Hei för alla!
Erittäin hankalan viikonlopun jälkeen tuntuu siltä että vertaistuki tai ylipäätään tuki olisi paikallaan. Sairastuin masennukseen ja ahdistushäiriöön kun olin teini-ikäinen, noin 17-18v. Tämän takana oli vanhempieni vaikea avioero joka tuhosi minut aika lahjakkaasti viiden vuoden ajan kestäneen sekoilun ja henkisen terrorin avulla. Masennus ja ahdistus helpotti kun sain ammattiapua ja pääsin pois kotoa. Masennus ja ahdistus kuitenkin muuttivat suuntaa ja nykyään kärsin pahasta paniikkihäiriöstä. Häiriö on vähän tuulella käyvä mutta silti aina siellä, aina olemassa. Viikonloppuna yritin päästä puolisona reissuun (noin 100km) pääsimme noin 50km kun minun oli pakko ajaa tien sivuun koska tuntui siltä että nyt lähtee henki tai taju. Pääsin huoltoasemalle, jossa istuimme puolison kanssa toista tuntia vetämässä happea. Olo tasaantui sen verran että pääsimme kääntymään takaisin kotiin. Loppu viikonloppu menikin sitten läpikäymiseen ja totesin että nyt alkaa riittää tämä. Tänä aamuna töihin mennessä olo oli uskomattoman masentunut ja ahdistunut ja hetki sitten sain pahan paniikkikohtauksen josta nyt tässä yritän toipua. Eihän tätä jaksa kukaan, olen ollut tämän orja jo yli kymmenen vuotta ja terapiasessiot ovat tuttuja mutta apu on ollut marginaalista. Lääkkeitä on määrätty jo aikaisemmin mutta niihin en uskalla turvautua koska ne pelottavat minua. Ainoa turvani on puolisoni joka on uskomaton nainen. Hän kiistatta rakastaa ja ymmärtää minua. Ei koskaan tuomitse vaan yrittää aina auttaa. Olen henkeni velkaa hänelle. Olen jumissa, en näe muita kuin seiniä ympärilläni, työstä en voi luopua koska toimeentulomme on siitä kiinni. Työni on henkisesti ja fyysisesti todella kuormittavaa, on usein kiire ja paljon sattuu yllättäviä asioita. Olenkin alanvaihtoa suorittanut jo pari vuotta. Nyt kuitenkin korkeakouluopintoni ovat kärsineet pahasti ahdistuksen ja masennuksen aiheuttaman voiman puutteen vuoksi. Naimisiinkin pitäisi mennä jossain vaiheessa ja perhettä perustaa mutta en näe sitä mahdolliseksi niin kauan kun tämä vaiva imee minut näin syvälle. Koen tämän epäoikeudenmukaisena niin itseäni kuin puolisoani kohtaan. Välillä tuntuu siltä että helpompaa olisi vain kadota maailmasta mutta rakastan puolisoani liikaa, kadotakseni. Tämä vaiva on pakottanut minut valehtelemaan, kiertelemään ja välttelemään. En pysty mihinkään normaalista poikkeavaan. Tunne kuinka silmukka kiristyy on loputon. En halua olla enää oman mieleni vanki. Aupa.
Saikku loppu, tänään pitäisi siis mennä taas takaisin vahvuuteen. Nukkunut kunnolla tuntiakaan viimeyönä, koska en ottanut lääkkeitä. En halunnut olla pöhnässä tänä päivänä. Koko yön vain miettinyt sekavia asioita ja ollut huolissani siskosta ja hänen lapsestaan. Tuntuu niin turhalta mennä töihin, koska elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin ainainen raataminen paskan hinnalla. Koko ajan kauhean epäreilu fiilis, että mun pitää mennä töihin silloin kun tarvittaisiin perheen luona joka on mielestäni tärkeämpi kuin mikäön työ. Sisko joutuu siellä yksin setvimään elämänsä rankimpia asioita ja vielä hoitamaan pientä lasta enkä voi olla auttamassa. Ahdistaa! Kiitos ja anteeksi.☹️
Hei, Ahdistaja!☺️❤️☺️
Virtuaalihaluas täältä ja osanoton toivotukset siskosi miehen kuolemasta.
En ollut pariin päivään lukenut ketjuasija huomasin vasta nyt tuon suru-uutisen. Olen pahoillani, etten reagoinut aiemmin.
