Niin, vastauksena otsikon kysymykseen, ainakaan omalla kohdallani ei ole ainoatakaan syytä, olosuhteet ovat niin helvetilliset. Eikä kukaan jää perheetöntä ja siksi kelpaamatonta luononoikkua kaipaamaan. Toivottavasti muilla on edes joku elämässä kiinni pitävä voima! Elämä sinänsä on lahja, näin tietysti ajattelen. Mutta jos tuo "lahja" on vain silkkaa kärsimystä, kuten omalla kohdallani, kun kaikki alkoi mennä pieleen, eikä loppua näy, niin mielestäni jatkuva kärsimyskin on epäeettistä ja omakohtaisesti en koe olemaan velvollinen sitä enää jatkamaan. Deadline on. Ja tarvittaessa aikaistuu. Vähistä isoista ja monista pienistä hyvistä asioista olen kiitollinen - ja täysin valmis lähtemään, kun tulevaisuutta ei ole kuin pahenevana kärsimyksenä. Turha elämä. Enkä tunne yhtään mitään näin todetessani. Ja turhan elämän on turha jatkua. Ja kyseessä on oikeasti turha elämä, ei näkökulma-asia.

Yleisellä tasolla: ihmisen vahvin vietti on ainakin biologien mukaan itsesäilytysvietti. Jos ihminen kokee elämänsä niin raskaaksi, vaikeaksi tai turhaksi, että miettii sen lopettamista, on lääkärien mukaan kyseessä masennus, vaikea sairaus, joka vaatii hoitoa.

Henkilökohtaisella tasolla: Perheettömänä ja parittomana ihmisenä minäkin mietin usein, miten vähän jälkiä jätän kun poistun täältä joskus. Mutta hei, tämä pätee kaikkiin muihinkin ihmisiin. Minulla esimerkiksi ei ole lapsia, mutta eihän se niin mene, että ihminen jatkaa elämäänsä lapsissa, koska lapsilla on oma elämänsä. Viime kädessä jokainen joutuu perustelemaan olemassaolonsa itse itselleen.

Joku viisas ajattelija sanoi, että onneen tarvitaan kolme asiaa: jotain, mitä tehdä, joku, jota rakastaa ja jotain, mitä toivoa. Näin varmasti onkin. Silti jos joku näistä asioista puuttuu tällä hetkellä, ei se tarkoita, että näin tulee olemaan ikuisesti. Minä esimerkiksi jaksan edelleen vielä toivoa, että olen joskus jollekulle hyvin tärkeä ja rakas ihminen, vaikka sellaista ei tällä hetkellä enää minulle ole. Siispä jos ei ole rakkautta, on ainakin toivoa.

Ja hyvin tärkeää on löytää jotain, mitä jaksaa tehdä. Tekemisen kautta paha olo helpottaa ja tehtyään jotain voi palkita itsensä siitä. Taas jaksaa kappaleen matkaa eteenpäin!

Mä haluaisin sairaalaan. Kyllä mä just nyt pysyn hengissä, mutta toivoisin apua. Olo on nyt niin turha. En kaipaa juuri muuta kuin kuolemaa. Onhan tässä ympärillä ihmisiä, mutta kun koen olevani niin yksin.

Mikä syy mulla on jatkaa? Ei kai se ole vain se, että pääsisin sairaalaan...?

Hölmö!

Tämä hetki, kun on hyvä olla.

Tällä hetkellä en tiedä mikä minua pitää elämänsyrjässä kiinni. Ei ole
kuin pelkkää kärsimystä elämä. Olen vain niille harvoille tutuille pelkkä
taakka ainaisine valituksineni.😞. Välillä tuntuu että täältä joutaisi pois.
Elämästä puuttuu sisältö minkä vuoksi elää. .😭

Minulla yksi elämänhalun voima on se, että on ihmisiä, jotka näkevät minut oikein. He eivät ole sokeutuneet persoonalleni, eivätkä diagnostisoi vaan kohtelevat ihmisenä, lahjakkaana yms, herkkänä ja ennenkaikkea kunnioittavat rajojani. He eivät kysele liikaa, mutta ilman sanojakin tiedän ,että olen heille tärkeä. Olen olemassa heille sinä ihmisenä mitä minä olen. Silmät jotka näkevät oikein ja välittäminen ovat hurjan tärkeää. Joku kirjoitti niin ihania syitä elämän nautintoihin. Nekin ovat tärkeäitä. Mutta hyvin tärkeää on myös se, että sinut nähdään oikein.

Hyvä "resepti" elämänhalun lisäämiseksi on myös kevyt liikunta. Erityisesti venyttely käytännössä antaa minulle ainakin sen tunteen, että se on yksi tärkeimpiä asioita, mitä ihminen voi tehdä elämänsä kannalta. Kun tuntee, että keho vahvistuu tästä seuraa automaattisesti elämänhalun lisääntyminen. Venyttely on lempeyttä kehoasi kohtaan, ja lisää elämänhalua.

