Hei för alla!
Erittäin hankalan viikonlopun jälkeen tuntuu siltä että vertaistuki tai ylipäätään tuki olisi paikallaan. Sairastuin masennukseen ja ahdistushäiriöön kun olin teini-ikäinen, noin 17-18v. Tämän takana oli vanhempieni vaikea avioero joka tuhosi minut aika lahjakkaasti viiden vuoden ajan kestäneen sekoilun ja henkisen terrorin avulla. Masennus ja ahdistus helpotti kun sain ammattiapua ja pääsin pois kotoa. Masennus ja ahdistus kuitenkin muuttivat suuntaa ja nykyään kärsin pahasta paniikkihäiriöstä. Häiriö on vähän tuulella käyvä mutta silti aina siellä, aina olemassa. Viikonloppuna yritin päästä puolisona reissuun (noin 100km) pääsimme noin 50km kun minun oli pakko ajaa tien sivuun koska tuntui siltä että nyt lähtee henki tai taju. Pääsin huoltoasemalle, jossa istuimme puolison kanssa toista tuntia vetämässä happea. Olo tasaantui sen verran että pääsimme kääntymään takaisin kotiin. Loppu viikonloppu menikin sitten läpikäymiseen ja totesin että nyt alkaa riittää tämä. Tänä aamuna töihin mennessä olo oli uskomattoman masentunut ja ahdistunut ja hetki sitten sain pahan paniikkikohtauksen josta nyt tässä yritän toipua. Eihän tätä jaksa kukaan, olen ollut tämän orja jo yli kymmenen vuotta ja terapiasessiot ovat tuttuja mutta apu on ollut marginaalista. Lääkkeitä on määrätty jo aikaisemmin mutta niihin en uskalla turvautua koska ne pelottavat minua. Ainoa turvani on puolisoni joka on uskomaton nainen. Hän kiistatta rakastaa ja ymmärtää minua. Ei koskaan tuomitse vaan yrittää aina auttaa. Olen henkeni velkaa hänelle. Olen jumissa, en näe muita kuin seiniä ympärilläni, työstä en voi luopua koska toimeentulomme on siitä kiinni. Työni on henkisesti ja fyysisesti todella kuormittavaa, on usein kiire ja paljon sattuu yllättäviä asioita. Olenkin alanvaihtoa suorittanut jo pari vuotta. Nyt kuitenkin korkeakouluopintoni ovat kärsineet pahasti ahdistuksen ja masennuksen aiheuttaman voiman puutteen vuoksi. Naimisiinkin pitäisi mennä jossain vaiheessa ja perhettä perustaa mutta en näe sitä mahdolliseksi niin kauan kun tämä vaiva imee minut näin syvälle. Koen tämän epäoikeudenmukaisena niin itseäni kuin puolisoani kohtaan. Välillä tuntuu siltä että helpompaa olisi vain kadota maailmasta mutta rakastan puolisoani liikaa, kadotakseni. Tämä vaiva on pakottanut minut valehtelemaan, kiertelemään ja välttelemään. En pysty mihinkään normaalista poikkeavaan. Tunne kuinka silmukka kiristyy on loputon. En halua olla enää oman mieleni vanki. Aupa.
Ja taas ahdistaa ja pelottaa. Huomena pitäisi mennä kummitytön kanssa kalalle ensimmäistä kertaa. Tyttö vasta 7v ja en ole hyvä lasten kanssa mutta pakko kai se on joskus opetella tulemaan toimeen lasten kanssa. Pelottaa vaan että pärjäänkö ja mitä jos saan kauhean paniikkikohtauksen ja tyrin kaiken.
Hei Ahdistaja!
Kello on paljon ja inhoan kirjoittaa kännykällä, joten vastaan nyt vain lyhyesti.
Olen todella vaikuttunut ilmaisutaidostasi, siitä miten osaat kertoa tunteistasi ja tapahtumista. Pohdintasi ovat todella mielenkiintoisia, itsekin kauneuden merkitystä usein kummastelleena, miksi edes on kauneutta, esim. luonnossa?
Sanot ettet ole tunteellinen, mutta mielestäni osoitat poikkeuksellista empaattisuutta puhuessasi siskostasi ja hänen isättömäksi jääneestä tyttärestään. Onneksi heillä on sinut ja sinulla heidät juuri nyt. 🙂🌻
Toivottavasti kirjoittelet jatkossakin, mielelläni kuulisin lisää työstäsi ja menneisyyden traumoista, mutta ymmärrän senkin jos et halua liikaa kertoa ettei sinua tunnistettaisi.
Olisi niin paljon mietteitä jaettavaksi, joista olisin utelias kuulemaan sinun ajatuksiasi, mutta nyt on pakko mennä nukkumaan. Tulen tänne toisena päivänä paremman ajan kanssa. Voimia siihen asti! 🙂
Ja vielä jatkan...
