Taas nostaa masennus päätään.. kuudes viikko,eikä yhtää tunnu helpottavan,päinvastoin. Tänään mukaan tuli yhtäkkinen hajoan tähän oloon ahistus kohtaus,jotka jo niin tottuja aikasemmilta masennus kausilta. Mulla siis vuosia ollut diagnoosina toistuva vaikea asteinen masennus ja myös persoonallisuushäiriöitä..
mulla meni noin 3kk suht hyvin,tuntu et elämä vihdoin hymyilee ja toivoin että olisin vihdoin parantunut. Kunnes 6 viikkoa sitten yhtenä aamuna mikään ei ollutkaan mun päässä enään hyvin. Kaikki ilo ja mielenkiinto oli hävinnyt. Ajattelin että no tämmösiä kausia tulee kaikille.. 2 viikkoa toivoin et menee kyllä ohi,kolmantena viikkona aloin pelkäämään uusiko masennus taas,ja neljäntenä viikkona hyväksyin että niin siinä kävi,ja ajattelin että kyllä mä tästä nousen,niin kun ennenkin,mutta 5 viikko kun alko, alko tuntumaan etten jaksa,en jaksa olla sairas jatkuvasti ja nyt kuudes viikko kun alko tuli mukaan se aivan kamala hajoan just nyt tähän oloon ja haluan kuolla just nyt en kestä läjässä,sekoan. Niin kokonais valtasia nuo mun tommoset yht äkkiset pelkotilat on.. se hajoamisen tunne on pahin ja pelottavin.
Lapsuuteni on hyvin traumaattinen ja aikuis elämässä olen kokenut todella rankkoja asioita.
Mutta siis.. miten tämmöistä ainaista masennus uusii kausia jaksaa loputtomiin? Lääkityksenä iso arsenaali eri lääkkeitä yhtä aikaa käytössä ja kokeiltu myös paljon.
Hoitosuhde on hoitajaan ja myös lääkäriin..
perhettä on.. mies vaan ei koskaan ole osannut tukea.. turvaton olo. Ystäviä ei montaa,harvoin edes nään heitä.
Joskus pahimpina hetkinä kun ahdistus on liian suuri ei edes tajua tätä hetkeä kun olo vie mennessään ja haluaa vaan karkuun sitä oloa,pois,turvaan. Pelottaa.
Onko kukaan muu kokenut semmosia todella pelottavia hajoamisen tunteita? Mitkä tulee aivan yht äkkiä ja saa aivan kauhun valtaan ja haluaa vaan karkuun.. tuntuu että sekoaa pää niissä hetkissä.
Näinä vaikeina kausina on vaan niin vaikea jaksaa ajatella että tästä selviää kun jokainen sekuntti tuntuu ikuisuudelta..
Taas on alkanut tuntumaan tekisinkö kuitenkin kaikille vaan palveluksen ja päättäisin päiväni täällä.
Hei minävaan!
Käyn aina lukemassa kuulumisiasi vaikka harvoin osaan mitään sanoa.
Tuo väsymys on tuttua minullekin,se tulee ja menee oman tahtonsa mukaan.Ja se on hirveän turhauttavaa kun tuntuu että siihen ei auta oikein muu kuin lepo.
Voimia päiviisi 🌻🙂🌻
Hei, Minävaan00!☺️❤️☺️
Miten olet voinut maanantain jälkeen? Olet varmaan edelleen väsynyt?
Mä kärsin nyt siitä, että tyttö lähti. Syksyllä tulee muutoksia rutiineihin. Kestän niitä huonosti.
Jaat varmaan kanssani sen ajatuksen, että kun lapsi lähtee pois kotoa, tulee kova ikävä!?
Nyt tuntuu, etttä nukahdan jo tähän, Otin erinäisiä lääkkeitä rauhoittamaan ja väsyttämään. Pitää mennä piakkoin sänkyyn.
Voimia ja vähemmän väsymystä sinulle!😍
Hei Jardin Prive ja msp, mukava kun olitte kirjoittaneet ☺️❤️☺️
miten olet nyt Jardin Prive jaksellut? onko ikävä yhtään helpottanut? tiedän miltä tuntuu ikävä ja koen itse myös sitä joka kerta kun poika lähtee kotoa. ei siihen koskaan totu. Tuntuu aina niin hiljaiselle kun poika lähtee. onneksi tyttö sentään on kotona ja mieheni. mutta kyllä myös mä Jardin Prive joskus mietin että kunpa poika jo lähtisi kun en aina jaksaisi sitä energiaa mitä hänellä on, ja koen siitä kamalaa syyllisyyttä että välillä koen tunnetta että lähtisipä hän jo, vaikka kuitenkin tulee heti ikävä ja en edes oikeasti haluaisi että hän lähtee, ainakaan niin pitkäksi aikaa. mutta näillä mennään..
