Hei för alla!
Erittäin hankalan viikonlopun jälkeen tuntuu siltä että vertaistuki tai ylipäätään tuki olisi paikallaan. Sairastuin masennukseen ja ahdistushäiriöön kun olin teini-ikäinen, noin 17-18v. Tämän takana oli vanhempieni vaikea avioero joka tuhosi minut aika lahjakkaasti viiden vuoden ajan kestäneen sekoilun ja henkisen terrorin avulla. Masennus ja ahdistus helpotti kun sain ammattiapua ja pääsin pois kotoa. Masennus ja ahdistus kuitenkin muuttivat suuntaa ja nykyään kärsin pahasta paniikkihäiriöstä. Häiriö on vähän tuulella käyvä mutta silti aina siellä, aina olemassa. Viikonloppuna yritin päästä puolisona reissuun (noin 100km) pääsimme noin 50km kun minun oli pakko ajaa tien sivuun koska tuntui siltä että nyt lähtee henki tai taju. Pääsin huoltoasemalle, jossa istuimme puolison kanssa toista tuntia vetämässä happea. Olo tasaantui sen verran että pääsimme kääntymään takaisin kotiin. Loppu viikonloppu menikin sitten läpikäymiseen ja totesin että nyt alkaa riittää tämä. Tänä aamuna töihin mennessä olo oli uskomattoman masentunut ja ahdistunut ja hetki sitten sain pahan paniikkikohtauksen josta nyt tässä yritän toipua. Eihän tätä jaksa kukaan, olen ollut tämän orja jo yli kymmenen vuotta ja terapiasessiot ovat tuttuja mutta apu on ollut marginaalista. Lääkkeitä on määrätty jo aikaisemmin mutta niihin en uskalla turvautua koska ne pelottavat minua. Ainoa turvani on puolisoni joka on uskomaton nainen. Hän kiistatta rakastaa ja ymmärtää minua. Ei koskaan tuomitse vaan yrittää aina auttaa. Olen henkeni velkaa hänelle. Olen jumissa, en näe muita kuin seiniä ympärilläni, työstä en voi luopua koska toimeentulomme on siitä kiinni. Työni on henkisesti ja fyysisesti todella kuormittavaa, on usein kiire ja paljon sattuu yllättäviä asioita. Olenkin alanvaihtoa suorittanut jo pari vuotta. Nyt kuitenkin korkeakouluopintoni ovat kärsineet pahasti ahdistuksen ja masennuksen aiheuttaman voiman puutteen vuoksi. Naimisiinkin pitäisi mennä jossain vaiheessa ja perhettä perustaa mutta en näe sitä mahdolliseksi niin kauan kun tämä vaiva imee minut näin syvälle. Koen tämän epäoikeudenmukaisena niin itseäni kuin puolisoani kohtaan. Välillä tuntuu siltä että helpompaa olisi vain kadota maailmasta mutta rakastan puolisoani liikaa, kadotakseni. Tämä vaiva on pakottanut minut valehtelemaan, kiertelemään ja välttelemään. En pysty mihinkään normaalista poikkeavaan. Tunne kuinka silmukka kiristyy on loputon. En halua olla enää oman mieleni vanki. Aupa.
Pitkään olet vaivasi kanssa elänyt. Harmi ettei terapia ole auttanut. Omalla kohdallani (lähinnä masennusta) olin todella pitkään lääkevastainen ja pyrin kaikin tavoin pysymään kaukana lääkkeistä, mutta taivuin lopulta kun lääkäri järkevästi perusteli miksi viimein olisi asiallista edes kokeilla. Voisin helpottaa lääkepelkoasi sanomalla, että mikään pakkohan lääkkeen syömistä ei ole jatkaa jos se tuntuu tekevän enemmän pahaa kuin hyvää. Lääkkeet voi aina lopettaa, lääkäreitten kanssa voi aina neuvotella. Oman puolison tuki myös lääkeasiassa on todella tärkeää, koska hänhän sen muutoksen ensimmäisenä huomaa.
Vuosikausien kipuilu minkä tahansa vaivan kanssa on tuskaisaa ja jos on mahdollisuus löytää ongelmaan ratkaisu, vaikkakin lääkkeitten avustuksella, niin kannattaisi ehkä oikeasti harkita asiaa.
