nyt tänne.

En ole koskaan käyttäytynyt "sosiaalisesti hyväksytyllä tavalla". Se on tän mun manian syytä. Mä olen ihan fiiliksissä jos joku uskaltaa ja haluaa mennä tanssimaan vain tanssin ilosta. Mitä väliä mitä joku ajattelee? Mutta olen mä toisaalta vähän huomionkipeäkin. Ehkä myös se ajaa minua kokeilemaan rajoja ja elämään siellä mukavuusalueen ulkopuolella. Kiehtovaa mutta raskasta.

Mä tein monta vuotta työtä saadakseni huomiota; mutta se "työ" sitten lopulta rikkoi minut.

Kyllä jokin auttaa. Sulla on kipeitä kokemuksia ja tuntemuksia takana, mutta monta hyvää vuotta edessä. Ota ne vahvuuksina. Sinusta voi tulla parempi Sinä.

Ehkä löytyy lääke, terapia, harrastus, puoliso, ammatti, koulutus,... Jotain millä pääset lähemmäksi itseäsi. Harva vanhuskaan varmaan tuntee vielä itseään tai ei katuisi tai kärsisi jostain tekemistään päätöksistä. Huurraa huudoin eteenpäin vaikka vaikeaa se on!!!

🙂🌻

Kiitti, ManisDepis 🙂 Piristi hieman lukea kirjoituksesi.

(Miksi muuten kirjan kirjoittaminen olisi typerää? 😀 jos se julkaistaan, sen täytyy tarkoittaa sitä, että osaat ainakin kirjoittaa. sehän on syy olla ylpeä itsestään. 🙂)

IisaMari kirjoitti 7.8.2012 12:0

Kiitti, ManisDepis 🙂 Piristi hieman lukea kirjoituksesi.

(Miksi muuten kirjan kirjoittaminen olisi typerää? 😀 jos se julkaistaan, sen täytyy tarkoittaa sitä, että osaat ainakin kirjoittaa. sehän on syy olla ylpeä itsestään. 🙂)

Moi IisaMari!

Kiva että kirjoitukseni piristi! 🙂

Joskus täällä eri ketjuissa ihmiset tuntuvat vetävän vähän vääriä johtopäätöksiä toisten puheista - jotkut taas saavat niistä voimaa.

Kirjan kirjoittaminen olisi typerää siksi että olen niin huomionhakuinen, kirjoitustaitoinen, älykäs, sosiaalinen ja mahtava että kyllä se julkaistaisiin. Ja kyllä mä olisin ylpeä itsestäni. Ehkä rahaakin virtaisi pankkitilille. Mutta johtaisiko se sitten siihen että olisin Tuksu tai Nykänen? Tai Sarasvuo?

Mun sairaus on sitä että pitää olla paras ja saada sitä huomiota. Silloin kun siihen pystyn tuntuu mahtavalta mutta nyt pitää opetella rauhoittumaan ja elämään vähemmän siinä itseylpeydessä.

Jos mä kirjoittaisin jonkun kirjan "maanisdepressiivisen päiväkirja" -tittelillä niin olisiko siinä järkeä jakaa ja levitellä omaa tuskaa ja henkilökohtaisia surullisiakin asioita koko maailmalle julkisesti?

Tai jos tekin "SofiOksaset" ja kirjoittaisin ison kirjan ja pääsisin otsikoihin, saisin palkintoja ja rahaa, pitäisi kiertää ympäri maapalloa; tekisikö se minut onnelliseksi vai vaipuisinko sieltä huipulta sitten todella syvälle stressiin. Ei monilla noista huomionhakuisista miljonääri superstara huipputähdistä nyt kovin hyvin mene jos ajatellaan heidän henkistä tilannetta.

Luetaan vaikka tän viime päivien lehtiä. Madonnalla ja Michael Jacksonilla tai Lady Gagalla on tai oli kaikki. Onko he kuitenkaan olleet elämänsä aikana kovin stabiileja tai onnellisia? Huomionhakuisia varmasti ja ylpeitä itsestään mutta mistä se rauha löytyisi ja miten osaisi jarruttaa?

Täällä moni on masentunut, voimaton, ilman ketään joka YMMÄRTÄÄ.

Niin minäkin. Pieni, herkkä ja arka pohjimmiltani.

Siksi ehkä osallistuin tähän ketjuun koska huomionkipeä olen myös ja siinä onnistun ja se johtaa sitten kaikenlaisiin sotkuihin eikä ole ihan hyväksi itselle tai lähimmäisille.