mulle ei oikein erikoisempaa kuulu, samaa väsymystä, jonain päivinä on helpompaa ja toisina vaikeampaa. tuntuu että yksi meno päivällä ja sen jälkeen olen rättiväsynyt ja pitää levätä 1-2 tuntia ja joskus sekään ei edes riitä vaan koko ilta on otettava ihan levon kannalta. olen tässä alkanut miettimään kuinka paljon loppujen lopuksi mun lääkkeet väsyttää ja olisikohan niissä varaa laskea alaspäin.. meinasin ainankin kokeilla yhtä lääkettä jossain vaiheessa varovasti vähän tiputtaa alaspäin ja katsoa miltä vaikuttaa olo silloin. muista lääkkeistä en ilman lääkärin kanssa juttelua lähe tekemään muutoksia.
neurologi soitti mulle eilen, sanoi että enään ei ole epävarmaa onko mulla ms vaan että se on nyt varmaa että ms mulla on. lääkityksen saan (jos saan koskaan) seuraavan pahenemis vaiheen jälkeen ja/tai jos magneettikuvissa pystytään osoittamaan ms taudin aktiivinen vaihe. voihan se olla että menee vuosia ettei mitään tule, tai sitten jo huomenna. mulle tekee välillä vaikeaksi se että joutuu elämään epävarmuudessa. ehkä nyt olen jotenkin vähän oppinut hyväksymään että sellaista se vaan on. tiedän että ihan mitä vaan voi tapahtua vaikka minuutin päästä, ja paljon pahempaakin, mutta jotenkin kun tietää mahdollisuuden että jotain tapahtuu niin se pelottaa mua eritavalla. sama on pojan sairauden kanssa, se epävarmuus tekee olosta välillä sietämättömän. eikä siihen koskaan totu, pojan sairauden tuomaan epävarmuuteen.
mulla on se magneettikuvaus sillon elokuun lopussa ja jos siinä ei näy aktiivista vaihetta niin 3kk päästä taas uudelleen, ja tällä tavalla vuoden verran ja jos sinä aikana ei tule pahenemis vaihetta niin jäädään seuranta linjalle.
mistä sä Jardin Prive ajattelet että olet syyllinen kaikkeen? kurja kuulla että ajattelet niin, se ei varmasti pidä paikkaansa! kyllä mullakin on vahvoja syyllisyyden tunteita aina ajoittain, ja tiedän miten ne vie mukanaan.
me ollaan aamulla (lauantai) lähdössä sinne reissuun ja odotan sitä aika kovin. Pääsee täältä pois. en tiedä miksi mun on jotenkin helpompi lähteä vieraaseen paikkaan, aivan vieraiden ihmisten sekaan, kuin tänne omaan kaupunkiin. ahdistun usein että nään jonkun tutun ja mun pitäis jaksaa siinä sitten jotain käydä juttelemaan, tai että joku vanha tuttu näkee mut ja nauraa mulle, tai jotain. kyllä se usein sitten tulee vieraassakin kaupungissa se häpeä omaa itseään kohtaan, mutta sinne lähtiminen on jotenkin helpompaa. pelkään vaan vähän sitä että mitä jos en jaksakkaan, miten kestän siellä sen oman väsymyksen ja pettymyksen etten jaksa.. kun harvoin pystyy mihinkään kauemmas lähtemään niin sitä toivoo että siellä jaksaisi edes jotenkin.
ja tuntuu että tuotan tytölle pettymyksen jos en jaksa.
toivon kaikille jaksamisia ja voimia päiviinne 😍
Hei, Minävaan00!☺️❤️☺️
Mulla oli eilen helpompi päivä, ompelin aika paljon.
Tuntuu hyvältä, kun kerroit, että sinullakin joskus toive, että poika lähtisi jo pois kotoa. En siis ole ainut äiti, joka sellaista toivoo! Se on tuo asia, josta niin kovasti aina välillä koen syyllisyyttä. Ehkä se sitten on vain normaalia?
Kun mietit väsymyksen ja lääkkeiden yhteyttä, voit olla hyvinkin oikeassa. Kun multa vähennettiin väsyttää psyykenlääkitystä, piristyin. En tarvitse kahviakaan niin paljon kuin aiemmin. Mutta voi se olla osittain tuon MS:kin vaikutusta tuo väsymys. Mutta josko se selviäisi. Kokeile tosiaan vähentää jotain ominpäin, mistä tiedät. Ja puhu lääkärin kanssa muista.
