Hei, Minävaan00!☺️❤️☺️

Ollaan yhdessä masentuneempia... Mulla on ihan selvästi vointi huonontunut. Ehkä mulla osasyy on tämä laihduttaminen. Se, ettei paino laske, harmittaa ja varmaan masentaakin. Ja voi olla, että vähäinen energiansaantikin masentaa. Yritän kuitenkin jatkaa pisteiden laskemista. Olen jonkin verran lisännyt syömistä. Josko se siitä...

Oliko poika teillä tänä viikonlopppuna?

Voimia alkavaan viikkoon!😍

Hei Jardin Prive ☺️❤️☺️

ei ollut poika nyt viikonloppuna,tulee seuraavana viikonloppuna.

Kävin tänään hoitajan luona ja en mä oikein osaa aina sen kysymyksiin vastata.. kun kysyt masentuneelta ihmiseltä mitä hyvää näkee itsessään,olenko outo kun en näe mitään.. päinvastoin. En mä näe itseäni oikein minään,olen vaan,olen täällä kun vaan satun olemaan.
Joskus mua pelottaa kamalasti kuolema ja joskus ei juuri yhtään,melkein mietinkin että voisin hyvin kuolla onnettomuudessa. Niin ne ajatukset päässä vaihtelee. Nyt on kausi että kuolema ei pelota,melkein mietinkin että oisko se parempi sitten olla olematta täällä kun ei osaa muuta kun olla olemassa ja se ei taida riittää,pitää pystyä parempaan,pelkkä hengittäminen ei riitä,ainakaan kaikille... pitää olla työ että on joku tarkotus elämälle,tätä mieltä ovat jotkut. Eli näin ajatellen ei mun elämällä ole sitten edes tarkotusta,kyllä mä sen tiedän. Mutta.. pitäähän se välillä muistuttaa että hei,muistatko että sun elämälläsi täällä ei ole tarkotusta,jos et tee töitä,voit lakata olemasta samantien. Kiitos.

En mä tiedä.. mä oon sitä mieltä et mä oon menetetty tapaus. Oonhan mä kausittain jollain lailla hyvä vointinen,edes jotenkin,mutta aina mä tunnun palaavan takasin tänne.

kirjotin eilen tyhmästi että mua on ahdistanut ja kohta että ahdistaako ketään lääkitys, no joo, ei mua siis se lääkitys asia ole siis sillä oikealla ahdistaa tunteella ahdistanut,sille voisi olla parempi sana vaikka ärsyttää/inhottaa ja itse ahdistus on sitten ihan jotain muuta.

No näillä mennään..

Hei, Minävaan00!☺️❤️☺️

Havahduin, etten ole kuullut sinusta moneen päivään. Mitä sinulle kuuluu?

Mulla on aika neurolle keskiviikkona. MS-tautiin liittyen. Kai jotain testejä, ja puhetta lääkityksestä. Mua vähän jo pelottaa! Menee varmaan ti-ke -yö huonolla nukkumisella. Kyllä se tosiaan huolestuttaa.

Luin tuossa juuri tutkimuksesta Hesarin sivuilta. (En osaa laittaa sinne linkkiä.) Sen mukaan MS-oireet helpottaisivat syksyllä ja talvella, kun elimistössä on pimeydestä johtuen enemmän melatoniinia.

Oletko kuullut niistä viimeisimmistä kuvauksista? Onko lääkäri soittanut?

Voimia sinulle!😍

Hei Jardin Prive ja mukava kun olit kirjoittanut ☺️❤️☺️

Minusta on tullut laiska kun en saa aikaiseksi tänne usein kirjoittaa ☹️ Tai no laiskahan mä olen aina.. mutta tässäkin asiassa on vaikeutunu edes kirjottaminen tänne. Luen kyllä joka päivä täällä eri ketjuja.

Ms asiassa mun kohdalla ei uutta, olen helpottunut että kuvauksessa ei ollut tullut uusia muutoksia! Joten tässä vaan jatketaan seurailua ja uusi mri kuvaus joulukuun alussa. Jos siinäkään ei muutoksia, seuraava kuvaus taas 3 kk päästä ja jos siinäkään ei ole, sitten vissiin jäädään vain seuranta linjalle, toisinsanoen olen sitten yhteydessä jos uusia oireita tulee. Onneksi ei ole tullut mitään. Väsymys painaa, mutta tuntuu että nyt jonkun verran vähemmän kun pitkään vaivasi. Mutta silti yöunet pitkiä edelleen ja päiväunia nukun, mutta en enään ihan joka päivä.

