Hei för alla!
Erittäin hankalan viikonlopun jälkeen tuntuu siltä että vertaistuki tai ylipäätään tuki olisi paikallaan. Sairastuin masennukseen ja ahdistushäiriöön kun olin teini-ikäinen, noin 17-18v. Tämän takana oli vanhempieni vaikea avioero joka tuhosi minut aika lahjakkaasti viiden vuoden ajan kestäneen sekoilun ja henkisen terrorin avulla. Masennus ja ahdistus helpotti kun sain ammattiapua ja pääsin pois kotoa. Masennus ja ahdistus kuitenkin muuttivat suuntaa ja nykyään kärsin pahasta paniikkihäiriöstä. Häiriö on vähän tuulella käyvä mutta silti aina siellä, aina olemassa. Viikonloppuna yritin päästä puolisona reissuun (noin 100km) pääsimme noin 50km kun minun oli pakko ajaa tien sivuun koska tuntui siltä että nyt lähtee henki tai taju. Pääsin huoltoasemalle, jossa istuimme puolison kanssa toista tuntia vetämässä happea. Olo tasaantui sen verran että pääsimme kääntymään takaisin kotiin. Loppu viikonloppu menikin sitten läpikäymiseen ja totesin että nyt alkaa riittää tämä. Tänä aamuna töihin mennessä olo oli uskomattoman masentunut ja ahdistunut ja hetki sitten sain pahan paniikkikohtauksen josta nyt tässä yritän toipua. Eihän tätä jaksa kukaan, olen ollut tämän orja jo yli kymmenen vuotta ja terapiasessiot ovat tuttuja mutta apu on ollut marginaalista. Lääkkeitä on määrätty jo aikaisemmin mutta niihin en uskalla turvautua koska ne pelottavat minua. Ainoa turvani on puolisoni joka on uskomaton nainen. Hän kiistatta rakastaa ja ymmärtää minua. Ei koskaan tuomitse vaan yrittää aina auttaa. Olen henkeni velkaa hänelle. Olen jumissa, en näe muita kuin seiniä ympärilläni, työstä en voi luopua koska toimeentulomme on siitä kiinni. Työni on henkisesti ja fyysisesti todella kuormittavaa, on usein kiire ja paljon sattuu yllättäviä asioita. Olenkin alanvaihtoa suorittanut jo pari vuotta. Nyt kuitenkin korkeakouluopintoni ovat kärsineet pahasti ahdistuksen ja masennuksen aiheuttaman voiman puutteen vuoksi. Naimisiinkin pitäisi mennä jossain vaiheessa ja perhettä perustaa mutta en näe sitä mahdolliseksi niin kauan kun tämä vaiva imee minut näin syvälle. Koen tämän epäoikeudenmukaisena niin itseäni kuin puolisoani kohtaan. Välillä tuntuu siltä että helpompaa olisi vain kadota maailmasta mutta rakastan puolisoani liikaa, kadotakseni. Tämä vaiva on pakottanut minut valehtelemaan, kiertelemään ja välttelemään. En pysty mihinkään normaalista poikkeavaan. Tunne kuinka silmukka kiristyy on loputon. En halua olla enää oman mieleni vanki. Aupa.
Tänään oli huomattavasti helpompi päivä. Pari tuntia lääkkeen jälkeen oli vähän omituinen ja huimaava olo mutta sitten tasottui ja loppupäivä menikin ihan ok:sti. Hämmentävää koska ero eiliseen on kuin yöllä ja päivällä. Kävin tänään siskoni luona ja ajomatkoilla hieman ahdisti ja panikoitutti mutta selvittiin ehjin nahoin. Jospa tämä taas tästä eli leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.
Pikku tauko päiväkirjailusta tuli pidettyä. Nyt kohta kaksi viikkoa lääkityksessä ja en ole vielä mitään huikeaa muutosta huomannut. Lääke edelleen aiheuttaa ylivilkkautta ja levottomuutta. Propral auttaa hieman tähän mutta aiheuttaa edelleen huonon olon ja huimausta joten pyrin pitämään annoksen sen osin satunnaisena ja otan vain jos tarve iskee. Kävimme uuden lapin reissunkin ja se meni ihan hyvin. Sain kalastaa ja olla luonnossa niin paljon kuin halusin. Paluumatkalla en kyennyt ajamaan koska lääkitys huimasi minua niin kovasti. Psyk.hoitajan kanssa on juteltu nyt pariin otteeseen ja kerrat ovat olleet rankkoja mutta hyvä niinkin koska silloin kun tekee kipeää hoito osuu oikeaan paikkaan.