Olisi mielenkiintoista lukea esimerkiksi sinun pitämää blogia. Heti tuli mieleeni jo nimiehdotelmakin sille: "Ahdistajan ajatelmia". No, en tiedä, keksin aina muille kaikenlaista tekemistä kysymättä, pahoittelen.
Tässä tänä iltana lueskelin keskitysleirillä eläneen psykoterapeutin kirjoittamaa kirjaa "Tarkoituksellinen elämä", voin suositella, vaikka onkin jo vanha.
Ps. Itse aikoinaan sanouduin irti yhdestä työpaikastani, jossa jouduin kiikkumaan nosturin nokassa 6-9 tuntia päivässä yksin oman pääni kanssa. En vain kestänyt sitä. Onneksi ei vielä ollut lapsia huolehdittavana ja sen verran säästöjä, että elin niillä ja opintotuella seuraavaan työpaikkaan asti.
Vielä oma mietelmäni mainitsemani kirjan pohjalta:
Ei elämän pituus tee elämästä merkityksellistä. Lyhytkin elämä voi olla tärkeä. Mutta jos eläessäsi välttelet ihmisiä - eli elämää itseään - voisit yhtä hyvin olla jo kuollut. Jokainen kohtaaminen on mahdollisuus elämän tarkoituksen löytämiseen. 😉
Mukavaa että sepostukseni maistuu. Olen sitä blogihommaa miettinytkin tässä varmaan jossain vaiheessa sen polkaisenkin jalalle. Trust me you will be the first to know.
Valtava halu tuoda meidän pällivaivaisten miesten arkea esiin koska olen huomannut että niistä harvoin poristaan missään. Me miehet omaamme sellaisen harvinaisen kyvyn täällä pohjolan mailla, että se turpa pysyy rullalla olipa tilanne kuinka paha tahansa. En toki halua miksikään äänitorveksi ryhtyä mutta jos edes joku jäbä oppisi avaamaan suunsa ja puhumasn kauttani, olisin tyytyväinen. Oman toipumiseni osalta olen vähän jo heittämässä kirvestä kaivoon, koska en löydä itsestäni sata varmaa paniikkihäiriön ja ahdistuneisuushäiriön ensilaukaisijaa vaan tuntuu että sekin on pyörähtänyt käyntiin monen asian summana. En vain osaa vieläkään avata itseäni kunnolla kenellekkään täysin. Joku tässä päässä prakaa ja pahasti.😟
Hankalaa, voi on niin hankalaa. Mitä minä tässä valitan?! On ihmisiä joilla elämä on helvettiä, en ole sellainen elämäni on vain ajoittaista helvettiä ja silloinkin ehkä semihelvettiä. Itse teen elämästäni helvetin, itse teen hankalaksi. Itsepetos on huijaus sisintään kohtaan. Ketä huijaan, olen paniikkihäiriöinen pelkuri, valehtelija ja kieroilija, se olen. Välttelen, valehtelen, kiemurtelen aina asiat itselleni edulliseksi. Silti rakastan välitän ja huomioin aidosti. Autan pelastan ja suojelen aidosti. Mitä siis olen? Ihminen, hirviö kenties? Paniikki, se määrittää minut ja itsepetokseni. Omilla teoillani olen paniikkini luonut. Omilla teoillani olen sitä ylläpitänyt. Omilla teoillani olen itseni tuhonnut. Maksa hinta ja tunnusta käsken päivittäin itseäni. En uskalla. Pelkuri!😭
Hei hoi Ahdistaja!
Mainio havainto jälleen! Vaikka olenkin nainen, olen vahvasti sitä mieltä että teitä miehiä liikaa syytellään ja syyllistetään syyttä suotta, milloin mistäkin. Ehkä vika onkin meissä naisissa, oletetaan liikaa eikä anneta puhua? Kysytään vain että "etkö vienyt roskia vaikka käskin?" eikä sittenkään anneta toisen kertoa päivästään 😑❓
Mielestäni kuulostat aivan... ihmiseltä? Epäilet, mielesi ailahtelee ja osaat myös rakastaa ja välittää. Alakuloisuudesta sikiää mielestäni elämän parhaimmat pohdinnat 😋 mieluummin käyttäisin aikaani tällaisista asioista keskusteluun, kuin meikeistä tai säästä puhumiseen. Jostain syystä arkipäivän tilanteet vain eivät mahdollista syvällisempiä keskusteluita niin tuttujen kuin tuntemattomienkaan kanssa, mistähän se johtuu?