Mutta.. mulla on mieliala huonontunut.. Paniikkeja tullut, lähinnä nukkumaan käydessä sängyssä. En ajattele mitään silloin, tulee vain joku sisäinen pakokauhu ja pelottaa niin älyttömän kovin. Ainoa mikä auttaa että mies pitää musta kiinni ja on lähellä. Olen onnellinen että mulla on ihana mies, ilman häntä en olisi selvinnyt enkä selviäisi.

Tänään oli raskas käynti oman hoitajan luona. Hän ei vaan ymmärrä mua! Mä mietin että lopetan kaikki mielenterveys puolen käynnit kyllä.. Ei mua siellä kukaan ymmärrä. Se on niin helkutin helppo sanoa.. ei ne ole kokenut sitä hirveää ahdistusta, joka valtaa koko kehon ja itse et tiedä syytä miksi. En mä sitä itse valitse! Mä olen niin täys tätä terveydenhuoltoa! Mutta.. kaiken tän pahanolon keskellä, mä olen saanut vielä yhden ystävän "luokseni", takaisin, ei hän koskaan mihinkään ollut edes hävinnyt, luulin taas vaan niin.. luulin ettei hän ymmärrä, mutta hän ymmärtää niin ihanan paljon etten koskaan voinut kuvitella kuinka hän voikin ymmärtää niin hyvin. Tällä hetkellä mulla on 3 ihanaa ystävää jotka tuntevat mut, ja hyväksyvät mut juuri tälläisenä, ja he haluavat tukea mua ja ymmärtävät. He ovat tärkeimpiä ja paljon ymmärtäväisempiä kuin yksikään terveydenhuollon "ammattilainen". Koen turhaksi käydä jonkun luona juttelemassa joka ei ymmärrä ei mitään. Mielummin juttelen ystävilleni kuin ihmiselle joka tekee työkseen rahan perään ja ei vielä edes ymmärrä!
Mä itkin niin paljon tänään hoitajani luona etten koskaan ole itkenyt hänen luonaan niin paljoa. En koskaan ole näyttänyt hänelle tätä kaikkea mitä sisällä tunnen, ja myös näytin suuttumuksen hänen ymmärtämyyttään kohtaan. Sanoi että se on hyvä että näytän, ja pah.. Ei se edes muista ja tiedä mun menneisyydestä mitään.. ei ole jaksanut lukea mun papereita. Ei se edes tiedä mun koko elämää. Ei se tiedä miten olen tieny tähän raivannut, olen joutunut tekemään älyttömästi töitä että edes olen tässä, että olen tässä, enkä kadulla huume piikki suonessani. Mä olisin voinut valita tieni toisin, valitsin tämän, josta olen onnellinen. Mä olen sitä mieltä että silloin kun lapsuudessa rakentuu kaikki perusluottamus íhmisiin, itse elämään, itseen.. jos sitä ei kehity, ei se kehity koskaan. Ainakaan mulle ei ole kehittynyt. Ja ne pelkotilat.. mä uskon että ne juontaa juurensa jostain syvältä sisältä, asioista mitä mulle on lapsuudessa käynyt, mitä en itse voi edes muistaa.. mun elämä syntymä asti on ollut niin taistelua. Enkä kyllä usko että olen ainoa siinä asiassa. Hyvä se niiden sanoa ketkä ovat eläneet turvallisen elämän että miten helppoa on kuin vain niin päättää. Mä vaihtaisin tän kaiken peen siihen että mun ainoa murhe olisi lapsen flunssa! Ihan kaiken vaihtaisin siihen. Mun elämässä on myös hyvää, ja olen onnellinen siitä, mutta mulla on myös vaikeeta, musta on muokkautunut kaiken pahan keskellä tämmönen epävakaa persoona, joka ei luota mihinkään, mikä pelkää koko elämää.. olen pahoillani kaikille siitä. Mä en kelpaa tälläisenä, tiedän. En sitten halua edes olla niiden kanssa tekemisissä jotka ei hyväksy mua tälläisenä. Olkoot, turha niille on yrittääkkään edes selittää. Osan kavereista olen jättänyt juuri siksi että toisille on turha kertoa, he eivät vaan edes yritä ymmärtää. Enkä halua pakottaa, eikä kaikki edes voi samaistua jos itse on saanut elää koko elämän jossa ainoa murhe on lapsen väliaikainen flunssa, tai kodin sotku.

