Moi Jardin! Tiedän mistä kärsit, itse olen kokenut täysin vastaavaa kuin sinä. Viime kesänä kamppailin useasti elämän ja kuoleman väliä. Minut laitettiin kahteen otteeseen psykiatrian suljetulle osastolle. Diagnoosiksi sain vaikea asteisen psykoottisen masennuksen.

Suosittelen että hakeudut sairaalaan ja kerrot suoraan mistä kärsit tällä hetkellä.

Tsemppiä sulle, kyllä se aurinko vielä paistaa! 🙂

Ei mua otettaisi sairaalaan/pidettäisi sairaalassa. Sinne itse haluaisin. Sanovat, ettei se olisi mulle hyväksi. Hengissä kuitenkin pysyisin...

-J.P.

Jardin Prive kirjoitti 11.3.2013 13:30

Ei mua otettaisi sairaalaan/pidettäisi sairaalassa. Sinne itse haluaisin. Sanovat, ettei se olisi mulle hyväksi. Hengissä kuitenkin pysyisin...

-J.P.

Kyllä on kumma, minut määrättiin sairaalaan pelkkien pelkotilojen takia, luulisi sinunkin pääsevän.

Ehkä tässä lähipäivinä/viikkoina joudun taas sinne yrittämään. Mutta luulen, että yritykseksi jää...

Olo on nyt aika tuskainen ja ahdistunut. Tekee kovin mieli satuttaa itseä. Jotenkin se auttaa... ☹️

-J.P.

Jardin Prive kirjoitti 11.3.2013 15:37

Ehkä tässä lähipäivinä/viikkoina joudun taas sinne yrittämään. Mutta luulen, että yritykseksi jää...

Olo on nyt aika tuskainen ja ahdistunut. Tekee kovin mieli satuttaa itseä. Jotenkin se auttaa... ☹️

-J.P.

Älä vain mene tekemään itsellesi mitään! Koita jaksaa, tarpeeksi kun yrität niin pääset sinne, voimia!

Nyt masentaa. olo on poikkeuksellisen alakuloinen. Olen väsynyt kaikkeen. Tähän olooni. Epätoivoon.

Jään eloon, mutta elänkö? Aurinko paistaa parvekkeen ovesta. En halua nähdä sitä!

Jankkaan vain samaa, mutta en haluaisi enää edes olla elossa.

-J.P.

Hei!

Olen ihan uusi täällä, enkä edes ole seurannut koko ketjua, mutta otsikko jotenkin kosketti. Olen siellä sun täällä käynyt ns. avohoidossa ja käyttänyt erinäisiä mielialalääkkeitä jo kymmeniä vuosia, enkä selviäisi toimintakykyisenä ilman niitä - siis edes kotitöistä ym, nyt ei muuta juuri olekaan, kun olen työtön - taas. Työttömyys ja se, ettei ole ystäviä, masentaa.

Olen nuoresta asti ollut herkkä, ja jo koulussa yksinäinen - nykyään varmastikin asiaan puututtaisiin ja tarjottaisiin vaikka mitä apua, silloin vain kaikki, sekä opettajat, jotka juoruili selkäni takana vanhemmilleni, jotka sitten ihmettelivät, miten outo mahdankaan olla koulussa - no siis ujo ja arka olin, mutta kun en VOINUT sille mitään.

No vanhemmat sitten olivat menettää hermonsa ja menettivätkin usein, kun minusta valitettiin, kun olen niin hiljainen ja ujo. Jos eivät olisi juorunneet, olisin luullut, että kelpaan sellaisenakin, mutta tuo selän takana asiaan puuttuminen sai minut itsekin uskomaan, että olen todella outo, ja luonteeni on tähän maailmaan aivan vääränlainen.

Vaikka olin tunnollinen ja aika hyvä oppilas, itsetuntoni ja motivaationi kouluakin kohtaan kärsivät tästä, mutta ketäpä kiinnosti - paitsi että sekä opettajat että vanhemmat haukkuivat.

Ammatinvalinnan kanssa olin varovainen, menin opiskelemaan niin lähelle kun mahdollista alaa mikä ei juuri kiinnostanut, mutta kun ei ollut rohkeutta edes hakeutua uudelle paikkakunnalle.