Hei.Minä huomasin mikä suuri merkitys musiikilla on mielialaan🙂tulee hyvä fiilis ja toinen joka kanssa vaikuttaa mielialan kohenemiseen on lenkkeily/kävely.☺️❤️.Minulla on ihana lenkkeilykaveri joka nukkuu ja valveillaan hymyilee,nauraa ja höpöttelee ja siitä tulee tosi hyvälle mielelle😎:

Tätä ketjua aloittaessani olin kohtalaisen epävarma, löydänkö syitä elää. Nyt tuntuu, ettei niitä ole. En ainakan näe niitä, tai pysty myöntämään, että niitä olisi. Tuntuu vain siltä, että toivon kuolemaa. Tällä hetkellä en ole valmis tekemään itsemurhaa - muuten kyllä vahingoitan itseäni -, mutta toivon kovin, että kuolema tulisi "sattumalta". Haluan meteoriitin päähäni!

-Jardin Prive

Jardin Prive, olet löytänyt ainakin seuraavat syyt elää: olet elossa, sinulla on tärkeitä ihmisiä, pystyt nauttimaan joistakin asioista, aurinko nousee ja uusi päivä koittaa yhä uudestaan (ja sen mukana toivo), pystyt välillä toimimaan ja elätät toivoa, että pystyisit myöhemmin toimimaan vielä paremmin. Siinä on jo paljon. Koen samaa tuskaa kanssasi ja tiedän, että useimmat lohdutuksen sanat tuntuvat kevyiltä ja riittämättömiltä. Se jokin, tärkein, tuntuu puuttuvan ja sen mukana kaikki. Arvailen, että se on kaikilla tunne, että on rakastettu ja hyväksytty; sitä tunnetta ei ole kehityshistoriansa aikana oppinut sisäistämään. Sen voi oppia, jatketaan yrittämistä! Ei ole pakko vihata itseään loputtomiin. Eloonjäämisen syyt on löydetty, kyselläänkö vielä, löytyykö todella perusteltuja syitä kuolla? En keksi yhtään perustetta, jota ei voisi kumota. Elellä kituutetaan parempaan päivään saakka! Jos meteoriitti iskisi päähän, varmaan harmittaisi.

Kiitos, Desper! Minä jopa nauroin tuolle sinun viestillesi! Kiitos!😀

Elämässä on siis vielä huumoria.

Moi jardin.Meillä jokaisella on jokin tarkoitus tässä elämässä.Sinulla on nyt vaikeaa,mutta jostain se valopilkku vielä pilkistää🙂👍 En löydä yhtään syytä miksi ei pitäisi elää.Ymmärrän senkin silloin,kun on oikein pahaolla niin mitkään sanat eivät oikein auta tai lohduta.Voimia sinulle ja toivon,että löydät sen valonpilkkeen jostain elämääsi.🌻🙂🌻

Mun ainoa syy elää on mun koirat. Ainoat mitä mulla elämässä on. En halua niiden joutuvan olemaan nälissään, pääsemättä tarpeilleen päiväkausiin. Myöskään en halua, että joutuisivat haistelemaan ja ihmettelemään ruumistani. Mikäli nuo terveenä pysyvät, joutuu tässä vielä varmaan 10 vuotta odottelemaan että tältä pallolta pois pääsee. Odottavan aika on pitkä.

Jokainen ihminen haluaa elää. Nekin, jotka lähtivät täältä vapaaehtoisesti, olisivat halunneet elää. Miksi kirjoittelemme täällä tästä aiheesta, ellemme kaikesta kärsimyksestä huolimatta haluaisi elää? Miksi viivyttelemme emmekä tapa itseämme mitään kyselemättä? Siksi, että haluamme elää. Itsellänikin on vaikea masennus ja sanon, että en jaksa enää elää, parempi olisi kuolla. Perimmäiset tuntemukseni kuitenkin ovat, että minullekin kuuluisi onnellinen elämä, haluaisin elää, mutta elämä "kohtelee minua väärin", minua ja arvokasta elämääni, enkä siksi jaksa. Syyttelen kohtaloa siitä, että kallisarvoinen elämäni meni, niinkuin meni - siis arvostan elämääni. Kaikessa itsevihassamme me pohjimmiltaan arvostamme itseämme ja elämäämme.

Hengissä edelleen. Varmaan tuossa Desperin tekstissä on ideaa. Jos en - jotenkin - haluaisi elää, tuskin olisin tässä. Sen myöntäminen ei vain ole "kivaa". Sitä vaan kun oma olo kuitenkin on sellainen, että ajattelee, että haluaisi olla jo kuollut. Marttyyri elämässä, marttyyri kuolemassa.

-J.P.