Hei, Minävaan00!☺️❤️☺️

Anteeksi, etten ole kirjoittanut pitkään aikaan sinulle! Mielessä olet ollut!

Kirjoitit siitä, että kun poika käy teillä viikoittain niin yhteys säilyy. Kyllä se tuolla tapaamis-tahdilla varmasti säilyykin. Minun tyttöni on jo sen verran iso, ettemme hänen koulunsa takia tapaa enää viikolla, ja nyt on jo pitempi aika siitä, kun hän on ollut täällä luonani. Kärsin vähän siitä. Tosin, kun hän on jo isompi, yhteys säilyy kohtalaisesti näinkin, mutta mulle olisi tosi tärkeää, että hän olisi täällä säännöllisesti. Soitan hänelle muutaman pivän välein juuri tästä syystä.

Miten on väsymyksesi kanssa? Oletko edelleen vähentänyt Setraliinia? Minkälainen vointisi on nyt?

Olet varmaan asiasta kirjoittanut, mutta nyt en muista. Onko sinulla lähiaikoina aikaa neurolle? Mikä on tilanteesi MS-taudin suhteen? Mä alan jo jännittää ensi kuuta. Mulla on silloin vuosittainen tarkastus neurolla. Onko tauti edennyt? Voinko edelleen käyttää nykyistä lääkettäni? Epävarmuutta muutenkin... Eilen kun pistin, sattui tosi kovasti. En kuitenkaan onneksi vetäissyt neulaa pois lihaksesta. Ensijärkytyksen jälkeen pystyin laskemaan kymmeneen, että ruisku on varmasti tyhjä ja ottamaan neulan pois ihosta. Pelkään aina pistämistä ja kipua, ja joskus se pelkoni toteutuu. Onneksi harvemmin...

Oliko sulla aika hoitajalle tällä viikolla? Otitko puheeksi rajatilahäiriön? Onko teillä siihen mitään terapiaa? Tiedän asiasta sen verran, että ainakin täällä meillä siihen käytetään Mindfullnes-ryhmäterapiaa. Olin itse siinä mukana, mutta lopetin kesken, kun tunsin etten osaa hyödyntää ryhmän oppeja, motivaatio ei riittänyt ja se vei kovin paljon voimia. Mutta suosittelen kokeilemaan (melkein mitä vain), jos teillä jotain järjestetään!

Voimia sinulle! Kerro kuulumisistasi! Olen sinua kaivannut!😍

Hei Jardin Prive ☺️❤️☺️

Vihdoin sain aikaiseksi istua ihan ajan kanssa tähän koneelle. Meidän elämässä on tapahtunut yhtä sun toista, ikävää ja mukavaa..
Meillä oli/on kotona pieni vesivahinko jonka vuoksi on aika omanlaiset väliaikaset ratkaisut kotona.. Onneksi vakuutus korvaa kuitenkin. En ole tuota hirveästi miettinyt, koska sinä päivänä kun se tapahtui, olin todella väsynyt, taas kerran, enkä jaksanut asiaa oikein miettiä millään tavalla. Seuraavana päivänä tuli taas kerran huomattua kuinka voi elämä suistua raiteiltaan yhdessä sekunnissa.. Poika joutui yllättäen sairaalaan, taas kerran. Oli meillä juuri silloin. Se tunne kun pelkäät kaiken päättyvän yhdessä hetkessä on sietämätön. Siinä tilanteessa ajattelin että mä sekoan, mä en kestä. Ajattelin että jos poika ei selviä, en halua mäkään selvitä, en sekunttiakaan. Olo oli todella tuskanen ja ahdistunut. Kuitenkin pää pelas ja osasin toimia järkevästi, mutta se tunne mylläkkä sisällä oli aivan kamala.
Nyt onneksi kaikki on pojalla hyvin, se on mulle tärkeintä! kunpa voisin ottaa kaiken pahan pojalta itselleni ja poika saisi olla terve ja elää tervettä elämää.
Kaikki tuo taas muistutti mua konkreettisesti miten elämä voi päättyä hetkenä minä hyvänsä. Olin aika rikki tuon jälkeen jokusen päivän, ajatukset oli aika ahdistuneet.
Tuon jälkeen vesivahinko tuntui aivan samantekevälle ja tuntuu edelleen. Onhan täällä ennenkin eletty ilman näitä nykyajan ylellisyyksiä niin miksei pärjäisi vähemmälläkin mitä meillä nykypäivänä on. Kaikkein tärkeimpänä elämässä pidän terveyttä. Jos elämä jotain on mulle opettanut mun elinaikana niin sen että terveys ei ole itsestään selvyys ja rakkaus on se mikä meidät pitää kasassa.

Väsymys mua seuraa edelleen,mutta joinain päivinä onneksi vähemmän kuin toisina. Jotkut päivät menee aivan koomassa, mutta omalla tavalla kun tiedostan mistä se johtuu, niin on jollain tavalla helpompi sietää sitä, vaikka kyllä usein tulee ahdistunut olo kun haluaisi jaksaa mutta yksinkertasesti kroppa ei vaan jaksa, ei jaksa edes ajatella. Vihaan niitä päiviä silti vaikka tiedän nyt mistä se johtuu. Kyllä mua itkettää nykyään niinä päivinä, kyyneleet vaan valuu.. silloin tuntuu että olen niin väsynyt olemaan väsynyt.
Joskus nukun päiväunet ja joskus pärjään ilman niitä, on päiviä että vaikka kuinka nukkuisi ei uni auta ei yhtään.