Minkä ikäinen siskosi tytär on? Miten hän on kokenut isänsä poissa olon?
Voimia sinulle ja siskollesi! Olette ajatuksissani!😍
Alakouluikäinen eli ymmärtää jo hyvin mitä tapahtui muttei osaa vielä purkaa sitä järkevästi vaan menee vähän pelleilyksi.
Nyt olisi hyvät neuvot kalliit. Pitäisi ensiviikolla lähteä hautajaisiin noin 400km päähän. Paniikki ja ahdistuskohtaukset ovat nyt sillä tolalla että tiukkaa meinaa tehdä 40km matka olla auton ratissa ilman paniikkikohtausta. On tämä loistavaa kun ei pääse kotikaupungistaan pois ilman että pelkää itsensä hengiltä. Voi että mä rukoilen ja toivon että heti kun saan lääkityksen aloitettua ja kestän sen pari viikkoa helvettiä, niin tämä helpottaisi ja pääsisi terapiaan.
Hei, Ahdistaja!☺️❤️☺️
Meneekö sinulla koko ajan jotain tuohon ahdistukseen, vai otatko tarvittaessa. Kai sinulla jotain on? Auttaako jos otat lääkettä vaikka vähän enemmän. Eli siis yritän kysyä, pystyisitkö niin lähtemään tuolle 400 kilometrin matkalle? Tyhmiä kysymyksiä varmaan, kun en tiedä, miten yleensä pärjäät...
Mulla on ahdistuneisuutta. Ja nyt ihan selkeästi olen riippuvainen Temestasta. Otan sitä aina aamuisin, ettei tule vieroitusoireita, ja yleensä muuten menee päivässä lisäksi yksi tai kaksi tablettia. Vähentää pitäisi, mutta se ei oikein onnistu. Jos mulla ehtii ahdistus päälle, se on jotain paniikkikohtauksen tyyppistä, joudun ottamaan useamman tabletin, että olo menee ohi. Ja se olo on aika lailla kamala.
Onko sulle itsellesi tullut vielä ajatusta miten tuosta reissusta selviäisit?
Voimia!
Olen elämäni aikana syönyt rauhoittavia lääkkeitä ehdä 10 kokonaista tablettia eli en käytä vaikka ahdistaisi ja olisi paniikki, pelkään koukuttavani. Oma yksinkertainen ratkaisuni on että jos paniikki iskee lyön auton parkkiin ja vedän rauhoittavia naamariin ja hyppään vänkärin penkille ja puoliso saa ajaa. Mutta pelottaa, että paniikki ei poistukkaan ja vajoan hulluuteen, kaaokseen ja tyyliin paskon housuun ja pyörryn... En tiedä vähän on semmoinen hukassa ja pulassa oleva olotila. Tosiaan nuo lääkkeet elikkä bentsot pysyy mulla aina pannassa ja käytän ihan pahimmassa tapauksessa koska koukutun todella herkästi (tupakoinut 15v ja nuuskannut 10v) juuri pääsin irti kahvista ja alkoa en paljoa käytä ettei jää koukkuun koska viime kesänä join melkein joka päivä jotain ja olin ihan koukussa mutta pääsin irti. Helpompi pitää itsensä tiukasti ruodussa entä antaa lupa retkahtaa mutta paniikkihäiriöön ja ahdistuneisuushäiriöön tiukka ruotu ei enää auta. Tiistaina olisi hoitotarpeen kartoitus hoitajan luona saa nähdä mitä sieltä tulee ja saa nähdä miten selviän matkasta. Olisi kiva kuulla mitä paniikki ja ahdistusporukka on keksinyt selvitäkseen näistä pakollisista reissuista.
Noniin, psyk.hoitajan kanssa ekat treffit takana, no mitä jäi käteen. Ei paljoa kummempaa. Kolmen kuukauden ajan joudun juoksemaan hoitsun luona ja aloitetaan tässä jossain välissä ssri-lääkitys minimi annostuksella ja katsotaan miten pojan käy. Sitten vasta saan mahdollisesti lähetteen psykiatrilta psykoterapiaan. Eipä se auta muu kuin mennä näillä mitä annetaan. Silti pelottaa lähteä reissuun. Yök😞
Hoitaja ihmetteli miten olen pärjännyt ilman lääkitystä yli kymmenen vuotta. Totesin vain että kovasta päästä kärsii mieli ja ruumis. Kuvitellut nämä vuodet että olen vahvempi kuin olinkaan. Olin kuulemma turhaan kiduttanut itseäni yli kymmenen vuotta. Nice to know! Itse olen vältellyt lääkkeitä koska ne ovat pelottavia ja ahdistavia.