Silmä silmästä, hammas hampaasta. Pätee kohdallani, jokaista kieroilua, valhetta ja vääryyttä kohtaa saan potkun takaraivoon. Ei saa valittaa, eihän? Suomipoika hiljenee suomipoika jaksaa suomipoika kestää? Elämä on valintoja ja käsketään elää täysillä. En uskalla. Onko hienoa todeta kuolinvuoteellaan että mitä tein koko elämäni? Pelkäsin, valehtelin ja kieroilin. Suunnittelin että kun valmistun koulusta, otan ja karkaan travellaajaksi joksikin aikaa, mutta se ainainen pirun mutta! Entä puoliso, läheiset, työ, toimeentulo ja entä jos vahingossa löydän uuden elämän? Tuntuu siltä kuin olisi sukelluspuku päällä ja paskat lahkeessa, purista toista lahjetta ja paska valuu toiseen mutta koskaan se ei pihalle pääse. 😞
Ketä varten elämääsi elät jos et itseäsi? Niin kauan kuin eletään muiden ehdoilla muita kuin itseämme varten, ollaan vain haamuja siitä keitä todella olemme.
Mikä siinä lähtemisessä niin pelottaa? Eksyminen? Hylätyksi tuleminen koska halusi toteuttaa omaa unelmaansa?
Katkeruus on katala mauste elämälle, suloisen maukas mutta hintana voi olla ulkopuolisuus omasta ainutkertaisesta elämästään.
Mikä voisi olla pienin ja helpoin keino viedä unelmaasi ajatuksista teoiksi?
Tarkkaile ympäristöäsi, se kyllä tarjoaa mahdollisuuksia elämänmatkalaisille, usein ei vain haluta nähdä niitä, ettei tarttis ottaa vastuuta omista valinnoistaan.
Oot jo kokenut pieniä onnistumisen tunteita, mitä enemmän koettelet rohkeuttasi, sitä palkitsevammaksi ihmisten ja uusien asioiden kohtaaminen muuttuu. Kirjoittamalla kokemuksistasi ja tuntemuksistasi tänne (tai mahdolliseen blogiin), saat varmasti autettua montaa muuta samanlaisten ongelmien parissa kamppailevaa 🌻🙂🌻
Nyt vain kokemuksia keräämään niin on mistä kirjoittaa 😎
Hei Ahdistaja!
(hmmm tuli mieleen että koetko itse ahdistavasi itseäsi, tuo nimimerkki vois antaa jotain johtolankoja ehkä? tai sit ei...)
Mulla paniikkikohtaukset alkoi, kun olin 18-vuotias eli 80-luvun alussa. Silloin ei lääkärit vielä tienneet koko asiasta mitään, joten en saanut apuakaan. Eka oli varmaan auton ratissa tuoreena kortinsaaneena ja toka jossain bussissa, eli kai ne jotenkin oli klaustrofobisia, suljetun tilan juttuja vähän niin kuin se sun elokuvateatterisikin...
Nyt olen siis jo yli 5-kymppinen, mutta edelleen saan toisinaan tiloja ja oloja. Joskus säntäilen päättömänä marketin hyllyjen väleissä, toisinaan taas ihan kävelylenkilläkin saattaa tulla tarve juosta niin kovaa kuin pystyy (ikään kuin pakoon). Pahinta on se, kun kohtaus iskee kotona ihan tavallisessa tilanteessa tai jopa vuoteessa makoillessa. Mulla se tulee yleensä hapen loppumisen tunteena, kurkussa on jokin pallo, joka estää sekä hengittämisen että nielemisen. Monen monta bussimatkaa olen nieleskellyt kymmenen sekunnin välein ja kokenut henkisesti hirvittävää pelkoa ja tuskaa. Tupakanpolton lopettaminen n. 3 vuotta sitten puolitti paniikit ja jos en juo sitä yhtäkään lasia valkoviiniä illassa, ne pysyvät melkein kokonaan poissa. Mitä tästä voidaan päätellä?
Näyttäisi siltä, että taipumus paniikkihäiriöön kulkee myös suvuittain (tosin tästä geneettisestä hommasta ei ole vielä varmaa tutkimustietoa). Broidilla on samaa vikaa ja ex-mieheni ja meikäläisen "jalostuskombinaatio" on tuottanut ainakin kaksi lasta, joilla tätä ongelmaa on. Näistä toinen pääsi terapiaankin, eikä halunnut lääkkeitä (oli käynyt netissä lueskelemassa aiheesta). Hänen kohdallaan paniikit alkoivat fyysisesti kuormittavan urheiluharrastuksen lopettamisen jälkeen. Taas puhtaan fyysinen syy?
Exälläni toimivat SSRI- lääkkeet eli serotoniini-nimisen, aivotoimintaan vaikuttavan välittäjäaineen määrää säätelevät, kyseisen hormonin luonnollisia takaisinottojärjestelmiä häiritsevät molekyylit loistavasti. Viimeaikaisissa tutkimuksissa on todettu, että serotoniinisäätelystä hyötyy vain noin 5 prosenttia potilaista, joten hän on onnekas. Itselleni ko. lääkkeet eivät toimineet sokeripalaa kummemmin, kokeiltua tuli aikoinaan.