Mittatilauspukuja saa luottokortilla, BigBrotheriin pääsee senkun menee, kaikenlainen huomionkipeys on mahdollista saavuttaa. Mutta se myös hajottaa. Sen olen oppinut mutta en vielä oppinut sen kanssa elämään.

t. manisdepis 🙂🌻

Eikai se ihmisestä uutta Tuksua tee jos kirjan kirjoittaa. 😀 Onhan se nyt eri asia päästä julkisuuteen kirjan kautta kuin jonkun salarakaskohun (vai mistä siinä tuksun kohdalla olikaan kyse, en ole kovin perehtynyt asiaan) avulla.

Itse olen ajatellut, että se voisi antaa jollekulle voimia tietää, että joku muukin on kamppaillut samanlaisten asioitten kanssa. Eli jos joku samaa läpikäyvä lukisi kirjani, niin se vois antaa sille toivoa. Että sittenkin selviää, vaikka onkin paha olla joskus.

Moi IisaMari!

Juuri näin. Ei salarakaskohua ja liikaa julkisuutta. Siksi kirjoitan mieluummin tänne.

Saan toivottavasti itse voimaa tai ymmärrystä muiden tarinoista ja ehkä voin myös osallistua kertomuksillani muide tukemiseen.

Kiehtovalta ja samalla pelottavalta tuntuisi kuitenkin alkaa käydä näitä juttuja läpi kirjan tai iltapäivälehden sivuilla...

T. MD

Lähden pois siitä typerästä facebookista. Rupesi ahdistamaan, kun mietin, miten monta sellaista "kaveria" siellä mulla on, joita en oikeasti millään tavalla tunne.

Yksi samaa lukiota käynyt puolituttu pyysi minua facebook-kaverikseen. Emme olleet todellakaan olleet mitään sydänystäviä lukioaikoina, mutta ajattelin, että vanhat jutut on unohdettu.

No, muutaman tunnin päästä siitä, kun olin hyväksynyt kaveripyynnön, hän poisti minut kavereistaan. Hän siis halusi vain käydä katsomassa, mitä olin seinälleni laittanut. Ehkä siksi, että saisi aihetta juoruiluun kavereidensa kanssa. En ollut ollut heidänkään kanssaan kovin hyvää pataa lukiossa.

Sai miettimään, mistä tiedän, että ne mun nykyisetkään "kaverit" oikeasti kunnioittaa mua. Ehkä ne oikeasti ajattelee, että olen nolo tyyppi, jonka kuville on kiva naureskella. Toisaalta pidän itseäni kauniina, enkä siis näe mitään syytä sellaiseen.

Mutta toisaalta olen ollut todella avoin facebookissa ja sanonut asioita, joita ei ehkä olisi pitänyt sanoa - ehkä muut saavat niistä asioista aihetta juoruiluun ja selän takana panetteluun.

Äh, ihan sama. En jaksa enää. Suurin osa facebook-kavereistani on joka tapauksessa tyyppejä, joita sisimmässäni pidän ärsyttävänä ja joiden elämästä en halua kuulla sanaakaan. Parempi, että nyt lopetan koko touhun ja unohdan teennäisen nettielämän.

En oikein tajua itsekään, miksi olen ollut niin tekopyhä. Tykännyt sellaisten ihmisten kuvista ja tilapäivityksistä, joista sisimmässäni en välitä pätkääkään. Ihan vain siksi, että antaisin itsestäni paremman kuvan muille.

Hyvä IisaMari!

Mä en ainakaan ole päivitellyt Facebookiin mitään pitkään aikaan juuri vähän samanlaisista syistä.

Voi olla että joku ääliö on oikeasti niin kiinnostunut juoruilusta ja sun tekemisistä että se tai ne seuraa sun Facebook profiilia ihan vaan sen takia. Mutta tuskin niitäkään niin kauheasti se sun elämä kiinnostaa. Se on vähän pelottava paikka kun sinne jää "ikuisesti" noita avoimia ja rehellisiä asioita. Siksi olen sitä vähän alkanut varoa ja vältellä.

Mutta älä nyt liikaa sitä kelaa tai hae siitä morkkista. Mua ainakin pelottaa mitä ihmiset musta ajattelee ja paljonko ne puhuu selän takana mutta on se varmaan vähäisempää tai jopa olematonta verrattuna siihen miltä aina välillä tuntuu tai mitä pelkää. Ehkä ne kuitenkin juttelee siellä juorukerhoissa ja selän takana niiden omista kesälomamatkoista, lemmikkikilpikonnista ja kaikesta mahdollisesta muusta kuin sun tilanteesta? Voisiko näin olla?

Toimisikohan sellainen "anonyymi facebook"?