Mulla oli niin pahaolla että otin pari rauhoittavaa että kestin läjässä. Hetken mietin että antaa kaiken olla, mä luovutan, mä en vaan enään jaksa. Ja kun ei tää ollut eka päivä taas lähiaikoina näissä tunnelmissa..
Luulin aika kauan että kukaan ei välitä musta, mutta olen jutellut parin ystävän kanssa asiasta ja nyt mä uskon että he välittää, olen heille tärkeä, ja he ovat mulle älyttömän tärkeitä ja aivan ihania ihmisiä.

En ole oikein saanut syötyä tällä viikolla. Eikä ole edes nälkä. Ja haluaisin laihtua 10 kiloa, alipainoon, haluisin olla pieni, kukaan ei välitä musta tälläisenä, jos olisin pieni, ehkä joku voisi mua rakastaa.. En tiedä, tai sitten ei.

Haluaisin tällä hetkellä kiduttaa itseäni, kunnolla.. rangaista itseäni että olen tämmöinen, taakkana vaan koko yhteiskunnalla ja kaikille. Mitä mä edes täällä teen, en tiedä.
Lapset ovat kyllä se elämäni valo, heidän vuoksi olen tässä, heidän vuoksi haluan jaksaa. Aina sekään ei vain auta mua eteenpäin. Vaikka rakastan heitä enemmän kuin mitää muuta elämässä. Ilman lapsiani ja miestäni, olisin varmaan jo kuollut.

Mä voin kertoa.. mun äiti jäi junan alle kun mä olin 9vuotias. Olen aikuisiällä tilannut poliisilta paperit kuolisyystä ja onnettomuus tutkimuksesta. Isäni sanoi että se oli itsemurha, mutta se ei ollut. Äitini oli psykoosissa ja siinä mielentilassa teki väärän arvion ja lähti junasta paniikissa ulos, mutta juna oli kerennyt jo lähteä asemalta liikkeelle, äiti horjahti, liukastui ja pyöri junan alle. Ne kuvat äidistäni, äidistäni joka ruhjoutui koko keho junan alle.. se ei ole millään tavalla siedettävää katsottavaa. Kuvia en kyllä edes halunnut nähdä, mutta kyllä tekstit kertoi miten pahasti siinä oli käynyt. Onneksi meissä on muutakin kuin keho, keho on vain kuori..
Isäni ei vienyt mua edes äitini hautajaisiin. Vihaan isääni siksi. Isäni kyllä on jo kuollut 12 vuotta sitten.
Isäni oli todella inhottava ihminen kun puhui äidistäni aina niin rumasti.. yritti mutkin saada uskomaan kaiken valheen, ikinä, en edes lapsena uskonut niitä, tai ei se valheita kertonut, vaan suoranaisesti haukkui äitiäni. Ja samalla mua. Yhtä hullu olen kuin äitini. Sanoi aina niin, aivan pienelle lapselle, alle koulu ikäiselle. Sitä kuulin niin paljon.. Syy oli miksi mua haukkui, oli kun itkin kun jätti mut yksin pimeään kotiin kun lähti baariin. Vikahan oli mun, isäni mielestä, mun olisi pitänyt pärjätä yksin, yksin 5vuotiaana.
Mä en iki maailmassa voisi tehdä omille lapsilleni niin, enkä lukuisia muita asioita mitä isäni teki mulla. Mä en vaan voi ymmärtää sitä ihmistä. Miten voi tehdä omalle lapselleen kaikkea pahaa. Sen vuoksi haluan omille lapsilleni niin hyvän lapsuuden kuin pystyn koskaan vain antamaan. Olen tässä lähivuosina alkanut vihaamaan isääni. Mua ei olisi koskaan edes pitänyt laittaa asumaan sen sekopään kanssa. Mutta.. niin ne vaan laittoi. 3 vuotiaan alkoholi isän luokse. Sairaita. Tuskin olen ainoa, ja en ole, tiedän. Kunpa vaan löytäisin joskus ihmisen joka olisi kokenut edes vähän samaa.. tässäkin puhun siis vertaistuen voimasta.
No mutta joo.. tapahtunut mikä tapahtunut. Mutta kyllä mulla edelleen on äitiä ikävä usein, äidin halausta.. ei äitiä korvaa mikään. Mulla kun ei ole vanhempia, ei sisaruksia, ei oikein sukuakaan, ainakaan kukaan ei pidä muhun yhteyttä, ei mulla ole mitään.. Mutta, on mulla edes joitain ihania ystäviä, he merkitsee mulle älyttömän paljon.