En tiedä, mitä sanoa nyt, kun sinun MS on varmistunut. Eihän se mukava diagnoosi ole, mutta ei ole enää sen suhteen epävarmuutta, joka kuormittaisi. Ilmeisesti jotkut kriteerit ei kuitenkaan vielä täyty, niin et saa vielä lääkitystä. Mutta ei sillä ole kiire. Yksi pahenemisvaihe sinne tai tänne. Ei merkitse kokonaisuuden kannalta mitään.
Miten itse koet tuon varmistuneen diagnoosin?
Tuo syyllisyys-kysymys on hankala. Mainitsin sen jo liittyvän toiveeseen, että tyttö jo lähtisi isälleen. Mutta on siinä muutakin. Mieleen on noussut viime päivinä entisiä miessuhteita. Puolentunnin mittaisista pitempiin. Jotenkin niiden kohdalla koen syyllisyytä. Isän alkoholismi. Enhän siihen ollut oikeasti syyllinen, mutta ehkä jonkinlaista syyllisyyttä lapsen mielessä siihen on liittynyt. Ja isän väkivaltaisuus äitiä kohtaan. Heidän tappelunsa ja pakottamisensa. Kaikki. No, ei siitä nyt enempää...
Minkälainen teidän reissunne oli? Toivottavasti mukava!
Voimia!☺️❤️
Hei Jardin Prive ☺️❤️☺️
kiva kun kirjoitit ☺️❤️☺️
meidän reissu meni mukavasti,oli mukava päästä täältä samoista ympyröistä pois. Reissu taas herätti mussa suuren halun muuttaa.. pois täältä,ihan toisenlaiseen ympäristöön. Olen haaveillut muutosta isompaan kaupunkiin jo todella kauan,olen miehelleni siitä puhunut,hän ei ole innostunut. Puhuttiin taas muutosta ja pyysin että edes miettisi asiaa. Onhan se todella iso muutos elämään,kaikki uusiksi.. mutta olen alkanut miettimään haluanko elää loppu elämäni täällä,ja vastaus on että en. Kunpa voisi muuttaa niin että jos tuntuu ettei elämä lähtisi rullaamaan niin voisi muuttaa takaisin,mutta kun ei se mene niin. Täytyy olla täysin varma että haluaa sitä ja että pärjää. Ja on paljon asioita jotka vaikeuttaa muuttoa.. ihan konkreettisia asioita mitkä vaatisi todella suunnittelua ja suunnitelmien onnistumista myös eniten. En tiedä mitä teen.. mutta mietin ainakin asiaa vakavasti.
Mun oli reissussa vähän vaikea saada illalla unta vaikka olin aivan väsynyt,vanhat muistot heräsi.. lapsuus ja äiti.. ahdistikin jonkun verran. Olin kuitenkin varautunut tuollaiseen reaktioon joten osasin odottaakin sitä. Mutta muuten reissu oli mukava.
Ms diagnoosin varmistuminen ei oikein tuntunut mussa miltään,olin asian jo ajatellut että niin se on, ja neurologi jo silloin reilu kuukausi sitten sanoi että aika todennäköisesti mulla on ms. Mä en oikein tiedä mitä ajattelen siitä asiasta. Sen tiedän että olen kyllästynyt olemaan väsynyt ja mietin miten sen kanssa pärjää lopun elämää. Mutta.. ei se auta kuin pärjätä jos haluaa elää.
vähensin tänään 1/4 osan yhdestä lääkkeestä ja olisi tarkotus mennä tällä annoksella viikko-kaksi ja jos menee hyvin niin vähennän vielä saman verran,eli puolitan annoksen siitä lääkkeestä. Jos en huomaa väsymyksessä mitään eroa ja muuten vointi pysyy suht ok, niin puhun lääkärille mahdollisuudesta vähentää muitakin lääkkeitä,mutta en vaan tiedä miten siinä onnistun koska ne on nukkumiseen ja ahdistukseen ja ne on mulla ollut vaikeita jo jotain 16vuotta ja tuskin ne korjaantuu enää tän ikäisenä ja olen jotenkin hyväksynyt että no syön niiden takia lääkkeitä koko elämäni,mutta sitten en koskaan saa tietää johtuuko väsymys lääkkeistä. Moni sanoo että se on ihan sama mistä johtuu,mutta mä ajattelen että se ei ole sama kun jos voisin jotenkin itse saada sitä väsymystä vähemmäksi niin sen tekisin.