Huomena alkaa nyt se todellinen testi eli lomat loppuu ja työt alkaa. Nyt olenkin huomannut pientä muutosta. Ei ahdista enää niin paljoa tosin mikään ei tunnu juuri miltään. Tavallaan vapauttavaa kun ei ole enää omien tunteidensa orja eikä tarvitse koko ajan pelätä ahdistuskohtausta ja sitä seuraavaa paniikkikohtausta. En tosin luota siihen etteikö niitä tule mutta tällä hetkellä ei tunnu ainakaan ihan hirveeltä. Sinäänsä vähän omituista olla kun kaikki tuntuu tai ei tunnu juuri miltään. Olo on kohtuu normaali muuten. Viikonloppuna tunsin pieniä paniikki oireita koska oltiin reissun päällä mutta nekin olivat ihan hallittavissa. Kun vertaa oloon ennen lääkitystä otan tämän ihan milloin vain, ei enää ikinä paniikkikierrettä ja ahdistuslukkoja vaikken tuntisi mitään. Silti kuitenkin tunteet ja rakkaus esim omaan puolisoon ovat pysyneet. Nooh toipuminen ja korjaaminen on mielenkiintoista aikaa. Jospa tämä tästä taas etenee. Paluu työhön näyttää miten se pää kestää taas painetta ja paskaa.
Tänään heräsin ja nousin ylös töihin lähtö odotti. Olo oli kuin vatsatautisella heikotti, kuumeilua ja yökötti. Tiedäppä taas mistä johtuu. Pötsikin ollut vähän omituinen ja oikutteleva. Työn aloitus oli vähän nooh motivaatioton. En saanut ensimmäisenä työpäivänä mitään aikaan ja eipä oikeastaan kiinnostanutkaan. Toisena päivänä tein töitä normaaliin tahtiin ja valmista sain aikaiseksi. Tänään vähän tosiaan taas tökkii tuon huonon olon vuoksi. Lekurikin soitteli eilen ja kyseli vointia. Ensin hän oli nostamassa lääkeannosta isommaksi mutta kun mainitsin ettei minulla ole diagnosoitu masennusta (mahtaa kuitenkin olla) niin perui puheensa ja käski pitäytyä pienessä annoksessa. Mennään taas ja tullaan uudestaan mutta suunta on hukassa niin kuin hanskat ja pallokin. Olkoon se tämän päin mietelause.😞
Huono olo ja ällötys senkun jatkuu. Mikähän lie vaivaa ei tämä kauhean kivaa ole enää. Onko tämä joku uusi sivuoire vai onko mulla joku pöpö vai ahdistaako mua. Otappa selvää kun ei tiedä mistään mitään enää. Väsyttääkin ihan tollona ja tuntuu kuin nukahtaisi seisaalleen. Mahtava päivä siis tiedossa.😞
Moi Ahdistaja!
Itse olen aina sanonut että oksennustauti on perustaudeista pahin, inhoan sitä huonon olon tunnetta ja oksetusta. Itselläni ei onneksi liity tähän omaan olotilaan tuollaista fyysistä pahaa oloa, voin vaan kuvitella kuinka hirveetä on mennä esim. töihin tai asioille jos yököttää ja on paha olo.
Peukutusta duunipäivään ja virtuaali olan taputus, viikonloppu tulossa ja toivottavasti pääset edes hieman rentoutumaan/rauhoittumaan 🙂
Kiitos!
Huono olo on helpottanut. En tiedä oliko minulle yrittämässä joku vatsapöpö tai flunssa. Nykyään ei oikein osaa luottaa kehoonsa koska tämä lääkitys aiheuttaa paikoitellen niin mielenkiintoisia sivuoireita että alta pois.
Eilen koin taas vanhaa tuttua ahdistuneisuutta ja pientä paniikkia kun piti mennä kauppaan. Menin kuitenkin ja selvisin ilman katastroofia. On se jännä miten tuo potkii jopa lääkityksen läpi välillä. Toki pitää ymmärtää että lääke tasoittaa oloa eikä poista ahdistusta ja pelkotiloja kokonaan. Pahimmat peikkoni ovat totaalinen julkinen nolaus esim keskellä kaupunkia lähtisi taju tai paskoisi vaikka housuun tai oksentaisi pitkin rinnuksia jne. Muutenkin koen oloni turvattomaksi jos kontrolli ei ole 100% mahtavia pakkoajatuksia ja kontrollifriikkausta. Jos en näe tilanteessa minkäänlaista takaovea josta pääsen piiloon ja pois = 100% varmuudella paniikkikohtaus. Neuvoni onkin, elkää koskaan ikinä milloinkaan antako tämän mennä näin pahaksi (toki joillakin on pahempanakin) paniikki pilaa elämän ja kaiken mitä siellä voit kokea.