Tsemppiä!
Kiitos tuesta. Onhan tätä tullut pohdittua, lääkkeet ovat toki rationaalinen apu ja en epäile etteivätkö ne auta mutta katoavatko tunteet ja merkitykset, elänkö sumussa jne ovat pelottavia ajatuksia. Sain tohtorille ajan noin kolmen viikon päähän, toivottavasti keksitään ratkaisu. Tässä tilanteessa sitä olisi valmis kusemaan vaikka hunajaa, kunhan tämä saadaan pois elämästäni.
Onpa hankala yö ja hankala elämä taas. Olen kesälomalla mutta mieli ei. Surua ja ahdistusta pää täynnä. Sääkin ollut niin huono että ei voi paljon lomaksi tätä haukkua kun olla kököttää neljän seinän vankina. Rahatkin on käytännössä finito jos meinaa loppukesästä selvitä. Eli toisinsanoen olen oman mieleni ja elämäni vankina. Nytkään ei ole pystynyt nukkumaan kun huoli selviämisestä painaa mieltä. Olimme puolisoni vanhempien mökillä pari päivää kahdestaan ja siellä tuli käytännössä nukuttua ja rentoiltua 48h putkeen, se oli ihanaa. Paniikki meinasi vaan taas pilata reissun koska jo meno matkalla (50km) tuli jo useita kohtauksia ja samoin myös paluumatkalla. Pitäisi juhannuksena mennä sinne taas jolloin siellä on paljon muitakin ihmisiä. Ahdistaa jo valmiiksi... juhannuksen jälkeen pitäisi "levänneenä" mennä takaisin töihinkin nyt jo tuntuu että voisin vaikka samantien lähteä sieltäkin lätkimään. Olen niin mitta täynnä tuota työpaikkaa ja työtä mutta enpä kyllä keksi enää että mitä sitten tekisin koska mikään ei kiinnosta eikä innosta ei ole enää pitkään aikaan. Mahtavaa jumittamista tämä elämä😭
On se perhana kumma, nyt kohta kolme päivää putkeen ollut ihan tosissaan heikko fiilis. Ahdistaa niin saamaristi. Kroppa ihan sekaisin kaikesta paniikista ja ahdistuksesta. Verenpaineet huitelee ihan mitä sattuu ja vatsakin on koko ajan kapinoivana. Ei tämä ole enää ihmisen elämää ku ei paljo muuta voi ku nukkua ja täristä kauhusta. Vielä pitäisi ensiviikkoon jaksaa että pääsee tohtorisykerölle. Saa nähä mitä se sekin tuumaa mutta onpahan pistetty homma jalalle. Alkaa vaan usko loppua tämän vaivan kanssa ja pelottaa että joutuu kohta sairaseläkkeelle alle kolmekymppisenä. Sekös se rentoa olisi.
Juhannus on ja menee. Välillä ahdistaa välillä ei. Käytiin tänään puolison kanssa ajelulla ja kävelemässä meren rannalla. Pakko myöntää että yksi hyvä puoli tässä ahdistuneisuushäiriössä on, se on tuonut minut ja puolisoni lähemmäs toisiamme ja välittämisen aste on vain vahvistunut entisestään.
Ensiviikolla takaisin töihin, ahdistaa pelkkä ajatuskin duunista. Taas sitä samaa paskaa tiedossa päivästä toiseen. Vaikka lomani menikin reisille ahdistuksen ja paniikkikohtausten vuoksi on loma silti parempaa kuin työ. Toki ymmärrän että työttömälle joutenolo voi olla yhtä helvettiä mutta työn ja arjen uuvuttamalle joskus ajatus työttömyydestä houkuttelee.
Kiitos ja anteeksi
Kyllä minä suosittelen lääkityksen aloittamista. Ei ole tunteet latistuneet minnekään ja elämä on vähemmän sumuista, kuin ilman lääkitystä. Ei masennuslääkkeet mitenkään päihdytä, laita päätä jumiin tms. Lääkityksen aloittaminen usein pahentaa oireita aluksi, sitä ei kannata pelästyä ja lopettaa lääkitystä, n. parin vk:n päästä alkaa helpottamaan. Sitten on toinen asia eli sopivan lääkkeen löytyminen, aina ei mene nappiin kerralla.