Mies jäi lomalle nyt,onneksi. Silloin mulla on usein helpompaa kun mies on kotona. Vaikka tulee ahdistuksia joskus silloinkin,mutta jollain tavalla olo on parempi.
kävimme tänään uimassa. Minä joka olen ennen vihannut kylmää vettä,olen silti tänä kesänä mennyt uimaan,huomaan että se piristää mua,kuumassa auringossa olo tekee semmoisen humalaisen olon,niin fyysisesti kuin psyykkisesti,ilman siis kuitenkaan että mitään alkaisin "sekoilemaan", en tarkoita semmosta,mutta semmosta pöhnästä oloa kaikin puolin. Tuota on ollut vuosia mutta viime vuoden kesänä huomasin että se paheni ja ihmettelin sitä,mutta ajattelin että no se on vaan jotain,mutta taitaa olla ms taudin oiretta. Moneen kummaan oireeseen on nyt löytynyt syy,luulin vuosia olevani vain luulosairas,niin kuin taisi moni muukin ajatella.
poika tulee meille viikonloppuna pitemmäksi ajaksi,siitä olen iloinen. On 6 päivää, jos vaan hänellä ei tule kova ikävä.. jonka vuoksi sitten joudutaan ehkä viemään aikaisemmin ja tiedän jo valmiiksi että se on mulle kova paikka.. mutta elellään nyt sen mukaan että on sen 6 päivää ja jos niin käy ettei se onnistu niin sitten se ei onnistu.
Ei taida kunnon kesää tänä vuonna tulla. Syksyn tulo alkaa vähän jo ahdistamaan,pimeys ja kaikki..
toivon kaikille paljon voimia ja hyvää 😍
Hei, Minävaan00!☺️❤️☺️
Mukavaa, kun teillä oli kiva reissu!🙂 Hyvä saada kesään joku kiva kokemus!
Kertoile sitten, miten tuo lääkkeiden vähentäminen vaikuttaa. Saatko väsymystä niiden avulla vähemmäksi. Toivottavasti ratkaisu löytyisi näinkin helposti!
Ja kivaa on sekin, että poika tulee teille pitemmäksi aikaa. Toivottavasti kaikki menee hyvin! On tosi vaikeaa olla huolehtimatta asioista etukäteen... Ainakin mulla on jo nyt hankalaa, kun mies lähtee huomenna.
Mulla paino tippuu, mutta hitaasti. Mutta tippuu kuitenkin. Siihen oon nyt ihan tyytyväinen. Aion ommella tänään. Tuntuu hyvältä, kun saa jotain aikaiseksi.
Hyvää jatkoa sinulle! Tuliko poikasi jo tällä viikolla? Jos, niin mukavaa että perhe on kasassa! Toivon teille hyvää!😍
Hei, Minävaan00!☺️❤️☺️
Mitä olette puuhailleet? Onko poika vielä luonanne?
Minä kävin mattopyykillä, ja toinen kertakin on vielä jäljellä.
Mulla sattui aamusta silmään, kun katsoin ulos valoisampaan kohtaan ja liikutin silmää. Olin huolissani, onko kyseessä näköhermontulehdus, joka ei ollut vielä vaikutanut näköön. MS-oire. Mutta kyse oli ilmeisesti jostain muusta. Ulkona ei sattunut, eikä enää kotonakaan.
MS-piikin pistin torstaina. Se ei onneksi sattunut. Otan aina tuntia ennen Buranaan (800 mg), jonka toivon estävän kivun tunnetta. Mulla tuli kutsu neurolle vuosittaiseen tarkastukseen. Pitää soittaa sinne maanantaina. Mukana ei ollut tietoa labroista, joten pitää kysyä, tarvitaanko niitä.
Taivas on mennyt pilveen. Ja kyllä siihen silmään edelleen sattuu kun liikuttaa silmää sivummalle. Toivottavasti se ei ole se tulehdus.
Voimia ja jaksamista sinulle!😍
Hei, Minävaan00!☺️❤️☺️
Sinusta ei ole kuulunut vähään aikaan. Onko jotain tapahtunut? Kirjoittele, kun jakst ja ehdit, olisi kiva kuulla sinusta! On melkein ikävä sinua, kun en ole päässyt lukemaan kuulumisiasi.
Voimia!😍
Hei, Minävaan00!☺️❤️☺️
Toistan käytännössä edellisen viestini... Sinusta ei ole kuulunut pitkään aikaan mitään. Mitä kuuluu? Onko jotain tapahtunut? Minä huolestun, kun et kirjoita tänne. Se minun huolestumiseni ei tietenkään ole sinun vikasi!
Odotan viestiäsi! Voimia!😍
Hei rakas Jardin Prive ☺️❤️☺️
Kaikki on hyvin, ei ole ollut tarkoitus huolestuttaa, olen pahoillani kun en ole kirjoittanut ja huolestuit.
Kaikki on siis hyvin. Poika oli luonamme kuusi päivää, eilen piti viedä pois. Meillä oli mukavat kuusi päivää.