Mieliala.. no.. millanen se nyt sitten olis ollut lähiaikoina.. sinänsä suht ok, mutta on vaikeita päiviä, joskus itkettää ilman syytä. Mutta sen olen huomannut sertralinin vähennyksen myötä että mä tunnen aidommin! Mä tunnen surua, iloa, onnea, tunteita, normaaleja elämän tunteita. Ja mulla tulee kyyneleet, sitä ei ole tapahtunut aikoihin, siis kyllä joskus, mutta usein ollut että vaikka itkettää ei kyyneliä ole tullut, nyt olen itkenyt ilosta, surusta tai vaikka pelkästä hetkellisestä liikutuksesta.
Mun hoitaja sanoi että on ok että vähennän lääkitystä, jos vaan pärjään tunteiden kanssa sitten. Mä olen vähän ollut kiikunkaakun että pärjäänkö.. ahdistus on välillä ollut aika kovaa, tai se tulee taas hiipivänä ja johtaa paniikkiin, ei vahvaan, mutta todella inhottavaan pelkoon.. Olen ottanut niihin oxaminin, mutta vaikeimpiin oloihin vain.
Nyt olisi suunnitelmissa alkaa vähentää lyricaa hitaasti. Torstaina mulla on lääkärille aika johon mun oma hoitaja tulee mukaan ja siinä keskustellaan siitä, siinä on samalla tarkoitus jutella siitä rajatilahäiriöstä.

Ms-taudin suhteen ei uutta. Perjantaina on mri kuvaus. En tiedä milloin neurologi soittaa mulle, vai soittaako ollenkaan jos ei ole tullut uusia muutoksia kuviin. jos on tullut niin sitten vissiin aloitetaan se lääkitys, ehkä, en ole varma.

Mulla oli tossa aika pitkään kausi että mun ajatukset oli jotenkin aika sanoisko hajanaisia, tai no siis mun oli todella vaikea keskittyä yhtään mihinkään, unohtelin koko ajan sanoja ja mitä olin tekemässä, mitä joku toinen sanoi mulle, mitä olin tehnyt ym semmoista outoa. Nyt on ollut jokusen päivän sen suhteen parempi. Se alkoi kauan ennen jo pojan sairaalaan joutumista. Kai mun keskittymisessä oli jotain pielessä.

Paljon olen miettinyt elämää, vähän kaikin puolin ja kaikenlaista. Olen muutenkin aika kova miettimään asioita, turhankin paljon mietin usein. Jään pyörittelemään asioita päähäni. Joskus sen kanssa on helpompaa ja joskus vaikeampaa.

Tänään olen saanut ihmeen paljon aikaiseksi, en muista millon olisin näin paljon jaksanut tehdä asioita.

Kiitos Jardin Prive että olet mulle kirjoitellut vaikka mä en ole tänne enään usein kirjoitellut. Mukava että olen kuitenkin edelleen ollut mielessäsi, olet säkin mun mielessä usein ☺️❤️☺️
Vaikka ei kasvotusten tunnetakkaan, niin kyllä ystäviä voi saada pelkästään kirjoittelun myötä. Tosin täällä huono kun ei voi samalla tavalla kirjottaa kuin voisi keskenään kirjoitella.

Toivon kaikille aurinkoa päiviinne ja voimia 😍

Hei, Minävaan00!☺️❤️☺️

Onneksi poikasi voi taas paremmin! Minä olisin varmasti huolesta sekaisin, jos tytölleni kävisi jotain. Pelkään sitä välillä, mutta onneksi mitään pahaa ei ole tapahtunut. Varmasti tuossa tilanteessa ei pikkuvahingot (en väitä, että vesivahinko olisi pikkuvahinko muuten kuin poikasi tilanteeseen verrattuna.) eivät niin tunnu.

Oletatko, että väsymys johtuu masennuksesta vai MS-taudista? Toivottavasti noista uusista Mri-kuvista selviää jotain!

Miten viime päivinä? Oletko saanut tehtyä asioita? Oletko jaksanut? Mulla tekemiset on vähissä. Mä sain eilen pakastimen, nyt mulla on jääkaappi-pakastin ja arkkupakastin. Mun pitäisi siirtää jääkaappipakastimesta tavaraa arkkuun, mutta en saa sitäkään aikaiseksi. Sain uudet kankaat likoaman kuumaan veteen, jotta kutistuisivat. Ne pitäisi nostaa kuivumaan ja silittää vähän ajan päästä kuiviksi. Mutta mikään ei tunnu etenevän. Valitan tätä koko ajan! Mua turhauttaa! Inhon itseäni...

Sää on muuttunut synkäksi ja sateiseksi. Ei sekään nosta mielialaa. Haluaisin hautautua sangyn alle, pois kaikesta.

Mutta kuitenkin, toivon sinulle voimia ja jaksamista! Olet ajatuksissani!😍

Hei Jardin Prive ☺️❤️☺️

mä en tiedä varmana mistä mun väsymys johtuu, mutta hoitajat puhuu että varmasti ms selittää paljon sitä. Itse ajattelen että lääkitys ja ms-tauti. Väsymyksen myötä menee mielenkiinto elämään. en mä tiedä varmana mistä väsymys johtuu, mutta arvailla voi. Tällä hetkellä alotetaan se lyricankin vähennys, katsotaan viekö se väsymystä yhtään pois jos sitten tulee kamalaa ahdistusta, niin sitten palataan takaisin isompaan annokseen. Koitan suhtautua luottavaisin mielin että ahdistusta ei tule ja jos tulee niin yritän ottaa sen vastaan ja koittaa selvitä siitä muuten kuin lääkkeellisin keinoin. tänään siis mulla oli psykan lääkäri käynti.

huomen aamulla mulla on se mri kuvaus. viimeeksi nukahdin sinne koneeseen! hirveetä meteliä pitää koko kone, mutta mä sinne simahdin. katsotaan nukahdanko huomennakin.

poika onneksi voi hyvin ja se on mulle tärkeintä. en tiedä mitään pahempaa kuin pelätä oman lapsen hengen puolesta, ja tää kun ei ollut ensimmäinen kerta kun se joudutaan kokemaan, ja mikä ikävintä, mitä poika itse joutuu kokemaan ja miten kaikki aina vaikuttaa sitten kehitykseenkin, ei ole reilua tää elämä aina. sitä toivoisi lapsilleen hyvää ja itse kärsisi kaiken.