No ei se auta kun eteenpäin vaan taas. Kai se pitää kahtala yksin, koska tukea ei mielenterveys puolelta näytä enään saavan. Tykkäsin paljon mun edellisestä terapeutista, hän tunsi mut paremmin, tuntu että hän ymmärsi. Harmi että jouduin hänen luona lopettamaan ja vaihtamaan toiseen. Tuskin koskaan enään saan yhtä ihanaa ja ymmärtävää hoitajaa, joten olen ajatellut että parempi sitten yksin. Yksinhän tää polku meidän kaikkien on tallottava.

Surullista kerrottavaa sinulla, Minävaan00! Luin tekstisi jo aiemmin, mutten osannut siihen mitään silloin vastata. Enkä oikein osaa mitään sanoa nytkään. Ei sinunkaan lapsuutesi onnellinen ole ollut...

Itketkö sinä poikasi kotoa pois lähtöä? Musta tuntuu nyt tosi kipeältä, että tyttö lähti isälleen. Itken lähes koko ajan.

Voi kun voisin lohduttaa jotenkin sua Jardin Prive ☺️❤️☺️ on aivan normaalia kokea surua kun läheinen "lähtee luota pois". Meillä ihmisillä on eroja, toiset kokee asiat vahvemmin ja toiset ei niin vahvasti. On ihmisiä jotka patoo sisälleen surun ja ikävän ja huonot tunteet ja ihmisiä jotka päästää ne ulos. Musta on hyvä että sä päästät itkun ulos, mutta, jos se johtaa itsetuhoiseen käyttäytymiseen, siinä kohdassa varmasti olisi hyvä miettiä toisenlaisia keinoja helpottaa omaa oloaan. Tiedän, helpommin sanottu kuin tehty!

Mutta sitten mun omasta reaktiosta kun poika lähtee.. meillä poika käy niin säännöllisesti ja lähtee aina samaan aikaan, olen omalla tavalla tottunut tuohon. Jos se ei olisi niin säännöllistä, reagoisin varmasti vahvemmin. Yleensä se ilta, kun poika on lähtenyt, menee niin että mä olen hiljaisempi ja vaikka en miettisi mitään, on jotenkin pahaolla. Joskus enemmin ja joskus vähemmin. Mulle merkitsee kaikista eniten se että tiedän että pojalla on hyväolla ja hänestä pidetään hyvää huolta. Jos poika itse ei haluaisi lähteä, en tiedä miten kestäisin silloin asian. Joskus itken, joskus en. Mä en itke toisten nähden kovinkaan herkästi, ja varmaan kun en kuitenkaan jää ihan yksin, se tekee sen että en niin herkästi silloin itke. Yksin itken herkemmin.
Sen olen huomannut että sertralinin vähennys on tehnyt sen että itken herkemmin, vaikkakaan en edelleenkään aina saa itkua ulos vaikka itkettäisi. Mutta itken iloisistakin asioista, liikutun herkemmin ihan tv ohjelmista, toisten sanoista ym nykyään. Mun omahoitaja sanoi silloin kun sertralinin oma toimisesti vähensin, että on ok laskea lääkitystä jos vaan pärjää tunteiden kanssa.

Mulla on edelleen ristiriitainen olo hoitajan luona käynneistä, ja näin huono olo viime käynnistä. En tiedä käynkö enään vai en.. Mietin asiaa. Ainakin mun pitäisi käydä edes kerran, koska mun pitäisi kysyä yhdestä asiasta hoitajaltani, suunnitella tulevaisuutta ja mun hoitoa.