Huh tulipa pitkä tauko kirjoittelusta. Itselläni tosiaan venlafaxin käytössä ja tänään itseasiassa nostettiin annosta. Itseäni ne auttavat aivan käsittämättömän paljon. Ennen pelkkä herääminen tuntui ahdistavalta ja saatikka töissä tai koulussa olo. Nyt voi mennä ja tulla melkein mielensä mukaan. On toki paljon paikkoja jonne en mene. Esmes elokuvateatteri...
Oli vähän huonoja hetkiä tuossa. Kauhee tarve ymmärtää miksi olen mikä olen ja miksi olen tehnyt niitä valintoja mitä olen tehnyt. Tyhmästä päästä kärsii se tyhmä pää.
Oma paniikkihäiriöni on ihan puhtaasti vanhempieni ja itseni aikaansaannos. Tarpeeksi tulee häslinkiä niin menee kuppi nurin.
Jospa sitä nyt taas saisi pontta kirjoitella teille rakkaat kanssasairastajat.🌻🙂🌻
Vaikea päivä, heti aamusta alkaen kroppa ihan sekaisin ja kauhea vipinä päällä. Tosi levotonta meininkiä. Ja niinkin yksinkertainen homma oli tehtävänä kuin viedä puoliso naapurikuntaan töihin. Lääkeannostusta nostettiin tosiaan jokin päivä sitten. Tutut alkuvipinät taas kiusaa ja ahdistus ja levottomuus. Toivottavasti menisi iltaan mennessä ohi, ei jaksa tämmöstä. Pienenä lisänä tullut vielä säpsähdyksiä ja nykäyksiä. Saa nähdä mitä tästä taas tulee.
Moi Ahdistaja, miten menee?
Kiva kuulla, että venlat on kuitenkin auttaneet. Niissä on hankalia aloitus- ja lopetusoireita, mutta lääkkeenä ovat ihan briljantisti toimineet ainakin mulla (ja bestikselläni, joka on samanlainen masismaakari kuin minä....)
Kannattaa kuitenkin huomioida se, että kuten itsekin huomaat, olot ja mielentilat tasaantuvat ja olet toimintakykyisempi kuin ennen! ja hyvä juttu on myös tuo hyvä sairauden tunto mikä sulla on. Tulta päin niinkuin sanonta kuuluu, joskus sekin auttaa, jos antaa sen ahdistuksen vain vyöryä yli ja yrittää ajatella, että tämä on tämä olo, kamala olo, sietämätön olo, mutta tämä ei kestä ikuisesti ja minä nyt lusin tämän läpi.
Itselläni ainakin on välillä auttanut.
Mukavaa alkanutta viikkoa sulle ja muille!
Menee ihan ok:sti. Tälle aamua oli vähän omituinen olo nyt tässä vähän yritän huokaista ennen 8 tunnin puserrusta. Semmoinen levoton ja rauhaton olo. Jospa tämä tästä helpottaisi. Eilinen oli jäätävän hektinen, aamulla töihin töistä kaasu pohjassa koululle, koululta klo 19.00 40km päähän huoltamaan autoa sieltä kotiin. Meinasi tuntua jo siltä että loppuuko tuo päivä koskaan. Koko päivän aikana kerkesi syömään 4 palaa rieskaa ja omenan.
Tänään sama meno jatkuu, töistä suoraan katsastuskonttorille, sieltä kouluun ja sieltä klo 21.00 kotiin. Huoh! Itseppä olen arkeni valinnut. Toisinaan tekisi mieli jättää kaikki ja kadota jonnekkin missä on lämmintä ja kiireetöntä. Vasn auttaisiko tuo lie, tottunut tähän jatkuvaan vauhtiin ja raatamiseen niin tuntuuko se vapaa sitten kivalle. Olen ollut kymmenen vuotta työelämässä, enkä ole koskaan pitänyt lomaa yli kahta viikkoa. "😮". Olen työssä rakennusalalla. Fysiikka kestää ja pääkin mutta kuinka kauan hmm. Ajattelen asian niin että kestää sen mitä kestää, hajotkoon sitten kun siltä tuntuu.
Huomenta vaan kaikille!
Fiilarit on ihan ok hyvät, alkaa pikku hiljaa tuntua että tämä lääkitys taas skulaa ja olo ehkä helpottuu. Eilen vielä hypin seinille lääkkeen oton jälkeen, oli niin levoton ja ylienerginen olo kuin voi vaan olla. Tänään tosiaan huomattavasti inhimillisempi fiilis. Ajattelin lähteä tänään talvirengashommiin ja samalla vähän muutakin huoltoa tehdä menopelille, kun ei kalallekkaan pääse, "liian kova myräkkä".