Huomenta itse kullekkin säädylle. Maanantai on alkanut työn merkeissä touhuillessa. Kuinkahan on ja mistä sen tietää milloin olet väärässä työpaikassa?/alalla? Onko se joka aamuinen pohjaton vitutus joka laantuu päivän mittaan? Vai yletön kyllästyminen? Mitä mieltä?
Taas kokeillaan kepillä jäätä. Pitäisi viikonloppu päivystää ja nyt jo ahdistaa ihan kohtuudella. Viimeksi kun päivystin, läheinen ihminen kuoli eli ei kauheen hyvät fiilarit tästä. Oman työni päivystäminen on todella rankkaa ja vaatii paljon henkisiä voimavaroja, tämän vuoksi en yleensä päivystä tai yritän luikerrella sitä karkuun keinolla millä hyvänsä. Nuorempana päivystin joka kolmantena viikkona vuosia putkeen. Se otti voimille ja muistan vieläkin kun yöllä puhelin soi, niin hyvä etten oksentanut jo siihen paikkaan kun se ahdisti niin rankasti. Hope this goes well😞
Lekuri soitteli tänään. Nyt ohjeistettiin tuplaamaan venlafaxin annos eli 75mg. Nooh mikäpä se siinä. Tuntuu vaan hurjalta vieläkin ajatus siitä että koukutan itseäni lääkkeeseen mutta olkoon hinta mikä hyvänsä tämä kaveri ei enää paniikille ja ahdidtukselle anna tilaa elämästään. Päivystyskin alkanut ihan kohtuu rauhallisesti vielä toistaiseksi mutta kyllähän se alkaa tapahtumaan, niin se aina tekee kunpa vain jaksaisin sen loppuun asti. 😩
Noniin, kolmas päivä nostetulla annoksella. Väsyttää väsyttää ja väsyttää. Ekana päivänä oli vähän vipinöitä niin lääkettä aloittaessa mutta nyt väsyttää ja nukuttaa ihan älyttömästi. Jospa tämä menisi ohi, ei ole kamalan kivaa ku nukkuu jo seistessäkin😀. Itse olotilassa on pantava merkille että ei liiemmin ahdista eikä paniikkikohtauksiakaan ole tullut. Vapauttavaa kun ei tarvitse murehtia ja pelätä, tällaistako se normaali elämä on?
Moi, olen lukenut tekstejäsi mielenkiinnolla. Olet verbaalinen ja oman tilanteesi hyvin ymmärtävä ihminen, jolla on selvästi rakas välittävä puoliso. Älä piiskaa itseäsi sairaudesta, joka ei ole sinun vikasi.
Venlafaksiini ei koukuta sillä tavalla kuin vaikkapa bentsot. Lopetusoireet toki voivat olla kovat, mutta suo hyvä ihminen itsellesi lääkitys, kun sitä tarjolla on. Itselläni tuli masennus-relapsi (sairastan ns. kakkostyypin kaksisuuntaista) kun lopetin venlat ja nyt olen taas 75 mg annoksella psykiatrini suosituksella.
Minulle sanoi hoitaja, kun joskus harmittelin etten pärjää ilman lääkkeitä, että "kyllähän diabeetikkokin sairauttaan hoitaa, ja kilpirauhasen vajaatoiminnasta kärsivä." Ihan totta! Anna nyt itsellesi lupa hoitaa vaivaasi ja hyvä, jos sinulla on lisäksi hoitosuhde. Psykoterapia voisi olla sinulle hyvä, itsekin aion pyytää, koska vajoan niin usein ahdistuksen ja masennuksen suohon.
Päivä vain ja hetki kerrallansa 🙂 kaikkea hyvää!
Minulla on tänään ollut raskas itkupäivä, suren läheisen työttömyyttä ja kaikenlaisia asioita, jopa ilmastonmuutosta.... mutta tieän, että parempiakin päiviä tulee.
Hei,
vastaanpa nyt kerrankin tällaiseen viestiketjuun. Oloni on ollut tänään harvinaisen paha, ja viestien lukeminen helpotti. Uskomatonta, miten meitä ihmisiä on täällä erilaisia. Tuntuu kohtuuttomalta, että toisten taakka on niin paljon raskaampi. Toivon kovasti, että elämäsi menee parempaan suuntaan lääkityksen, terapian ja läheisten ihmissuhteiden avulla! Toivon sinulle kaikkea hyvää! javascript:void(0);javascript:void(0);
Tässä vielä omaa tarinaani: Olen jo vähän päälle kolmekymppinen nainen, enkä vielä kertaakaan kunnolla saanut elämän syrjästä kiinni. Olen vain opiskellut ja opiskellut, ja välillä kyllä tehnyt töitäkin. Tällä hetkellä opiskeluni ovat lähellä loppua ja töitä pitäisi etsiä... Valitettavasti siinä kohtaa vanhat möröt hyökkäävät esille.