Huomena reissuun hautajaisiin. Pieni pelko ja ahdistus päällä mutta ei mikään maata kaatava. Toivottavasti selviän matkasta ilman paniikkia ja ahdistuneisuuskohtauksia. Ei! Minä suorastaan rukoilen että selviän. Haluan todella että tämä onnistuu olen sen siskolleni velkaa. Voi kunpa tämä jonain päivänä olisi vain pahaa unta jonka voisi unohtaa. 😞
Reissusta selvitty hengissä. Olo on kuin väsyneellä voittajalla. En tarvinut yhtään rauhottavia vaikka itse hautajaiset menivät rimaa hipoen. Menomatkalla ahdisti lievästi koko ajan mutta urhoollisesti selvisin. Paluumatka meni niin mukavasti että kierreltiin pitkin maakuntaa erilaisia reittejä takaisin. Hitto! Mä selvisin, en vieläkään meinaa uskoa tätä todeksi!😮
Ja mitä sitä suotta onnea ja iloa liiaksi jatkamaan. Aamu alkoi kivasti paniikkikohtauksella ja koko päivä mentiinkin sitten hilpeästi ahdistuneena. Että näin. On se mahtavaa niin mahtavaa että ihan hampaita naurattaa. 'Sarkasmi vie hautaan'. Reissu antoi kuitenkin toivoa sillä tiedän että vielä minussa on voiman rippeitä jäljellä.
Viimeyönä se iski päin pläsiä. Kymmeneen vuoteen en ole hoitanut tätä vaivaani kuntoon, kymmeneen vuoteen en ole tehnyt mitään. Tämä vaiva on tuhlannut nuoruuteni, estänyt armeijan(jonne ihan oikeasti halusin), estänyt reissaamisen, estänyt minua perustamasta perhettä, estänyt minua menemästä naimisiin. Kaiken lisäksi olen itse tuudittautunut vaivaan ja saanut sen avulla puolisoni luopumaan omista haaveistaan, sitä en voi antaa itselleni anteeksi. Hävettää että olen ollut näin itsekäs. Olen tuhonnut rakastamani ihmisen elämää kymmenen vuoden ajan vain siksi että olen sairas enkä viitsinyt hoitaa itseäni kerralla kuntoon. 😭🤕 helvetti että olen huono ihminen.
Tänään alkaisi loma ja lääkkeet myös. Vähän valmiiksi jo jännittää mitä tapahtuu mutta motivaatio lääkitykseen on ihan ok. Kyllä edelleenkin vastustan mieliala ja rauhoittavia lääkkeitä mutta ei se auta muu kuin popsia jos ei mikään muu auta. Toivottavasti loma ei mene ihan reisille lääkkeiden takia.
Venlafaxin aloitettu. Ekat fiilarit, kauheet vipinät ja hiki. Toivottavasti tämä ylienergisyys on ohimenevä sivuvaikutus. Pumppu takoo ja virtaa on kuin pienessä kylässä. Millaisia oireita muilla on tullut kyseisen lääkkeen kanssa?
Tässä nyt käkkinyt hereillä melkeinpä koko yön. Ei pysty nukkumaan, tuo lääke estää uniaikeet kohtuu hyvin. Kroppa ja silmät väsyneet mutta pää jauhaa hyvällä vauhdilla.
Vaan olipahan mielenkiintoinen päivä. Kauppareissu oli jännä eritoteen kun ei pystynyt olemaan paikoillaan ja koko ajan teki mieli hyppiä ja pomppia pitkin seiniä. Samalla ahdisti niin perhanasti kun ei voi hyppiä ja pomppia. Nyt päivän mittaan hieman rauhoittunut tämä ylienergisyys ja ahdistuneisuus mutta silti jatkuvasti tuntuu kuin alaselässä olisi jousi jännityksessä ja välillä tärisyttää ja hikoiluttaa. Kaupassa ollessa kaikki tuntui vähän epäselvältä ja utuiselta ihan kuin olisi voinut istua penkillä suu auki kuola valuen eikä tajua mitään mitä tapahtuu. Pikkusen alkaa tuntua mielenkiintoiselta nämä sivuvaikutukset.🤨