Oman mieleni vanki

Oman mieleni vanki

Käyttäjä Ahdistaja aloittanut aikaan 25.05.2015 klo 08:35 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Ahdistaja kirjoittanut 25.05.2015 klo 08:35

Hei för alla!
Erittäin hankalan viikonlopun jälkeen tuntuu siltä että vertaistuki tai ylipäätään tuki olisi paikallaan. Sairastuin masennukseen ja ahdistushäiriöön kun olin teini-ikäinen, noin 17-18v. Tämän takana oli vanhempieni vaikea avioero joka tuhosi minut aika lahjakkaasti viiden vuoden ajan kestäneen sekoilun ja henkisen terrorin avulla. Masennus ja ahdistus helpotti kun sain ammattiapua ja pääsin pois kotoa. Masennus ja ahdistus kuitenkin muuttivat suuntaa ja nykyään kärsin pahasta paniikkihäiriöstä. Häiriö on vähän tuulella käyvä mutta silti aina siellä, aina olemassa. Viikonloppuna yritin päästä puolisona reissuun (noin 100km) pääsimme noin 50km kun minun oli pakko ajaa tien sivuun koska tuntui siltä että nyt lähtee henki tai taju. Pääsin huoltoasemalle, jossa istuimme puolison kanssa toista tuntia vetämässä happea. Olo tasaantui sen verran että pääsimme kääntymään takaisin kotiin. Loppu viikonloppu menikin sitten läpikäymiseen ja totesin että nyt alkaa riittää tämä. Tänä aamuna töihin mennessä olo oli uskomattoman masentunut ja ahdistunut ja hetki sitten sain pahan paniikkikohtauksen josta nyt tässä yritän toipua. Eihän tätä jaksa kukaan, olen ollut tämän orja jo yli kymmenen vuotta ja terapiasessiot ovat tuttuja mutta apu on ollut marginaalista. Lääkkeitä on määrätty jo aikaisemmin mutta niihin en uskalla turvautua koska ne pelottavat minua. Ainoa turvani on puolisoni joka on uskomaton nainen. Hän kiistatta rakastaa ja ymmärtää minua. Ei koskaan tuomitse vaan yrittää aina auttaa. Olen henkeni velkaa hänelle. Olen jumissa, en näe muita kuin seiniä ympärilläni, työstä en voi luopua koska toimeentulomme on siitä kiinni. Työni on henkisesti ja fyysisesti todella kuormittavaa, on usein kiire ja paljon sattuu yllättäviä asioita. Olenkin alanvaihtoa suorittanut jo pari vuotta. Nyt kuitenkin korkeakouluopintoni ovat kärsineet pahasti ahdistuksen ja masennuksen aiheuttaman voiman puutteen vuoksi. Naimisiinkin pitäisi mennä jossain vaiheessa ja perhettä perustaa mutta en näe sitä mahdolliseksi niin kauan kun tämä vaiva imee minut näin syvälle. Koen tämän epäoikeudenmukaisena niin itseäni kuin puolisoani kohtaan. Välillä tuntuu siltä että helpompaa olisi vain kadota maailmasta mutta rakastan puolisoani liikaa, kadotakseni. Tämä vaiva on pakottanut minut valehtelemaan, kiertelemään ja välttelemään. En pysty mihinkään normaalista poikkeavaan. Tunne kuinka silmukka kiristyy on loputon. En halua olla enää oman mieleni vanki. Aupa.

Käyttäjä Ahdistaja kirjoittanut 07.07.2017 klo 07:00

Pipipää tässä taas terve!
Mitenpä menee?
Tuttu paniikki, tärinä ja ahdistus pelko se taustalla kiusaa.
Onnistuin ylibuukkaamaan itseni ja nyt sitten ollaan lahjakkaasti kusessa tämän firmani kanssa. Asiakkaat huutaa ja haukkuu, toiset ei suostu maksamaan. Ahdistaa pelottaa.
Nähtävästi en ole valmis kestämään tämän uuden elämäni paineita. Eilen pistin topin iltapäivästä ja lähdin kotiin. Nukuin varmaan kaksi tuntia sellaista pelon sekaista unta sitten käytiin väkän happihyppelyllä ja takaisin päästyämme nukahdin kuin tukki. Kroppa ja pää olivat yksinkertaisesti olivat liian väsyneet. Nytkin tämän viestin aikana nukahtanu kolmesti kännykän ääreen.

Käyttäjä AloneShadow kirjoittanut 06.08.2017 klo 16:35

Lapsena isä jätti minut ja neljä sisartani äitini hoiviin. Näin kun äiti sai verta päästään lennettyään kotona seinän kulmaukseen luultavammin jonkun tönäisemänä/lyömänä joka taisi jättää arvet.
Minua on kiusattu joka jättää arvet jonka huomaa sosiaalisuudessa. Suvussa on masennusta. En ole seurustellut tai alkanut tekemään aloitusta naisen kanssa koska pelottaa ja kun seksiä kokeillut on näillä kerroilla tullut jokin stoppi joko omaan harhaluuloon, "ei tästä tuu mitää" naisen suusta tai en vain itse laukea eikä nainen kanssa ole saanut tyydytystä, kyllä se syö itsetuntoa. Menneisyyden moka painaa mieltä joka ikinen päivä alas vaikka on 5-7 vuotta kun meni vähän lujempaa sekoillen.Olen varma että isäni ja äitini pitää minua nörttinä luuserina ja vajaana. Kalvaa hieman se kun n. 18 vuotiaana näin äitini maassa miehen kuristaessa häntä enkä tehnyt mitään en anna sitä itelleni ikinä anteeksi 🤕. Äitini on kokenut kovia.
Pitäisikö sitä vaan oikeasti yrittää unohtaa menneet ja tähdätä tulevaan. Sisällä yksin pidemmän päälle pää lahoo siksi pitäisi liikkua ja nähdä ihmisiä.
Mutta tsemppiä -Oman mieleni vanki- postaajalle!