Tää viikko on ollut omalla tavalla hirmu raskas. Jotenkin tuntuu etten jaksaisi välittää enään mistään ja toisinaan tuntuu että miksen muka. Ristiriitainen olo itseni kanssa. Tuntuu että koko ajan vaan menee ajatukset enemmän solmuun omassa päässä. Pyöritän tyhjän päiväsiä asioita päässäni, jolla ei ole sinänsä mitään merkitystä.. En osaa keskittyä tähän hetkeen. Ahdistaa.
Näinköhän sitä koskaan enään pystyy voimaan mielenterveydellisesti hyvin? milloin tulee se raja että toivo on menetetty? musta tuntuu jatkuvasti että mun kohdalla toivo on mennyt. Mä en koe että olen yhtä itseni kanssa.. Keho tuntee ahdistusta, pelkoa, tuskaa, kaikkea pahaa, mistä en saa kiinni mistä se kaikki tulee. Inhoan itseäni. Joskus vaan tuntuu niin pelottavalle edes hengittää että tuntuu että sekoan siihen tunteeseen. Ei normaalisti ihmisen pitäisi pelätä ilman syytä. En ymmärrä miksei se pelko ja ahdistus lähde musta ikinään pois.

Eilen illalla, itkin, varmaan ensimmäisen kerran ihan juuri tätä asiaa... siis asiaa että mä pelkään että tukehdun kuoliaaksi joskus ms-taudin vuoksi. Joskus luin jostain että se on mahdollista. Olen tuon tiedostanut koko ajan, eilen puhuin siitä ensimmäisen kerran miehelleni ääneen, ja se sai kyyneleet valumaan mun silmistä ja en meinannut saada sitä loppumaan. En halua puhua tuosta asiasta, en tiedä miksi eilen siitä aloin edes puhumaan. En ole koskaan siitä edes kirjottanut. Nyt kun kirjoitain siitä, tämä kirjottaminen ei laukaise sitä pelko tilaa. Haluan vain unohtaa koko asian. En mä sille mitään voi mitä tapahtuu ja mitä ei. Ne pitää vaan sietää ja kestää. Niin kauan kuin en jaksa kunnolla muitakaan selittämättömiä tunteitani, en voi alkaa miettimään lisää oikeitakaan murheita. Ei, niiden aika ei ole nyt.

Mä haluaisin saada tän selittämättömän ahdistuksen ja pelon pois mun sisältä. Olen väsynyt tähän. En tiedä saako sitä koskaan, saako sitä muuten kuin lääkkeillä. En tiedä. Aina mun kohdalla on turvauduttu lääkitykseen, nyt mä haluan osasta lääkkeistä eroon, koen että pakko se on opetella kohtaamaan tunteet eikä piilottaa niitä lääkkeisiin, ei niistä lääkkeillä pääse kuin hetkellisesti eroon, siellä ne sisällä odottaa.

Ahdistaa. Ahdistaa kaikki.

en tajua miksi hiljaa yksin tuhoan itseäni.. en ymmärrä itseäni. mitä yritän saavuttaa ja mitä en.. vai yritänkö hallita ahdistusta nykyisellä käytökselläni. Ei tässä ole mitään järkeä. Mussa ei ole mitään järkeä.

Mun pää tuntuu olevan synkkyyttä täysi, mutta tällä hetkellä en saa niitä ulos. Sille ei ole sanoja. Mun on vaan pahaolla. Enkä tiedä mikä siihen auttaa.
Mä haluaisin vaan romahtaa, kertoa kaikille kuinka väsynyt olen, mutta en sitä tee. En kerro. En uskalla. Mitä jos en olekkaan edes niin rikki? Mitä jos vain kuvittelen olevani? Mä en tiedä. Ei ole jotenkin yhteyttä minuun itseeni tällä hetkellä. En tiedä kuka ja mikä olen. Haluaisin vain nukkua tän olon pois.