Olen jaksanut tehdä asioita suht hyvin, tänään on ollut vähän semmonen päivä että tuntuu että nyt pitää antaa lepoa enemmän itselleen. koitan kuulostella voimiani ja yrittää oppia milloin on hyvä antaa keholle lepoa ja milloin taas touhuta ja opetella myös minkä verran jaksaa ettei uuvuta itseään.
nukkuminen on edelleen samanlaista 9-10tuntia yössä ja päivällä tunti-kaksi unta, jotkut päivät selviän ilman päiväunia. katsotaan vaikuttaako lyrican vähennys miten tuohon nukkumiseen. tänään mulle tuli ajatus että mitä jos kokeilisin kokonaan ilman sertralinia.. olin ennen pojan sairastumista jokusen vuoden kokonaan ilman mitään lääkitystä ja sitäkin ennen mulla oli vain 1 tai 2 lääkettä käytössä. pojan sairastumisen jälkeen romahdin täysin ja silloin kasvoi lääkkeiden määrä, syön 5 lääkettä ja 2 tarvittaessa. pakosti mietin pärjäisinkö vähemmällä. ja samalla mietin että olenko mä todella näin sairas että mä tarvitsen näin paljon lääkkeitä pärjätäkseni normaalissa elämässä kiinni. ja onko musta edes jäljellä mua itseäni, vai onko mun persoona nykyään lääkkeiden tuoma. olenko oikeasti tälläinen? en enään tiedä millanen edes olen. mun kesto kyky tuli vastaan kun poika sairastui, siis henkinen kestokyky, mutta onko siitä mahdollista enään parantua? vai olenko mä lääkkeiden orja lopun elämäni? enkö todella pärjää vieläkään ilman lääkitystä. hassulta kun kuulostaakin niin olen kärsinyt tosi vaikeasta unettomuudesta, olen syönyt siihen nuoruudesta asti lääkitystä, en aina samaa, eri lääkkeitä, tällä hetkellä vaan tuntuu että kyse on kyllä enemmänkin liika unisuudesta kuin unettomuudesta. pelkään että lääkkeiden vähennyksen myötä mun yöuni huononee, ja se tekee omat vaikeudet sitten arkeen. mutta tässä sen näkee, johtuuko liika nukkuminen/uupumus lääkkeistä vai ms taudista.
no tulipahan pohdintaa tässä samalla..

tuohon mun unettomuuteen on vissiin syykin, mulle on tehtiin neuropsykologiset ja psykologiset tutkimukset tässä jokunen vuosi sitten, ja niistä selvisi miksi mulla on ollut melkein koko ikäni uniongelmia. ja kaikenmaailman ongelmia vuorovaikutuksessa, sanallisessa kommunikaatiossa ym ym
joskus tuntuu että olenko mä mikään muu kuin diagnooseja? olenko mä ihminen kaikkien diagnoosien takana? vai olenko mä vaan viallinen yksilö.

no nyt lopetan tän miettimisen näistä ja koitan keskittyä tähän hetkeen ja antaa diagnoosien olla.
toivon kaikille voimia päiviinne ja jaksamisia paljon 😍

Hei Minävaan!
Just luin tarkkaan mitä olet kirjoittanut mutta nyt en muista.Pojallasi oli ollut joku hätä mutta nyt on onneksiohitse. Ollaan kai me muutakin kuin lääkkeemme ja sairautemme, ihmisiä ollaanja Jeesukselle rakkaita. Oxaminia saisin huommenna, jaksaisimpa oottaa siihen asti. Eilen kirjoitin rakkaalle kirjeenvaihtotoverilleni. Ilman mistäni en selviäisi. Kirjoittele!

Hei arka, mukava kun kirjoiti ☺️❤️☺️

Mulla on tänään ollut vähän pahaolla. Poika oli viikonlopun meillä ja lähti tänään. Olin tänään aika väsynyt, mielellisesti tällä kertaa, fyysisesti jaksoin touhuta, se harmittaa etten jaksanut tänään olla niin läsnä. Kumpiki lapsi on aika vilkkaita, välillä se on vähän rankkaa. Kannan siitä hirmu huonoa omaatuntoa että välillä väsyttää se vauhti ja jatkuva puhuminen, en jaksais ajatella jatkuvasti jotain. Mutta.. lapset on pieniä vain kerran, kunpa jaksaisin vain nyt tän ylitse hyvin.
Harmittaa että pojan piti lähteä, harmittaa vaikka olin aika väsynyt siihen vauhtiin, mutta no.. kuka sitä rakkaimmasta haluaisi luopua olisi päivä millainen tahansa.

Perjantaina kävin siinä mri-kuvauksessa. Viime kerralla se ei jännittänyt ei yhtään, tällä kerralla sinne mennessä ei yhtään jännittänyt, mutta kun sinne putkeen mut laitettiin niin siinä iski ihme paniikki. Olin vähällä etten olisi sanonut että en pysty tähän. Olin silmät kiinni koko ajan koska valkoisen putken näkeminen silmien päällä ahdisti. Koko puol tuntia jouduin hokemaan itelleni että ei ole mitään hätää, tää ei oo vaarallista, tätä tehään jatkuvasti, tähän ei kuole ym ym sain niillä ajatuksilla itseni pysymään siellä painamatta "kutsu" nappia. Huh, onneksi. Nyt en tiedä milloin saan tulokset, kai joskus.