Musta on kiva esittää sitä kaunista ja rohkeaa facebook roolia. Ja uskon että sinäkin olet kaunis ja hieno ja sinulla on siellä kiinnostavia ja kärkeviä kommentteja. Sitä samaa huomionkipeyttä niin kuin minullakin.

Ja miksei niitä nättejä kuvia tai älykkäitä kommentteja saisi jonnekin laittaa.

Tää tukinet on mahtava kun täällä saa olla todella rehellinen, anonyymi ja keskustella vähän samassa veneessä olevien kriisejä läpi käyvien ihmisten kanssa. Mutta tavallaan olisi kiva saada vähän kasvoja tai henkilökohtaisuutta ettei kaikki tulisi nimimerkin takaa.

Ja Facebookissa taas pitää vetää sitä roolia ja jos sattuu mokaamaan jonkun valokuvan tai tekstin kanssa niin se on sitten siellä ikuisesti kaikkien nähtävillä.

Mä olen tykännyt käydä vertaistukiryhmissä; jossa tavataan kasvotusten mutta voidaan jutella silleen etunimillä ja menemättä liian läheisiksi. Toi FB on vähän liian paljastava ja huomionkipeyttä ruokkiva ja tää tukinet on ihan mahtava mutta ehkä vähän liiankin anonyymi. En mä tiedä... 😐

Mä kävin just parturissa. Se oli aika kivaa, joku inhimillinen ihminen pesi mun hiukset. Sain mahtavan päähieronnan siinä samalla. Ihan luxusta. Fyysistä läheisyyttä mutta kuitenkin sen verran etäinen ammattilainen että pystyi juttelemaan mukavia vaikka säästä eikä tarvinut lähteä repimään kaikkia henkisiä haavoja auki niin kuin läheisten ihmisten tai terapeuttien kanssa.

t. MD

Hei IisaMari!

Hyvä, että olet tajunnut tuon Facebookin kääntöpuolen. Eräs ihminen, joka ei ole vieläkään liittynyt Facebookiin sanoin niin nasevasti, että se mitä ihmiset ennen toreilla niin sitä nykyään Facebookissa. Kaikkien ei tarvitse liikkua siellä aktiivisesti.
Toiset tosiaan lisäävät sinut ihan vaan udellakseen elämästäsi ja saattavat käyttää sitä myös sinua vastaan. Facebook lisää pahimmillaan epäluottamusta ihmisten välillä ja onhan sekin jo mediaan päätynyt tapaus, jossa jokin koulupoika muistaakseni Facebookin anonyymisti tapahtuneen massakiusaamisen vuoksi teki itsemurhan. Facebook on mielestäni myös sen vuoksi vähän huono yhteydenpitoväline, että me kaikki ihmiset muutumme ja kuitenkin Facebookissa muistamme toisemme vain joiltain ajoilta. Facebookissa tulemme siksi pahimmillaan toistemme elämistä aikamoisen jäljessä. kyseinen sosiaalinen media ei anna kovinkaan luonnollista keinoa tutustua jostain tuntemaamme henkilöön uudestaan, kun tutustuminen tapahtuu kasvottomasti. Kontaktit jäävät usein myös hyvin pinnalliseksi ja toisten ihmisten juorujen varaan. Kaikille Facebook ei siis sovi. On paljon fiksuja ihmisiä jotka eivät ole vieläkään Facebookissa. Tietysti Facebook voi palvella myös hyviä tarkoituksia, mutta kehoittaisin olemaan varovainen, jos on tuollainen koulukokemus takana. Nämä kiusaajasi eivät varmastikaan muutu, mutta sinulla on nuorena fiksuna ihmisenä mahdollisuus näyttää heille. Se vie aikansa, ja kaikesta ei toivu koskaan, mutta muista että kiusaajillasi on sisimmäsään niin paha ongelma, että et voi tehdä sille mitään. Usein paras käytännön tapa on välttää tällaista seuraa. Ei kannata liikaa näyttää, koska se voi vain entisestään pahentaa tilannetta. Usein kiusaajan ongelmat juontuvat ihan muista asioista kuin kiusan kohteeksi johtuneen persoonasta. Tätä sosiaalista ongelmaa on kuitenkin hyvin vaikea ratkaista, ja sen seurau🙂👍kset yhteiskunnallekin ovat kustannuksiltaan hyvin suuret. Surullista. Teet itse kuitenkin reagoimisessa kiusaajiisi omat ratkaisusi mutta huomasin viimeisimmässä viestissäsi, että olet menossa mielestäni kohden parempaa reagointitapaa. Mielipiteitä on tietysti monia. Onnea tälle matkalle!