Tänään tyttö lähtee tuttava perheeseen kolmeksi yöksi, ollaan miehen kanssa kahdestaan nämä neljä päivää. En tiedä mitä tehdään.
Mä vähensin eilen vielä lisää lääkettä, nyt syön puolitettua annosta entisestä. Vähän on ahdistusta tehnyt, samanlaista kuin ennen lääkkeen aloitusta, semmoista ahdistusta että se tulee aivan yks kaks ja tulee tunne että nyt tapahtuu jotain, kai se on paniikkikohtaus. Mutta kai se on normaaliakin vähennyksen alussa, toivottavasti se siitä tasottuu.
Väsymys vaivaa samalla tavalla. 1-2 päivänä viikossa selviän ilman päiväunia, mutta muina päivinä ne on pakko ottaa että kestän pystyssä ja puhe selvänä. Mulla siis menee ihan semmoiseksi humalaisen oloiseksi olo kun se väsymys tulee, ei hauskalla tavalla.
Milloin Jardin Prive sulla on se neurologi käynti? Mulla on se mri 28.8. Lääkäri vissiin soittaa sen jälkeen sitten jossain vaiheessa mulle.
Oletko sinä Jardin Prive liittynyt neuroliittoon? Mä liityin ja sain sieltä postia yksi päivä. Nyt sitten tuli ilmoitus että täällä päin olisi semmoinen ms kurssi, se olisi juuri ei vaikea asteista ms:sää sairastaville. Mietin uskaltaisinko mennä sinne.
Mulle ei oikein erikoista kuulu niin en oikein tiedä mitä kirjoittaisin.
Mukava Jardin Prive että olet kirjoittanut mulle ☺️❤️☺️
Toivon kaikille jaksamisia päiviinne ja kaikkea hyvää 😍
Hei, Minävaan00!☺️❤️☺️
Mukava kuulla, että kaikki on ihan hyvin. Ei huolestuttamisesta tarvitse kokea syyllisyyttä! Merkitset minulle jo sen verran, vaikka emme tämän enempää tunne. Mielelläni pitäisin sinuun yhteyttä muutenkin.😍
En ole liittynyt neuroliittoon. Luultavasti haluan pitää MS-taudin niin pienessä roolissa kuin mahdollista. Mulla on aika neurolle syyskuun loppupuolella. Tällä kertaa ei oteta mitään labroja. Ainakaan niitstä ei ollut missään papereissa, kun soitin toimistoon.
Sinulle voisi olla hyvä mennä sinne kurssille. Suhtaudut sairauteen sen verran eri tavalla kuin minä omaani. Itse en varmaan menisi. En ole käynyt myöskään sopeutus-valmennuksissa. Ajattelen tautia silloin, kun sitä pitää lääkitä. Ja tietysti sillä lailla koko ajan, että seuraan, jos pahenemisvaiheita tulisi, mutta muuten haluan sairauden vielä unohtaa.
Toivottavasti miehen kanssa keksitte jotain mukavaa, kun saatte olla ihan kahdestaan! Mukavaa loppuviikkoa teille!😍
Hei Jardin Prive ja mukava kun aina kirjoitat mulle, se merkitsee mulle paljon ☺️❤️☺️ ja sanon samaa kuin sinä että kumpa voitaisiin pitää yhteyttä muutenkin. Mutta, on näinkin parempi kuin ei ollenkaan. Olen saanut täältä tukinetistä paljon vertaistukea, tukea mikä multa on aina puuttunut.
Musta tuntuu että tuo ms diagnoosi silleen helpotti omalla tavalla mun ymmärrystä mikä mulla on, koska olen kokenut jo vuosia että joku on vialla, ei henkisesti, vaan fyysisesti. Olen ravannut lääkäreillä ja labroissa ei mitään koskaan ole löytynyt, ei ultrissa, ei röntgeneissä, ei missään, mutta sitten pää kuvassa se kaikki sitten löytyikin.
Mulla kun on ollut ms taudin tyyppisia oireita pitkään, en osannut kyllä ms tautia epäillä, vaan ajattelin syöpää, isäni kuoli syöpään, tosi nopeasti ja mitään ei ollut tehtävissä, ehkä siksi myös pelkäsin sitä syöpää paljon. Väsymyksestä en ole ollut aina niin vakuuttunut että olisi masennuksesta, koska en mä nyt aina ole masentunut todellakaan ollut! nyt kun syy selvisi, koen että mä oikeasti olin oikeassa, joku on vialla, eikä kaikki ollutkaan mun kuvitelmaa.
Mä olen kirjoitellut vähän neurotukijan kanssa, ja hän vaikuttaa mukavalta. Hänkin on sitä mieltä että lääkärien on niin helppo aina vaan pistää kaikki valmiin diagnoosin piikkiin, tässä mielessä mun mielenterveys ongelmien piikkiin, olen aivan samaa mieltä.