Lyricaa meinasin huomenna tai tiistaina alkaa vähentämään ihan vähän kerrallaan. Saa nähdä miten lie sekin menee, tekeekö ahdistusta. Olin vielä torstaina niin varma että se onnistuu, enään en ole niin varma. En taaskaan tiedä mikä tänkin olon laukaisi loppujen lopuksi. En tiedä. Lääkäri puhu että kun mulla on se rajatilahäiriö, humpsahdan ilman mitään syytä ahdistukseen. Niin mulla monesti onkin.
Lääkäri painotti sitä että mulla ei ole epävakaata persoonallisuushäiriötä, vaan ainoastaan rajatila, ja sanoi että rajatila ja epävakaa ei ole sama asia, niitä ei saa sotkea keskenään, mutta valitettavasti moni terveydenhuollossakin sotkee ne keskenään. Niin lääkäri puhui.

Olen miettinyt tänään että onko mulla enään edes ketään ystäviä? harva enään kyselee kuulumisia, vain pari ihmistä ja aika harvoin. Yksi ystävä kyselee melkein päivittäin. Olen varmaan itse tämän aiheuttanut, jäämällä puolivuotta sitten kokonaan kotiin, haluamatta nähdä ketään. Tähän asti tää on mennytkin ihan hyvin, olen halunnutkin olla yksin, en ole kokenut kaipaavani ihan konkreettisesti siis kasvotusten toisia ihmisiä elämääni. En ole jaksanut nähdä enkä ole myöskään halunnut. En mä halua oikeastaan nytkään, tai en mä tiedä, ehkä varmaan vähän haluaisin koska tätä pohdin nyt. Mutta ei kukaan jaksa olla mun rinnalla kun en halua ikinään nähdä kasvotusten, mulle riittäisi pelkkä kirjottelu. En mä kuitenkaan jaksaisi pitää edes yllä mitään ystävyys suhdetta, tiedän sen. En siksi edes ymmärrä miksi koen että mut on hylätty? tai tuleeko tää sitten siitä rajatilasta, hylkäämisen pelko, kuviteltu tai oikea. Musta tuntuu että kaikki on hylännyt mut ja nauraa ja haukkuu vaan mua. No.. parempi tosiaan varmaan ollakkin yksin, siis ilman muita kun perhettä. Perhe on mulle tärkein ja rakkain.

Syöminenkin on karannut multa ihan "käsistä". ennen niin tarkasti söin ettei paino vaan nouse, nyt siitä asti kun alettiin mulla ms tautia epäillä niin oon lipsunut syömisen suhteen aika paljon, en jaksa vaan välittää, siinä suhteessa luovutin.. Onhan mulla jokunen kilo painoa tietysti tullut, mulle tulee muutenkin tosi herkästi painoa. Inhottaa vaan itseä kun ei hallitse enään tota syömis asiaa, en haluaisi taas lihoa ylipainoseksi. Mistä vaan motivaatiota siihen että söisin kohtuudella, tiedä sitä, itsekuria enemmän, niinhän se on.

mutta.. näillä mennään.. kaikille toivon voimia päiviinne 😍

Hei, Minävaan00!☺️❤️☺️

Tulin sinua moikkaamaan, vaikka en jaksa pidemmälti kirjoittaa. Masentaa ja väsyttää.

Toivottavasti noilla lääkekokeiluilla on edes jonkin lainen vaikutus. Muukin kuin, että ahdistus pahenee! Mä en tällä hetkellä uskalla edes ajatella lääkkeiden vähentämistä. Enintään voisin Temestan aamuannosta vähän pienentää, ja odottaa ensin että tilanne tasaantuu ja vähentää vähän taas. Ajattelin ottaa neljäosatbletin pois. Ja jos se ahdistaa, ottaa sitten ahdistuksen ilmetessa tabletin lopun. Jos saisin näin vähennettyä riippuvuutta.

Toivon sinulle, Minävaan00, voimia ja nopeita MRI-tuloksia!😍

Mä en tiedä mikä ihme tän olon taas sai kääntymään tälläseksi. Tänään taas ahdistanut ja melkein voi sanoa että hetkittäin on ollut todella tuskanen olo. Kyyneleet valuvat kun mietin että en tule jaksamaan tätä mielialojen heittelyä lopun elämääni, mä olen väsynyt tähän. Tänään mietin, pitkästä aikaa, ihan tosissani, onko mun järkeä jatkaa tätä enään? elämää. En koe että musta oikeastaan on täällä mitään iloa kenellekkään. Ja mä itse en enään jaksa tätä kun en jaksa tätä elämää.
Koko ajan mietin pakotietä tästä todellisuudesta, en kestä tätä tällä hetkellä. En edes tiedä mikä tässä nyt muka on, varmaan ehkä, se että olen ollut enemmän taas yksin. yksin yksin yksin. kaikki päivät yksin. aikaa ajatella, aikaa kutoa sekavia ajatus ketjuja päähän.. aikaa miettiä elämää.
tiedättekö sen tunteen kun tuntuu että ahdistus on kiedottu sun kaulan ympärille ja se yrität rimpuilla siitä pois ja tekis mieli huutaa ja riehua, mutta yrität säilyttää malttisi mutta sisällä on kamalan sidottu olo.. vaikea selittää. mä haluaisin tällä hetkellä vaan huutaa, en tiedä mitä, vain huutaa, huutaa ja itkeä.
miten voikin ihminen olla tämmöinen. olen jo pitkään kokenut että mä olen alunperinkin syntynyt vialliseksi, musta ei ehjää saa, ei lääkkeillä, ei terapioilla, ei millään, ei yhtään millään, tää on yksin omaan mun oma taistelu, valitsenko että taistelen, vai valitsenko että en taistele. miksi mä taistelisin edes eteenpäin, tuntuu että musta on aina vaan harmia kun olen tämmönen. joskus vielä kuvittelin että mä MUKA paranen, että olen vain vähän aikaa kipeä ja sitten paranen ja saan onnellisen ja hyvän elämän, normaalin elämän, nyt tiedän että semmoista ei koskaan mulle tule, ei koskaan. ja en tiedä haluanko tätä, jaksanko taistella voisin sanoa melkeinpä turhaan.
tää kaikki olis jollain tavalla helpompaa kun mä tai joku muu ymmärtäisi mistä tää kaikki aina lähtee, mutta kun itse en ainakaan juuri ikinä löydä sitä syytä mikä tän kaiken kääntää taas päälle. se on kun valokatkasia, yht äkkiä kaikki onkin toisin, valot pois.