Ahdistun kaikista velvollisuuksista, haluaisin vain kadota pois. En jaksaisi mitään, en yhtään mitään. Ja tämä tulee ihan masennuksesta tällä hetkellä. Tiedostan sen. Ajatukset on niin synkät jatkuvasti. Hetkellisesti saatan "piristyä", tekaistuna.. sisälläni itken. En uskalla kertoa, en avata sydäntäni ja sanoa, mä en vaan enään jaksa, en tiedä miksi en jaksa.
mieheni on alkanut huolestumaan musta, ja mä ahdistun siitä. Mulla on semmonen olo että kunpa hän ei tajuaisi mitään.. antaisi mun vaan olla. jos hän tajuaa, pelkään että kaikki romahtaa.. koko elämä, kaikki.. muidenkin elämä kuin vain mun. Siksikään en uskalla kertoa kenellekkään miltä musta tuntuu. Haluan yrittää itse selvitä täältä ylös. Kun kukaan ei tiedä, mitään ei voi tapahtua. Kun joku saa tietää, pelkään että meidän perheen elämä menee ihan sekaisin.. En halua tuottaa perheellemme yhtään lisää murhetta. Tämä on mun taistelu, ja se mun pitää yksin kulkea. en voi sotkea tähän muita. Miksi sitten haluaisin kertoa muille.. no ehkä varmaan siksi koska haluaisin vain olla, mutta jos kerron, silloin en ainakaan saa olla rauhassa. vaikeaa. ehkä olen väsynyt esittämään kaiken olevan hyvin. siksi haluaisin kertoa mitä oikeasti tunnen. mutta kuitenkaan en halua kertoa kenellekkään, ettei elämä mene tämän enempää sekaisin. Yritän itse nousta täältä.
sekavaa.. tiedän. en ymmärrä tällä hetkellä millään tavalla itseäni, en edes tiedä olenko mä oikeasti tässä vai joku muu. ahdistaa.😭

Hei, Minävaan00!☺️❤️☺️

Et sinä yksin ole! Kerrot voinnistasi täällä, ja ainakin me olemme sinun kanssasi!

Olisiko se oikeasti niin paha, jos miehesikin tietäisi voinnistasi enemmän?

Anteeksi, en nyt muista.... Minkälainen sinun masennuksen hoidon tilanteesi nyt on? Käytkö jossain? Varmaan käyt, kun sulla on lääkitys, eikö niin? Voitaisiinko lääkitystäsi lisätä? Tai keskusteluja jossain? Että pääsisit tämän vaikeamman vaiheen yli... Ja paljonko tämä voi olla seurausta siitä stressistä, mikä liittyy MS-epäilyyn?

Toivon sinulle voimia! Olet mielessäni!😍

Kiitos Jardin Prive kun kirjoitit ☺️❤️☺️

Lainaten heinäkuun neurologin sanoja "ms-tauti sinulla on, se on nyt varmaa", eli siis ms mulla on, se oli jo aika varmaa toukokuusta asti, ja heinäkuussa varmaa. Lääkitystä siihen ei viellä, kun hoitokriteerit ei täyty, pitäisi saada aktiivisessa vaiheessa se kiinni niin sitten. Kyllä kai se ms asia vaikuttaa omalla tavalla... En tiedä.

Mä siis käyn viikottain siellä hoitajan luona juttelemassa, mutta musta tuntuu että hän ei ymmärrä mua.. tällä viikolla ei ollut aikaa ollenkaan hänelle, ensi viikolla olisi. Ja joo, lääkitystä on edelleen yhtä monta kun ennenkin.
En halua lääkitystä lisättävän, haluan kerrankin voittaa nää mun demonit pääni sisällä ilman lääkkeitä, mun pitää kohdata ne ja opetella voittamaan ne itse, ilman lääkkeiden tuomaa turrutusta..
Haluan edes yrittää. nähtäväksi jää, jääkö se vain yritykseksi vai tuleeko vielä päivä jolloin voin sanoa että selvisin, en tiedä.

En mä voi kertoa miehelleni kaikkea, siitä tulee taas omanlainen ruljanssi.. ja mä en halua sitä. En, koska tämä on mun keino selvitä nyt. Ja jos kerron, kaikki romahtaa, taas, tällä tarkotan siis että se vaikuttaa koko perheeseen... kaikki huolestuu, eivätkä loppujen lopuksi ymmärrä kuitenkaan mitään.

Hei, Minävaan00!☺️❤️☺️

Tunnut tietävän hyvin, mitä teet! Se on hyvä. Itse toimisin - ehkä - toisin, en tiedä, mutta tärkeintä on, että sinä teet niinkuin koet ja tiedät parhaimmaksi!🙂👍

Kävin ompelukurssilla. Viikko sitten olin käymässä neurolla vuosikontrollissa. Tuntuu, että siitä on jo ikuisuus. Jokin tässä minun olemisessani nyt pidentää ajantunnetta. Luultavasti se on tuo lopetettava Mirtazapin. Onko tämä ajan muutos vieroitusoire vai "oikeaa"kokemista, saa nähdä. Oudolta tämä tuntuu. Samoin kun tuntuu, että on ikuisuus, kun olen nähnyt tyttöä eikä siitä ole kuin kolme päivää. Samanlainen olo kuin keväällä, kun ehdin nukkua liian vähän ja olin muuten ylirasitettu. Mikähän se sana taas oli? En muista...