Mutta, tiedän myös, mielenterveys ongelmat aiheuttaa omat ongelmansa, on vaikea tietää mikä on ms ja mikä mielenterveys, mutta puutumiset ja jalkojen heikkous, kömpelyys, pään tärinä/nykiminen, pissaamis asiat ym tälläiset liitän kyllä aika varmana ms tautiin, samoin väsymyksen, koska se ei ole tavallista väsymystä.. olen kuin humalassa silloin kun on paha väsymys, ja se ei ole unen puutetta, ei masennusta, vaan uupumista, raskasta sellaista.
Lääkityksen olen nyt puolittanut, tai sen yhden lääkkeen. En ole huomannut eroa oikein, muuta kun parisen paniikkia tullut, ei pahoja, mutta nekin varmaan ajan kanssa väistyy. Olen suunnitellut että mulla kun on tän kuun lopussa se lääkäri aika, psykiatri siis, niin kysyn voisinko kokeilla varovasti alkaa lyricaa laskemaan, ja jos tuntuu että ahdistus palaa niin ainahan sen voi nostaa takaisin. Koska myös ymmärrän että kyllä lääkkeeillä on oma osansa väsymyksessä, ainakin ne voimistaa varmasti sitä.
Mielialasta mun on silleen vaikee sanoa olenko masentunut ollut nyt, mä enemmän sanoisin että se on tuon epävakaan tekemää mielialojen muutoksia, kun ne vaihtuu niin hetkessä. Tänäänkin.. maailma yks kaks aivan sekasin ja yht äkkiä mietin miten voisin päättää tän elämän, en vain jaksa. Mun pakotie on oxaminit. ne rauhottaa mut. Väärin, tiedän, mutta en kestä sitä oloa. Aamulla kaikki oli vielä hyvin, kunnes yks kaks, mikään ei ollutkaan enään hyvin ja en jaksaisi elää. Nyt on oxamiinien ansiosta pää turtunut tunteisiin, joten olo on siedettävä, en suunnittelee miten päätän päivänä.
Katsotaan taas illalla sitten..
Mua on vähän vaivannut semmoinen ahdistus että mun on vähän vaikea olla, kaipaan niin kuin jotain, mutta en tiedä itse mitä. On vaikea vaan olla normaalisti, vaikea selittää. Koko ajan pitäisi tehdä jotain erilaista. En koe että se on masennusta, enemmänkin ahdistusta joka tekee sen että en kestä sitä ja haluan ajatukset muualle, mutta ei niin voi koko elämää elää, nekin väsyttää kun koko ajan jotakin erilaista menoa tms.
Torstaina mulla on aivan järkyttävän väsy päivä, olin kuin humalassa koko päivän taas, kaikin puolin, ei mukavalla tavalla. Se vaikuttaa mun puheeseen, silmiin, jalkoihin, koordinaatioon, tasapainoon ym ym, mutta eipä se paljoa naurata.
Olen huomannut että muutenkin mun tasapaino on huonontunut taas vähän lisää. Jaloissa pitäisi olla tullut lihasta lisää, mutta silti voimattomat ne on joka päivä. Jaksan rajallisen ajan olla jaloillani.
En kuitenkaan sano että olisin millään tavalla iloinen ms taudista, en todellakaan. Ajattelen että jos mun pitää kerta olla sairas, mitä olen ollut jo vuosia, niin on helpompaa jollain tavalla tietää miksi olen sairas, kuin jatkuvasti pelätä mikä mulla oikein on ja loppujen lopuksi ajatella että olen luulosairas vain. Nyt en enään pelkää syöpää. Kyllä mä tiedän että kun tulee pahenimisvaihe niin mä menen paniikkiin ja masennun varmaan, tiedän sen. En usko että silloin olen taudin kanssa rauhallinen.
Mullahan ei väsymys ole alkanut ensimmäistä kertaa vasta silloin tän vuoden maaliskuussa, vaan semmoista samaa on ollut vuosia. Vielä 4 vuotta sitten jaksoin hyvin kävellä tunnin lenkin joka päivä, joka vuosi olen huomannut että voimat jaloista on alkanut häviämään, vaikka olen yrittänyt liikkua, olen miettinyt monesti että lihaksissa on jotain vikaa, niissä on joku häiriö. Olen yrittänyt liikkua vähän ja lisätä lenkin pituutta, siinä käy aina vaan huonosti, väsyn liikaa, vaikka kuinka hitaasti lisäisin lenkin pituutta. mutta olen koittanut ajatella että kaikki ei vaan elämässä saa parhaita kortteja, ja kuka edes on luvannut täysin terveen elämän? ei kukaan. Sairauksia on, kenellä ei ollenkaan ja kenellä niin äärettömän paljon, mä koen että mun tauti ei ole kuitenkaan pahin, on paljon pahempiakin. Esimerkiksi poikani sairaus on paljon pahempi ja oma sairaus sen rinnalla on aivan samantekevää..