ms asiaa en ole paljoa enää miettinyt. olkoot. mitäpä se miettimällä paranee. ja mistä mä voin tietää jos vaikka se ei koskaan edes pahene, niinhän olisi kaikkein paras. mutta se väsymys, onko se siitä, vai eikö ole, siihen toivoisin joskus vastauksen. osittain varmaan on. ehkä sanoisin että se on se tällä hetkellä pahin oire, eli aika vähällä oireella kyllä olen, saan olla siitä tyytyväinen. tällä hetkellä tosin se ei merkitse mitään. ihan sama kaikki.

ainiin, en mä sitä lyricaa edes oo kerennyt alkaa vähentämään, piti eilen hakee apteekista ne, mut eihän meillä rahat riittänyt, joten se siirtyy perjantaille tai ensi viikkoon, tai pitemmälle.. riippuu nyt että mihin päin tää mun olo tästä menee. jos tää ei tasotu ni en mä sitä edes ala vähentää.

tää ei ole pelko ahdistusta, tää on jotain erilaista, viha/tuska/ahdistusta, jotain outoa sisäistä raivoa ja itkua. kuin kapinaa, mutta minkä vuoksi, sitä en tiedä. tahtoisin vaan hajottaa kaiken ja itkeä ja sanoa että mä lähden.
mitään ei siis ole tapahtunut mikä selittäisi tän. mutta tätä samaa peetä mut elämä on aina välillä, yks kaks päässä tapahtuu jotain ja kaikki on ihan sekasin siellä. millon milläkin tavalla. hulluinta on että vielä lauantaina yhdessä hetkessä itkin kuinka onnellinen olen elämästä, ja nyt itken kuinka mä vihaan elämää. ei tää kovin tasapainoista ole edelleenkään tää mun elämä. saako tästä edes koskaan semmoista, tuskin.

mun on tämmösessä olossa aivan mahdoton rauhottua, mun on pakko koko ajan joko kirjoittaa tai ajatella, polttaa tupakkaa, jotain koko ajan, telkkaria en pysty katsomaan, puhumaan en pysty, ahdistaa muiden läsnäolo, haluaisin vain olla omassa kuplassani yksin. en tiedä onko tällä mitään osuutta kun mulle tehtiin jokunen vuosi sitten psykologiset testit ja niissä selvis että mulla on autistisia piirteitä. melkeinpä olin ton jo tiennytkin. siinä varmaan osa syy miksi mulla on vaikeuksia vuorovaikutuksessa ja kaikkea muutakin.. puhuminen on ollu mulle lapsesta asti vaikeaa, osaanhan mä puhua, mutta se on aika takkuavaa usein, eikä mun kielellinen kommunikaatio ole lähellekkään niin suurta tai selkeää kuin kirjoittaminen. ja on siinä kaikkea muutakin.
en mä niitä kaikkea ala tässä kertomaan. ensin ajattelin etten tätäkään kirjota, mutta kirjotin silti, mitäpä menetettävää mulla sinänsä edes olis, kaikki jotka mut tietää, tietää että mä olen outo ja erilainen. jotkut ei koskaan tuu hyväksymään mua, eikä niiden tarviikkaan ja mulle riittää mun perhe. joskus on tosin mukava nähdä kavereita, mutta aika harvoin ja en jaksa kovin pitkään.. ja jos joudun kauemmin olemaan vuorovaikutuksessa, mä väsähdän siitäkin todella paljon ja menen ylikierroksille, ahdistun ja tulen levottomaksi, tuntuu vaan että pää ei kestä sitä pitkään.

nyt mä lopetan tän. nyt voisin hyvin sanoa itselleni että kaikki järjästyy, mutta tällä hetkellä en usko itseni kohdalla siihen yhtään, haistatan itselleni pitkät siinä asiassa!
😭

Hei, Minävaan00!

Olit eilen tosi tuskainen. Helpottiko yön uni yhtään. Ei taideta kumpikaan voida hyvin tällä hetkellä. Ollan me rohkeita! Puhutaan masennuksesta, epävakaudesta/rajatilasta, MS-taudista, lapsen kotoa pois asumisesta ym. Meillä olisi paljon yhteistä puhuttavaa, jos toisemme tuntisimme. Ja varmaan voisimme tukea toinen toistamme.

Mun tämän päivän lista on melkein loputon. Alkaen kalakeiton tekemisestä ja siivoamisesta, aina ompeluun asti. En tiedä, mihin tänään pystyn. Eilenkin otin turhan paljon lääkkeitä.