Työelämässä olen ollut suurimman osan työiästäni, mutta määräaikaisissa, eli paljon myös työttömänä. Oloni on aina kouluajoista asti ollut ns. itsetuhoinen, eli mietin, miksi näin outo saa edes elää, mutta jotenkin osaan käyttäytä niin normaalisti, että vaikka kuinka selittäisin ammattilaisille pahaa oloani, saan osakseni myhäilyä enkä mitään vakavaa diagnoosia - en tiedä mitä se auttaisi, mutta kun tuntuu, että pahaa oloani ei kukaaan koskaan ota vakavasti. Nyt jo keski-ikäisenä sitten olenkin jo kaiken muun lisäksi, ikäsrasisminkin vuoksi, joka alkaa n. vähän alle 40-vuotiaana, jo muutenkin turha - hyvä, että nuoriin panostetaan nykyään, mutta mitä sitten yli 25-vuotiaiden masentuneiden ja syrjäytyvien pitäisi tehdä? Poistua elämästä jollain tavalla häiritsemästä muita, iloisempia ja tuotteliaampia? Mulla ei ole ketään, joka mua surisi edes, päin vastoin, ajattelisivat kai, että "tuo nyt oli odotettavissakin".

Mutta kun oikeasti edelleen haluaisin elää, mutta kukaan ei huoli minua ystäväkseenkään...olen kyllä ujo, mutta puhun, kun alkuun pääsen, ja huolehdin fyysisestä olemuksestani - kai mulla on jokin näkymätön merkki otsassa, että tarkoitukseni on elää elämäni yksin ja unohdettuna ja minua kannattaa välttää. Ns. paras kaverinikin, jonka kanssa nyt jotain aina on tullut tehtyä, on käytännössä alkanut vältellä minua, vaikka sanookin muuta. No mitäs iloa musta nyt oliskaan, vaikka on meillä kyllä ollut vuosien varrella vaikka kuinka hauskaakin, mut sosiaalisempana ihmisenä häntäkin hermostuttaa, että en ole hänenekään milestään esittelykelpoinen, suoraan sanoen hänkin kai oikeastaan häpeää minua, siis että olen ujo ja yksinäinen, niin kai minussa jotain vikaa tosiaan on oltava😑❓😐

Hei taas!

Itserakkaana ja yksinäisenä toivoin, että joku olisi vastannut minulle jotain...sillä ihan vieraanki ihmisen pari vähänkin kannustavaa sanaa usein auttaa...en tainnut edes kertoa, että olen naispuolinen, jos tuolla nyt on tässä asiassa suurta merkitystä.

Paitsi ehkä se, että yleensä kai nämä näin pahat ihmissuhde- ja ujousongelmat tuntuvat koskevan miehiä.

Sitä olen myös pohtinut, miten paljon enemmän uskoisin saaneeni apua, jos olisin YMPÄRISTÖLLENI haitallinen, vaikkapa ADHDta sairastava riehuja. Silloin minut ainkin olisi ollut pakko huomata, ja etsiä syitä, ja sitä myötä oikeasti apua. Tai toinen vaihtoehto olisi näin naisena jättää aivan kaikki asiansa hoitamatta, olla peseytymättä, maksamatta lainkaan laskujaan vähiä rahojaan laskeskelllen, viemättä roskia, metelöimällä kotona ja kylillä, mieluiten päihtyneenä.Silloin saisin apua IHAN varmasti, mutta kiltteydestä "rangaistaan".

Siis onhan minulla todettu masennus ja ahdistus ja niihin lääkkeet, mutta kaipaisin kokonaisvaltaisempaa apua; olen ikään kuin itseni vankina, kun suurin osa sosiaalisista tilanteista pelottaa niin paljon, etten saa tutustuttua ihmisiin, mutta kun tuo ei siis haittaa ympäristöä, en saa KÄYTÄNNÖN apua - vain käynti psyk.pkl:lla silloin tällöin, ja muodollinen "Mitäs sulle nyt kuuluu" -kysymys. Jos, ja onnneksi, mitään ihan kamalaa ei ole tapahtunut, henkilökunnan mielestä minulla on kaikki hyvin.

Onneksi on lääkkeet, että pystyn edes robottimaisesti tekemään asiat, etten jää vain sänkyyn makaamaan, vaikka minua ei oikeasti jaksaisi mikään muu kiinnostaakaan.

Eli elän kyllä, mutta ei tässä elämässä oikein mitään LAATUA ole, en tunne muuta kuin tarpeettomuutta. Ja ammatti-ihmisille kai tärkeintä, ettei vain heidän asiakkaansa tee itsemurhaa, vaikka se mielessä jatkuvasti onkin, mutta en ole uskaltanut toisaalta niille sitä sanoa, etteivät ala PAKKOHOITAA ja lääkitä ihan zombieksi...