Ehkä olen oppinut pojan sairauden kautta paljon.. se on kasvattanut mua ihmisenä, hyväksymään että kaikille terveys ei ole itsestään selvyys, ja pojan sairaus on myös luokkaa että minuutin päästä poika saattaakin olla teholla. Siihen verrattuna mun sairaus ei ole paha, eikä paha verrattuna vaikka syöpään tai muuhun vakavaan. Ms taudin kanssa selviää, mutta en todellakaan vähättele sitä!! rankka se on. Mutta kun kaikilla se on niin yksilöllinen, sitäkään ei tiedä millanen mun taudista tulee, lievä vai vaikea, ken tietää. Mulla on sairaus joka päivä mielessä, mutta varmaan siksi koska mulla on oireita ja kun siitä on niin vähän aikaa kun diagnoosin sain. En tiedä olenko pyörätuolissa vielä joskus, mutta nyt koitan elää tätä hetkeä ja jos niin joskus käy, sitten eletään sen mukaan. Pojankaan tilanteesta ei koskaan tiedä, hetkessä se voi olla aivan päälaellaan ja kaikki meistä peloissaan selviääkö poika.. Mitään pahempaa en tiedä kun pelätä oman lapsen hengen puolesta.
Onneksi pojan tilanne on ollut kesän todella hyvä, siitä olen todella kiitollinen.
Tästä tuli nyt tosi pitkä, en ole usein tänne saanut aikaseksi kirjoittaa vaikka joka päivä luen ketjuja täältä.
Itseasiassa olen aloittanut kirjoittamaan blogia, ikinä en ole kirjoittanut. Ehkä siksi tänne kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Blogia pidän yksityisenä, kuin päiväkirjaa. Olen aina tykännyt kirjoittaa, nuoresta asti. Vuosia oli se vähemmällä, nyt jotenkin se heräsi uudelleen, ehkä siksi että mun on pakko saada tätä mieltä purettua jotenkin.
Tänään olisi hyvä ilma mennä vaikka rannalle, mutta mä taas sitten yht äkkiä menin aivan "sekaisin" ja mun maailma romahti "silmissä", ilman syytä. mun elämä on joskus tämmöistä, inhottavaa, häpeällistä. Mutta edelleen sanon, näillä mennään mitä annetaan.
Tyttö tulee tänään kotiin. Oli kolme yötä tuttava perheessä. Me miehen kanssa vähän tehtiin kaikenlaista, torstain makasin kyllä kotona kun olin niin kamalan väsynyt, hyvä että vessassa jaksoin käydä. Perjantaina olin vähän myös väsynyt, mutta en niin paljoa.
mutta, toivon teille kaikille voimia jaksaa ja aurinkoa elämään, kyllä kaikki vielä kääntyy parempaan, varmasti, moni masentunut tai muuten mielenterveys ongelmainen on selvinnyt! vaikka aina se ei siltä todellakaan tunnu, tiedän täysin kokemuksesta. Mutta toivoa ei kannata koskaan heittää, vielä se päivä sieltä koittaa. olkaa armollisia itsellenne ja antakaa lupa jaksaa juuri sen verran kun jaksaa. 😍
Hei taas, Minävaan00!☺️❤️☺️
Miten viikonloppusi on mennyt?
Mä intouduin eilen ompelemaan laukkua. Kaavat piti käydä suurennuttamassa kirjastossa. Eilen ompelin ja tänään aamupäivästä. Yritän vielä saada tänään aikaiseksi jotain.
Auringossa olen istuskellut pariin otteeseen. Haluan vähän väriä pintaan. Tai oikeastaan aika paljonkin, mutta ruskea en ole koskaan ollut. Aurinko ei tartu, mutta en ihan helpolla palakaan.
Miten sinun jaksaminen on ollut? Oletko jatkanut lääkkeiden vähentämistä?
Hyvää viikon alkua sinulle ja perheellesi!😍
Kiitos, Minävaan00, kun kirjoitit minulle niin pitkästi!😍
Joo, kyllä mullakin on nyt parempi vaihe menossa. Tekeekö sen kesä? En ole ajatellut vielä syksyä muuten, kuin työväenopiston kurssien osalta. Ilmoittautumiset on piakkoin. Menen käsityökurssille. Mulla on nyt työn alla isompi laukku, johon mahtuu vaikka viikonloppureissun kamat (osittain ehkä).