Mua väsyttää nyt niin, että lopetan tämän viestin nyt tähän. Mä voin pahoin. Oiskohan liian lyhyt yöuni?

Kirjoittele lisää. Olet rohkea nainen! Toivottavasti tämä päivä on edes vähän eilistä parempi!😍

Eilen tapahtui jotain mitä ei varmaan koskaan ole tapahtunut.. olo oli siis todella todella tuskanen, kyyneleet valuivat jatkuvasti kun mietin että mä en halua enään elää, mulla oli aivan semmonen olo että mä teen kohta jotain loputonta, mä en kestä enään. Ja mä en edes tajua mistä tommonen olo voi tulla yht äkkiä? Miksi ihminen yht äkkiä alkaa ajattelemaan että haluaa kuolla, ilman syytä? Jotain mun päässä taas on vinksahtanut pois paikoiltaan. En ymmärrä itseäni tässä asiassa yhtään.
No mutta siis se asia mitä eilen tapahtui.. Istuin polttamassa varmaan kymmenettä tupakkaa kun yksi ystäväni sattui tulemaan ohi kulkumatkalla piipahtamaan, ensin meinasin vetää taas sen naamarin naamaan, hymy ja sanoa että mitäs tässä. Mutta nyt päätin että mä en jaksa salata enään tätä muilta, ajatelkoot mitä vaan, mä en vaan enään jaksa. Sanoin ystävälleni että tosi huono päivä, ja aloin itkemään, sanoin etten jaksa tätä enään, en jaksa yksinkertasesti enään elää. Ystävä halas mua, jäi mun luokse ja juteltiin, mä juttelin vähän kaikesta. Hän tietää paljon musta, mutta eilisen jälkeen tietää vielä enemmän. Ajattelin siinä että mulla ei ole mitään menetettävää vaikka kertoisin aivan kaiken, jos mä kerta olen tässä suunnittelemassa itseni tappamista niin on aivan sama mitä kerron kenellekkin. Juteltiin pitkään. Ystävä sai mut tajuamaan että tää vaan kuuluu mun sairauteen, se ei tee musta huonompaa, ja hän sanoi että saan soittaa tai kirjoittaa hänelle ihan millon vaan. Sanoi että hän välittää musta paljon, hän ei halua menettää mua, mun perhe ei halua menettää mua. Jotenkin siinä jutellessa se pahin pimeys alkoi pikkuhiljaa häviämään ja mulle tuli vähän olo että musta joku välittää, välittää tämmösenä kuin olen.
En tiedä jos ystävä ei olisi tullut, mitä eilis illasta olisi loppujen lopuksi tullut, niin tuskanen olo mulla oli.
Eilen ja monena muuna päivänä olen miettinyt että mulla ei ole ketään kaveria kuka musta välittää, kuka kysyy mitä kuuluu, kuka jaksaa mua. Olin vain unohtanut että kyllä mulla on, tämä ystävä joka eilen tuli käymään, hän välittää, en vain taas sitä jotenkin sisäistänyt että on mulla ystävä joka välittää. Kyse on vaan siitä kuinka lähelle annan toisen ihmisen tulla, kuinka paljon uskallan kertoa omasta olostani, kehtaanko kuormittaa toista, mitä jos toinen säikähtää että olenkin aivan hullu, mutta.. onko mulla mitään menetettävää? tuskin. tää on mun elämää ja se joka pelkää tätä, ei tarvitse mun vierellä olla. Huomattu on kuinka on nuo niin sanotut "ystävät" vaan hienosti kaikonneet tässä vuosien varrella.

tänään aamulla kun heräsin oli taas aika huono olla, ajattelin vain että taas yksi samanlainen harmaa päivä, missään ei mitään järkeä. Tänään tuli luonani käymään toinen ystäväni, ja juteltiin useita tunteja kaikesta. Ja taas huomasin, onhan mulla jopa kaksi hyvää ystävää jotka hyväksyy mut tälläisenä. miksi mä en koskaan muista heidän olemassa oloaan? miksi musta tuntuu ettei mulla ole ketään, vaikka oikeasti on. en tajua. ja en mä edes tarvitse kymmeniä ystäviä/kavereita, jopa yksi hyvä ystävä on mulle aivan riittävä, mutta jos mulla on 2 hyvää ystävää, olen todella onnekas.

tämä nyt oli aika paljon ystävä suhteiden pohtimista.
Mutta siis, tänään jotenkin tuntuu elämä vähän paremmalle kuin eilen. Mutta mun olo nyt voi muuttua sekunnissa aivan päälaelleen, ilman että tapahtuu yhtään mitään konkreettista syytä siihen.

nyt olen miettinyt että taidan tämän päivän nyt vain ottaa rennosti ja ladata akkuja. mä olen viikon verran tehnyt pitkästä pitkästä aikaa enemmän esim kotitöitä kuin kuukausiin, olisiko siinä osa syy miksi eilen koin tuommoisen jonkun asteisen romahtamisen, en tiedä. kun tykkään kuitenkin tehdä kun jaksan, mutta mulla on silloin se ongelma etten osaa lopettaa ajoissa. inhoan sitä itsessäni.
en mä nyt mitään suuria asioita tee, mutta mulle ne on suuria. suuria koska meni kuukausia etten tehnyt juuri mitään. ehkä pakenen tekemiseen myös omaa ahdistustani taas.. kun koko ajan tekee tai ajattelee jotain ei anna ahdistuksen tulla esiin, tuleeko se sitten jossain vaiheessa kuitenkin väkisin pintaan, niin se varmaan on, ei se loputtomiin pysy piilossa.