Käyn neljä (!) kertaa viikossa terapiassa. Olen syönyt pariinkin otteeseen citaloprameja (serotoniinin takaisinoton estäjä) ensin puolitoista, sitten pari vuotta, ja ne ovat kyllä auttaneet. Kuitenkin aina olen tullut siihen tulokseen, että haluan selvittää ongelmiani vielä ilman lääkkeitä, terapian avulla. Mutta en tiedä... Olen taas parin vuoden tauon jälkeen alkanut miettiä lääkkeiden aloittamista, sillä tämä olo on niin paha ja ahdistunut jatkuvasti. Diagnoosina minulla on vaikea masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Ja täysin järjenvastainen unettomuus: töissä ollessani en ikinä saanut nukuttua ennen työpäiviä.
Lisäksi minulla on vaikeuksia läheisissä ihmissuhteissa. Seurustelen, mutta meillä menee huonosti varmaankin suureksi osaksi ahdistukseni ja masennukseni takia. Toisaalta välillä tuntuu, että avopuolisoni ei ikään kuin hyväksy minua tällaisena kuin olen tällä hetkellä, vaan vain odottaa päivää jolloin mystisesti "paranen". Hän syyttää minua siitä, että saan hänetkin ahdistuneeksi ja on sanonut etsivänsä uuden naisen, jos en halua hänen kanssaan lapsia. Kuitenkin lasten hankinta, naimisiin meno ym. "normaalielämään" kuuluvat asiat tuntuvat tässä tilanteessa aivan mahdottomilta, vaikka periaatteessa iloisia asioita ovatkin. Ahdistuneen/masentuneen mieli kun ei toimi normaalisti, ja kaikki energia menee tämän helvetin kanssa elämiseen. Vanhemmilleni näyttelen reipasta vuodesta toiseen, sen minä osaan! Maton alle kaikki vaan! Kerran yritin ottaa asian puheeksi, mutta siitä ei sen koommin tietenkään puhuttu.
Kylläpäs tuli selostettua. Toivottavasti joku saa tästä jotain irti. Mietin vielä Ahdistajan työtänsä kohtaan tuntemaa vastenmielisyyttä: tunne on minullekin todella tuttu, siksi olen opiskellutkin toista alaa, ja olen päätökseni tyytyväinen. Tutustuin uusissa opiskeluissa mm. uusiin ihmisiin, jotka ovat antaneet minulle paljon (vieläkin ihmettelen, että miten on ylipäätään mahdollista löytää uusia ystäviä, luulin, että sellaista ei tapahdu minulle!?). Masennuslääkkeet helpottivat opiskelun aloittamista kohdallani todella paljon.
Toisaalta, joskus sinne töihin on vain mentävä... Ja voi olla, että samat ongelmat siellä työelämässä tulevat esiin kuin ennenkin (omalla kohdallani panikointi työtehtävistä, -kavereista, -yhteisöstä, nukkumisesta ennen työpäiviä ym.). Pitäisi kai vain luottaa siihen, että kelpaan omana itsenäni eikä minun tarvitse aina yltää supersuorituksiin. Tuntuu vain, että muut ihmiset haluavat minulle aina pahaa, en tiedä mistä sekin juontaa juurensa... Huoh. Mutta sanoisin, että jos on ennen jokaikistä työpäivää aivan paniikissa, se on kyllä liikaa pienelle ihmiselle. Mielestäni avopuolisoni isä tiivisti asian joskus hyvin: "Työn on oltava sellaista, ettei sinne tarvitse joka päivä mennä nokka nyrpyssä."
Kiitos ja kumarrus arvokkaasta kommentista.
Tässähän tätä totutellaan ajatukseen pillereistä ja niiden käytöstä. Onhan se hienoa että niistä olen jo apua saanut en kiellä. Psykoterapiaan pääsen "ehkä" vasta tosiaan sitten kun olen ensin juossut sen kymmenkunta kertas psyk.hoitsulla. Toivon todella että hän puoltaa päätöstä jatkosta.
Eilen oli taas tapaaminen hoitajan kanssa. Ihan hyvinhän se meni. Sain noottia kun en ole mennyt tällä viikolla vielä kouluun vaikka se alkoikin jo. Motivaatiovaje ollut vain niin älyttömän iso. Eilen kuitenkin kulminoitui se asia että yhtenä isona osatekijänä paniikkihäiriön uudelleen laukeamiseen on työpaikkani uusi pomo yhdistettynä lapsuuden traumoihin yms. Eli onpa hienoa kun ihminen on rikki js elämä sekaisin vain siksi että toiset on mokannu tai sikailevat ympärilläsi.