Voimia ja jaksamista!😍

Hei, Minävaan00!☺️❤️☺️

Miten sinä ja masennus voitte?

Mä synkistelen välillä ja oon aina välillä - käytännössä päivittäin - ahdistunut. Temestaa menee. Tosin oon pienentänyt annosta. Nyt aamulla ja tarvittavana otan 3/4 tabletin. Kun tänään saavuin kotiin kello yhden jälkeen, en ole oikeastaan saaanut mitään aikaiseksi.

Mirtazapiinin lopetuksesta ei tunnu enää juurikaan vieroitusoireita olevan, mutta en tiedä, onko normaalia ja pysyvää se, miten koen ajan. Aika taaksepäin esim. tähän aamuun tai vaikka vain puoleenpäivään tuntuu tosi pitkältä. Ja entäs sitten viikko sitten...😐

Voimia sinulle viikon jatkoon!

Hei Jardin Prive ☺️❤️☺️

Mulla oli aika huono kausi siinä yhdessä vaiheessa, taas kerran.... no mutta nyt on mennyt vähän paremmin. Ahdistusta on lähinnä iltaisin välillä, mutta osaksi liitän sen lyrican vähennykseen. Mutta myös tiedän että sieltä se ahdistus alkaa taas enemmän nostamaan päätä vähemmällä lääkityksellä. Mutta nyt olen valmis kohtaamaan ne pelot ja turvattomuuden tunteet, haluan pystyä itse hallitsemaan niitä, ei niin että ne hallitsee mua.

Mä pääsen ehkä psykoterapiaan, ehkä. Ainakin sitä yritetään, hoitaja laittaa mulle lähetteen, nähtäväksi jää sitten että hyväksytäänkö se vai ei. Koen että siinä mulla olisi mahdollisuus kerrankin ehkä jollain tavalla saada apuja.. En halua enään siirtää kaikkea lääkkeillä kauemmas, koska siellä ne samat tunteet odottaa silti, enkä aijo lopun elämääni syödä näin paljon lääkkeitä. Sen tiedän että nukkumiseen tulen tarviimaan varmaan aina lääkityksen, mutta muuhun toivon että oppisin käsittelemään ja sietämään ahdistusta ja huonoa oloa. Ahdistus tulee seuraamaan mua koko elämäni, haluaisin keinoja sietää sitä, ilman lääkitystä. Tietysti pahimpaan ahdistukseen koen että joskus tarvitsen oxamiinin, yhden tai enemmän.

Olen siirtynyt tupakoinnissa sähkötupakkaan, ja siinä taidan pysyä ja pikkuhiljaa sen avulla ehkäpä vähentää nikotiinin määrää ja lopuksi kokonaan ilman nikotiinia. Mutta ei mulla ole mitään aika rajaa sillon ja sillon, vaan pikkuhiljaa.

Väsymyksestä sanoisin että sitä ei ole ollut niin voimakkaasti nyt jokuseen aikaan. En tiedä pysyykö tilanne tälläsenä, vai tuleeko se sieltä jossain vaiheessa taas, eiköhän se tule, tai sitten ei, tiedä sitä. On edelleen päiviä että olen aivan kuin zombi, mutta niitä tulee ja ne menee, silloin ei auta kuin antaa itselle lupa ja olla säikähtämättä että se olisi jotain pysyvää. Aina ne on tähän mennessä kuitenkin ohi mennyt.

Toimintakyky ei ole edelleenkään kovin kummoinen, mutta koen positiivisena sen että jaksan tehdä nykyään edes jotain. Vaikka kyllä joskus tai useimpina päivinä pelkkä yövaatteiden vaihto aamulla tuntuu kovin vaikealle. Missään en edelleenkään jaksa enkä halua käydä, mulla on ihan hyvä näin, olla kotona, käydä joskus jossain, mutta ei läheskään joka päivä. Niistä väsyn, jos joudun käymään jossain.
Mutta, koen että mulle riittää tällä hetkellä että jaksan edes tässä kotona ja mieliala on vähän parempi kuin yhdessä vaiheessa.

Olen alkanut lukemaan taas kirjoja, pitkästä pitkästä aikaa. Kovin kauan en jaksa keskittyä, ja joskus en ollenkaan, mutta aina välillä vähän.