Hei Minä vaan!
Hienoa että ystäväsi kävi luonasi ja saitte juteltua. Se o tämä kun on vaikea hyväksyä itse itseään niin luulee ettei kukaan muukaan hyväksy. Anoppini on luvannut viedä minut helluntaiseurakuntaan. On aika vaikea olo kun on koko päivä edessä eikä mitään tekemitä. Hartauskirjaa luen. Voimia inulle päivääsi ja kirjoittele!

Hei, Minävaan00!☺️❤️☺️

Mä oon ihan väsynyt. Mun pitäisi käydä kaupassa ostamassa maitoa kahviin. Se on nyt ihan loppu. Mua väsyttää hirveästi. Nousin aamulla kuudelta, kuten usein viime aikoina. Oli terapia ja sukulaisen tapaaminen. Nyt mä haluaisin vain kuolla.

Hienoa, kun olet kotona saanut tehtyä hommia. Mulla olisi tässä paljon kaikkea. Ostin kaksi korivaunut käsityönurkkaukseen, että saisin järjestettä tavaroita. Kaikki on täällä mullin mallin. Ja mä en pysty mihinkään.

Kiva, että olet löytänyt ystäväsi uudelleen!

Hei. Kirjoittelin tästä samasta asiasta jo eilen. Olen aivan hillittömän väsynyt. En tiedä onko tämä MS:ää vai masennusta. Olen kuitenkin enemmän masennuksen kannalla. Tämä on ihan hirveää. Tuntuu, että nukahdan tähän koneen ääreen. Sulla tää väsymys taitaa kuitenkin olla vielä pahempaa? Miten oikein olet selvinnyt? Onko sulla jotain neuvoa mulle? Voimia viikonloppuusi!😍

Hei arka ja Jardin Prive ☺️❤️☺️

Niin se varmaan on osaksi että kun itse ei hyväksy itseään, tuntuu että miten muutkaan voisi hyväksyä. Mä en usko että mä tulen koskaan itseäni hyväksymään, tuskin siinä mitään ihmettä koskaan tapahtuu.

mäkään kun en tiedä mun väsymyksestä onko se ms, mieliala, lääkkeet vai mikä syynä.. Osaksi epäilen ms:sää.. Koska mä tunnen itseni silloin kun olisin jotenkin ihan humalassa, se on tosi inhottavaa, tuntuu vaikeelle jopa puhua, kävellä, kirjoittaa, kohdistaa katsetta, keskittyä ym ym Ja se vaihtelee, toisina päivinä sitä ei ole ja toisina on. Sitten mulla on sitä jalkojen heikotusta, sitä on melkein joka päivä, se kai ehkä tulee ms:stä. Yksi ilta, siis on tästä jo jokunen aika, otin muutaman siiderin ja käytiin saunassa, ai kamala miten todella kamalan hirveä olo tuli saunasta! makasin suihkun lattialla kun en pystynyt seisomaan ja ajattelin että pyörryn. sain itseni jotenkin pestyä ja jotenkin kammettua sohvalle makaamaan. Tuo pikkaisen säikäytti että mitä jos ne jalat oikeesti vaan joku päivä sanoo sopimuksen irti? ja se nimenomaan kun on kehossa juuri jalat.
Mutta tunnistan myös ihan selvää mielialankin tekemää väsymystä, se on vähän erilaista..
lyricaa en ole vieläkään vähentänyt, koska tämä viikko on ollut vähän vaikea, en ole halunnut sen takia sitä alkaa vähentämään.

Mulla meinas eilen illalla tulla taas paniikkikohtaus. Mulle ylirasitus monesti tekee paniikkisen olon. Mulla se alkaa niin että musta tuntuu että mun kurkku jotenkin "kramppaa" ja että tukehun varmaan kohta, ja sit se alkaa tuntumaan koko kehossa pikkuhiljaa..
mun eilis päivä ei niin kovin erikoinen edes ollut, mutta jotenkin illalla huomasin että oli vähän liian rankka päivä, ehkä sanoisin että henkisesti vähän rankka.. mietin eilen paljon yhtä asiaa..

mä olen pitkään miettinyt että mikä mun muistissa oikein on? se tuntuu huononevan koko ajan! sitä normi tavarat häviää ym, mutta sitten on että sanat häviää, puhe on sen vuoksi kovin takkuavaa ja hidasta, ja nyt on tullut sitten aika pitkään ollut siis vaikeutta muistaa aina että olenko ottanut aamu/iltalääkkeet. Sitten jos on semmoinen päivä että dosetti on mennyt tyhjäksi niin on kamala miettiä että no otinko ne vai en.. olen sitte koittanut luottaa että kai mä otin. Yksi päivä otin aamulla mun iltalääkkeet! eli siis väärästä dosetista, ei hyvää päivää! kyllähän sinä päivänä sitte tietysti väsytti kun iltalääkkeet ottaa aamulla. hoh hoijakkaa.

mä olen yrittänyt kanssa alkaa syömään terveellisemmin. Haluaisin painoa pois noin 4kiloa. Tässä puolen vuoden aikana kun keräsin hienot 4-5 kiloa lisää painoa. Vaikka en ole ylipainoinen niin silti. ajattelin jos sillä syömis asialla olisi jotain vaikutusta tuohon väsymykseen.
liika hiilarit väsyttää mua paljon, on aina väsyttänyt, sen oon huomannut. olen myös alkanut taas voimistamaan käsien lihaksiani. Ajattelen että jos jalkojen lihaksia en pysty niin onhan mulla vielä kuitenkin täysin toimivat kädet ja niissä mahdollisuus kasvattaa lihasta.