Mistä ihmeestä vois saada täsyjärkistä VERTAISTUKEA, ammattilaiset jotenkin jo yhteiskunnallisen asemansa puolesta kuitenkin kuin eri planeetalta...😑❓

Hei Minä vain, harmi ettet saanut parempaa vastaajaa. Joka tapauksessa minusta ei kannata itseä polkea ja aliarvioida. Ujoudessa ja arkuudessa ei ole mitään huonoa ja olen varma että jos olisit riehuja apua olisi tullut paremmin. Yleensä ihmiset jotka pitävät itsestään meteliä tulevat huomatuiksi. Jos ystäväsi on sitä mieltä että et ole esittelykelpoinen niin tuntuu että joko hän ei ole itse esittelykelpoinen kun kehtaa pitää itseään sinua parempana. Ei meistä kukaan ole muita parempi. Arvosta vähän itseäsi, yritä antaa muiden mielipiteille piutpaut - suurimmaksi osaksi ihmiset varmaan muutenkin lopulta ajattelee vain itseään - ja yritä miettiä mitä lopulta pelkäät. Mitä kamalaa voi tpahtua jos oletkin rohkeampi, jos yrität hankkia ystäviä ja joku torjuu sinut, entä sitten. Tai jos elämästäsi puuttuu mies, niin entäs sitten jos lähestyt jotakuta eikä hän pidä sinusta. Joku toinen pitää. Mitä lopulta on menetettävänä. Ja ammattilaiset jotka eivät ymmärrä sinua ja näe tuskaasi, eivät ole ammattilaisia. Vie heille vaikka tänne kirjoittamasi teksti, jos se on vaikea puhua sanoiksi. Voimia sinulle!

Kiitoksia vastauksestasi, Teflon!

Vastauksesi oli kannustava ja rohkaiseva, ei tunnu, että olisi pitänyt saada "parempi" 🙂👍 vastaaaja.

Kyllähän itseä pitäisi arvostaa, ja yksi ns. virheeni kai onkin ajatella liikaa, mitä MUUT ajattelevat minusta, sehän se tavallaan rakentaa vankilaa itseni ympärille.

Mutta kun toisaalta on vain niin, että ei tätä elämää voi yksin elää, tarkoitan, että vaikka olisi kuinka yksinäinen, niin on tahtomattaankin aina jonkun naapuri, sukulainen, tuttava, työkaveri...ja kun ihminenkin on laumaeäin, niin joka tapauksessa sitä on aina kaikissa näissä mainituissa yhteisössä jossain kohtaa hierarkiaa, esimerkiksi susilauma lienee hyvä vertaus - susihan on sosiaalinen eläin, kuten ihminenkin.
Kun puhuin yksinäisyydestä, niin toki on kyse paljolti siitäkin, että ei ole elämän- tai edes seurustelukumppania, mutta kun ei oikein löydä edes pelkkiä KAVEREITA, joiden kanssa harrastaa tai ylipäänsä jutella, harrastaa sitä sun tätä normaalia...ja missäpä sitä lähestyisi ketään ihmistä myöskään seurustelutarkoituksessa, kun ei uskalla yksin mihinkään mennä... no kaupassa ym. paikoissa tietysti nyt on pakko käydä, mutta esim baarit ym. vapaa-ajanviettopaikatkin on ekanakin vähän liian kaukana, vaikka en nyt missään ihan korvessa asukaan, ja sinnekin on YKSIN vaikea mennä; jos näyttää aivan paniikissa olevalta ja pelokkaalta, kuten mulla kävis, niin sellainen käytös varmastikin karkottaisi ihmiset ympäriltä, ja sitten tuntuis entistä yksinäisemmältä, kun katsoo, kun muut pitää hauskaaa ja itse on yksin...

Kyllä mä näistä asiosta ammatti-ihmisille olen puhunutkin, ja pelkään, että jos nyt vaikka tosiaan näyttäisin kirjoitukseni, menettäisin vähänkin apuni...nuo auttajat kun ovat käytännössä virkamiehiä, joilla on valtaa, jos tulisi erimielisyyttä...yksityiseen kun ei ole varaa.

Mutta kiitos joka tapauksessa vastauksestasi, laittoi se kuitenkin ajattelemaan, ja PALAUTTEEN🙂🌻 saaminen joka tapauksessa piristää - sitä vartenhan nääkin keskustelupalstat on olemassa, muutenhan kirjoittaisin vain vaikka päiväkirjaa pöytälaatikkoon.

Kevät tulee. Ja minä voin paremmin. Maailma on pimeä, muttei enään ihan niin pimeä. Aurinko nousee. - Kunhan ei liian nopeasti.

-J.P.