Oikeastaan pelkään syksyn saapumista. Usein se merkitsee masennusta ja itsetuhoisuutta. Ja kun tiedän, etten pääse sairaalaan. Se luo lisää pelkoa.
Kirjoitin tuolla toisessa ketjussani vatsan toiminnasta. Se on hankalaa, kun vatsan kanssa on ongelmia. Luultavasti joudun käyttämään Laxoberonia säännöllisesti. Oon ajatellut että ottaisin kerran viikossa. Viimeksi se tehosi jotenkin huonosti.
Mulla on ikävä tyttöä. Ei olla kesän mittaan hirveästi nähty, ja nyt tämä syksy tuo muutosia (harvennuksia) siihen, miten usein nähdään. Tää on mulle vaikeaa. Ei ole enää vakituista rytmiä, minkä mukaan toimitaan. Mutta tiedostan, että mun on oltava nyt aktiivinen ja vähän vaatiakin tapaamisia, että suhde säilyy näinkin läheisenä. Nyt multa vaaditaan toimia.
On kipeää, kun lapsi asuu toisaalla.
Miten sinä kestät sen, ettei poikasi asu kanssanne? Mulla se on tullut ongelmaksi vasta viime aikoin, kun tytön koulut on muuttuneet ja tapaamiset vaihdelleet. Nyt on edessä itsenäistyminenkin. Miten osaan irrottaa, mutta pitää samalla sopivasti kiinni?
Hyvää päivän jatkoa sinulle!😍
Hei Jardin Prive ☺️❤️☺️
Kestän vaihtelevasti sitä että poika ei asu luonamme. Alkuun taistelin todella kovin vastaan ja väsyin ihan totaalisesti siihen, aivan piippuun menin, osastolle se johti. Siitä sitten piti vain alkaa jotenkin oppia elämään niin että poika ei asu luonamme, oli matkalla suuria pettymyksiä, ymmärryksiä ettei pärjättäisi pojan kanssa, mutta kapinaa kuitenkin että toivon pojan asuvan luonamme. Nyt yritän ajatella asiaa järjellä, joskus se onnistuu ja joskus ei. Tunteet vie joskus mennessään ja en osaa ajatella järjellä asiaa.
Onneksi poika käy meillä aina säännöllisesti joka viikko, niin se tuo omalla tavalla "turvaa" että suhde säilyy ja saa edes vähän olla pojan elämässä mukana.
Mulla on tänään kamalan väsynyt olo. Aamulla jaksoin kaksi tuntia olla hereillä kun alkoi se kamala väsymys, ajattelin että lepään vähän, mutta nukuin 2,5 tuntia! ja edelleen vaan väsyttää. Ja ahdistaa myös. Melkein voisin sanoa että masentaakin, koska vähän meinaa itkettää.
Olen nyt viikon syönyt puolitettua annosta sertralinia. Voiko olla vielä jotain "vierotusoireita"? vai onko tää nyt vaan tätä elämää..
mä kun en edes tiedä mikä itkettää, kaikki, koko elämä, itkettää vaan. Kyyneliä ei tule, ainakaan vielä ei ole tullut.
Eilen illalla juteltiin miehen kanssa paljon siitä mun rajatilahäiriöstä, taas tajusin että tämmöstä pa....kaa tää koko mun elämä tulee olemaan aina, hautaan asti! miten mä ja miten nimenomaan mies ja lapset jaksaa tätä? pe...le!
Mulla on ensi viikolla hoitajan luona käynti, on ollut lomalla nyt 4 viikkoa ja mä en ole käynyt kenenkään luona, mutta ihan hyvin olen pärjännyt, ainakin siis etten ole ihan kaatunut..
Ajattelin kysyä hoitajalta sitä mahdollisuutta joskus päästä siihen johonkin terapiaan, tän rajatilan vuoksi. Tosin mulla on lääkäri 2 viikon päästä, niin siinä varmaan puhutaan myös siitä.
Mulla ei jotenkin pää toimi hyvin nyt, ei ajatukset, ei sanat. Täytyy ponnistella ihan että pystyn tätäkin kirjottamaan. Monta kertaa meinannut tulla ihan täysin väärä sana johonkin, ajattelen muuta mutta kirjotan muuta.
Tätä on ollut ennenkin ja kausittain.
Nyt mua kyllä ahdistaa sen verran että mun on pakko nyt luovuttaa ja ottaa oxamin, en haluaisi, mutta en halua että tää olo menee siihen täyteen paniikkiin. En tiedä mistä tää ahdistus tulee, se oli päällä heti kun heräsin päiväunilta. Ahdistaa, kaikki.