millon sinulla Jardin Prive on se neuron kontrollikäynti? mulla ei ole mitään tietoa mun jatkoista. Kävin reilu viikko sitten siellä mri-kuvassa.

mä olen edelleen miettinyt aika paljon ystävyys suhteita.. sitä että erotanko kuka on vain ystävällinen ja kuka oikeasti ystävä.. mä olen vähän typerä, mä olen aika avoin ja kerron aika helpostikkin asioista mistä toiset vaikenisivat kyllä, ja sitten onhan niitä käytetty tietysti mua vastaankin. On mulle tehty niin että ei ole suoraan sanottu mutta olen sitten kuullut että toinen pitääkin mua jollakin tavalla huonona ihmisenä, milloin minkäkin takia. Yksi on se kun olen sairaseläkkeellä. Miksi ihmiset ketkä käy töissä miettii ja haukkuu ihmisiä ketkä ovat sairaseläkkeellä jos kerta itse ovat onnellisia töissään? mikseivät voi antaa toisten elää omaa elämää ja keskittyä itse siihen mikä heille on normaalia? ei ne ihmiset ole todellakaan mun luona 24/7, näkevät mua varmaan 2-4 kertaa vuodessa parin tunnin ajan, siinä ajassako he luulevat tuntevansa mut? eläisi täällä meidän kanssaan, ymmärtäisivät ehkä enemmän..
no, nyt mä itse sorrun tähän murehtimiseen, eikä tästä seuraa mitään muuta kun lisää pahaamieltä itselleen.
Juuri tämä on yksi asia miksi mä koen että mitä vähemmän on kavereita, sen vähemmän joutuu pettymään.

mä en oikein tiedä mikä mulle on taas tullut kun tänäänkin on välillä ollut mielessä että mä en tiedä jaksanko mä elää ja meinaa yks kaks tulla itku. Tätä samanlaista ajattelua on ollut nyt jonkun aikaa, tai siis vissiin jotain viikon vaihtelevasti, millon vahvemmin ja millon vähemmän.
Olen miettinyt että oliko se sertralinin vähennys varmasti hyvä asia. Koska mua myös itkettää herkemmin. Mutta mä oon aika herkkä ihminen perus luonteeltani, joten..
mutta, mietin sitä ajattelua että en tiedä jaksanko elää, sitä mietin että onko mulle vähän masennusta taas tulossa.
Ja mä vielä kuvittelin pärjääväni vähemmällä lääkityksellä. Mä en vaan mitenkään pysty hyväksymään itselläni sitä että mä olen lääkkeiden varassa lopun elämääni. En tiedä miksi.

Luin eilen mun vanhoja kirjotuksia vuosilta 2010 ja 2011, silloin kun tää nykyinen alamäki alkoi.. kyllä mun ajatukset ja mieli oli silloin vaan niin kamalan kaaottinen ja musta. Ihan ahdistaa lukea niitä. En paljoa edes voinut lukea, jotenkin imen negatiivisuuden aika herkästi itseeni ja eläydyn aika herkästi esim kirjoihinkin.
Sinänsä tuli tunne että olen mä tosiaan mennyt eteenpäin siitä ajasta, niin kuin lääkäri aina sanoo, en ennen oikein häntä ole ymmärtänyt miksi sanoo noin, kun itsestä tuntuu että tässä samassa sonnassahan mä edelleen olen, mutta niiden tekstien näkemisen jälkeen, vain vähäisessäkin määrin, mä tajusin, olen mä mennyt parempaan suuntaan. Kamala että mä olin pohjalla silloin.. kyllä mä jollain tavalla muistan jotakin siitä ajasta.. otin koko ajan liikaa lääkkeitä ja olin todella ahdistunut ja vihasin kaikkea ja koko elämää, itseäni ja maailmaa. Mietin jatkuvasti kuolemaa ja pakotietä pois siitä olosta. Se taisi tosiaan olla mun sietokyvyn raja, siinä oli liikaa mitä mä en kestänyt ja romahdin totaalisesti.

Laimeita esim tän päivänen ajatus en tiedä jaksanko elää on verrattuna tuohon aikaan. Saahan ne ajatukset pois jos tekee vaikka jotain, mutta kyllä ne ajatukset sieltä löytää kuitenkin aina esiin.. kyllä mä yhdistän tän jollain tavalla nyt masennukseen, koska mua itkettää nytkin, ilman syytä. nyt mun sitten pitäis päättää että jos tää jatkuu tämmösenä ja ainakin jos pahenee niin nostanko mä sertralinin kuitenkin takaisin ylös. Kai se on sitte pakko.
oon oxaminiakin joutunut ottamaan vissiin joka päivä viikon ajan. eli ahdistaa mua, enkä mä voi sitä lyricaa edes käydä nyt laskemaan.
Kokeeko kukaan muu ahdistusta lääkkeistään? mä koen vähän väliä ahdistusta että syön niin montaa eri lääkettä ja musta tuntuu jatkuvasti että mun pitäis päässä ainakin osasta eroon. lyrican oon kaks kertaa lopettanut, eipä ole kauaa mennyt kun se kamala ahdistus on taas mut vallannut ja on jouduttu alottamaan lyrica uudelleen. mietin usein että mitä ihmettä mä pelkään niin kovin? mikä saa mut ahdistumaan suunnattomasti ilman mitään syytä? eihän oikeasti ole edes mitään hätää. jotkut sanoo että mun keho muistaa traumat ja ne tulee niin "esille", ja että mä tulen koko elämäni painimaan sen ahdistuksen kanssa, tai niin lääkäri on sanonut mulle.

taidan levätä vähän aikaa, mua väsyttää aika kovin. oon touhunnut tänään jonkin verran.