Toivoisin että edes koti pihalla jaksaisin päivittäin vähän touhuta, mutta se tuntuu jotenkin edelleen kovin vaikealle, mennä ovesta ulos. Vaatteiden pukeminen ja jonkun aloitus. Aloitus kyky siis edelleen aika huono, melkein olematon.
Mutta jos ihmisestä tuntuu että näin on ihan hyvä nyt, onko tarpeen edes yrittää enempää tässä vaiheessa?

Hei, Minävaan00!☺️❤️☺️

Kiva kuulla sinusta! Ja kiva, että sinulla menee nyt paremmin. Se on tosi hienoa!

Mä oon alkanut oireilla syömisen suhteen. Saan kai hallittua sen avulla edes vähän ahdstusta. Tai oikeasti kai ruoka ja syöminen aiheuttaa ahdistusta, ja tavat selvitä siitä ahdistuksesta menee jo ihan sairaan puolelle.

Tää syömis-juttu on alkanut Mirtazapinin lopettamisen jälkeen. Onkohan niillä yhteyttä keskenään? Ensin Mirtan lopettamisen jälkeen tippui paino. Nyt sitten oksennan välillä syömisten jälkeen. Mulla on terapia ylihuomenna ja aika terveydenhoitajalle painoasioissa kahden viikon päästä.

Tekisi mieli alkaa käyttää ylimääräistä laktuloosia, että suoli tyhjenisi tehokkaammin ja ruoka ei ehtisi imeytyä... Mitähän mä keksin seuraavaksi?😐

Jardin Prive ☺️❤️☺️

kuulostaa niin tutulle nuo syömis asiat... kun mä alotin laihduttamaan 2010 ja sainkin kesään 2011 mennessä pois 25kiloa, sen jälkeen ei varmaan päivääkään mun syöminen ole ollut normaalia. En vaan osaa syödä normaalisti. Vaihtelee niin kausittain millä tavalla se menee, mutta lähinnä paastoan arkipäivät ja lauantait ahmin. Oksentelua oli myös jossain vaiheessa, mutta kun mulla todettiin pari vuotta sitten refluksi tauti, jäi oksentelut siihen...
laktoosia käytin pari vuotta joka päivä, en liikaa,mutta kuitenkin. Ja pääsääntösesti sen vuoksi että maha ei toiminut ja kamalia suolisto kramppeja oli.
Jossain vaiheessa söin terveellisesti,mutta aina lasken kalorit, jos ei tarkasti niin edes suuntaa antavasti. Onhan mulla tullut painoa 2011 vuodesta noin 10 kiloa ja se ahdistaa, vaikka olin silloin pari kiloa alipainonen, niin silti. Paino alkoi nousta kyllä vasta 2013... siihen asti kituutin koko ajan itseäni. Mulla on kausia edelleen etten joskus syö paljon mitään, siinä menee aika nopeasti huonoon kuntoon fyysisesti,osittain se tuntuu hyvälle, en tiedä miksi. Mutta kyllä henkisen puolen olon paraneminen usein sen katkaisee. Mutta jatkuvaa painon tarkkailua on melkein ihan jokanen ilta ja aamu. Mä vaan pelkään niin paljon että musta tulee taas ylipainoinen. Oon taipuvainen ahmimaan jos kontrolli pettää ja sitäkin käy. On tää kanssa yks kuormittava asia kun antaa ruuan hallita itseensä. Mä en vaan edes tiedä miten ihmiset pysyy samassa painossa jos syö joinain päivinä enemmän? Mä en pysy. Mutta kai mä tosiaan syö vaan sitten joinain päivinä niin liikaa ettäse tekee sen että paino nousee herkemmin. Joku normaalisti syövä ei varmaan pistä niin överiksi syömistään.
Jotenkin jo koen että tää on niin mua etten edes osaa palata mihinkään normaaliin, enkä edes tiedä miten voisin syödä normaalisti lihoamatta.
Mun mieskin on aina ihmetellyt miksi mun paino nousee niin herkästi. Ja hän todellakin tietää mitä niinä päivinä syön kun paino nousee.
Tällä hetkellä mun liikunta on niin vähäistä että en mä paljoa energiaa edes tarvitse. Haluaisin saada noin 5-6 kiloa painoa pois.

Kai tämäkin on joku muka selviytymis keino pärjätä tota mielen ahdistusta vastaan, niin kuin säkin Jardin Prive kirjoitit.