Ahdistaja
Tuttua on tuo ahdistus liittyen työhön. Sitä on yllättävän monella. Kieltämättä voisi olla joskus menemättä työhön, on sellainen olo. Mutta jospa joskus työasiatkin järjestyy.
. Olet aika sanavalmis kun luen tekstiäsi. Löysit ainakin yhden hyvän puolen vaikeuksistasi.
. Saa ihminen ainakin haaveilla paremmasta. Hallitsevaan ahdistukseen tulisi saada apua. Ehkä pieni lääkitys ja asioiden käsittely? Joskus menee aikaa.
. Hyvää jatkoa!
Kiitos hienoista kommenteista. Piristää kummasti kun tietää että edes joku lukee ja kuuntelee.
Huomena sitten selviääkin, että mille tässä aletaan. Lekuriaika siis tulossa.
Lekurissa käyty. Toivottavasti tämä paraneminen tästä alkaa. Ei vielä määrätty lääkkeitä, paitsi visibliniä tuon stressivatsan oikutteluihin. Heinäkuulle sain aja psykiatriselle hoitsulle jossa aletaan kartoittamaan ahdistuksen voimakkuus, paniikkikohtausten voimakkuus ja mahdollinen lääkehoito sekä katsotaan saisinko terapiahoitopaikan. Siihen asti pitää vielä kärvistellä. Olo kuitenkin jollain asteella positiivinen koska nyt on laitettu pyörä liikkeelle. Olisi pitänyt tämäkin tehdä jo paljon aikaisemmin. Ensimmäinen työpäivä oli juuri sitä mitä ajattelinkin. Heti ekana lyödään nenän eteen jälleen uudet työaikaa ja työtehtäviä koskevat määräykset. Nämä tulee pahimmillaan pari kertaa viikossa koska johtajalla ei ole ilmeisesti muuta tekemistä kuin keksiä uusia tapoja saada työntekijät "hyvälle" tuulelle. Ahdistushan siitä seurasi. Työtämme kytätään, gps-paikannuksella, interaktiivisella kellokortilla, työkeikkaseurannalla ja nauhoittavilla työpuhelimilla. Tarviiko ihmetellä miksi välillä on kytätty ja ahdistettu olo... No jospa jospa jospa vai tokkopa sittenkään. Mukavaa rentoa työilmapiiriä taas viisi viikkoa luvassa.😞
Huomenta, taas pelottaa ja kauhea paniikki päällä. Hitto että on mukava aloittaa aamunsa näin vessassa täristen. Paniikki iski vain siksi että mun pitää mennä työkaverin kyydillä töihin eli normaalista poikkeavasti. Hienoa hienoa hienoa. Että sitä osaa olla päästään heikko.
Itsekin mietin joskus ns. Pieniä juttuja. Oletan että sanotaan pahasti selän takana tms. Joskus on riittämättömyyden tunnetta.
. Eihän työ ole tärkeintä maailmassa, mutta ainakin me yritetään.
. Mukava saada kirjoittaa tänne. Jos joku vielä lukiskin. 😊
Tässähän olikin peräti parin viikon jakso ettei juurikaan ahdistanut, mutta kunkas taas kävikään. Heräsin. Klo 05.00 siihen että hirveä paniikkikohtaus päällä ja ahdisti niin samperisti. Syykin on helppo ja mitätön mutta se on tämmöiselle heikkokoteloiselle laukaiseva. Alkaa viikonlopun kestävä päivystysvuoro ja toiseksi joudun tänään työkeikalle toiselle paikkakunnalle. Näistä en pääse irti enkä pois ja ne ahdistavat ja pelottavat suunnattomasti. Kymmenen päivän päästä pääsen psykiatriseen sairauden vaikeuden kartoitukseen. Voisin mennä vaikka heti ja jäädä samantien sinne sairaalaan vaikka asumaan. On tämä taas rankkaa, huomannut että entistä hankalampaa löytää iloa arjesta tai vapaa-ajasta. Kaikki alkanut tuntua tasapaksulta harmaalta mössöltä. Huomasin sen silloin kunnolla kun sain siskolta kuvan että kummityttöni 7v sai ostamallani virvelillä ensimmäisen kalansa. En tuntenut mitään, en iloa en surua vaan päässä ryöri ajatus "jaa, ihan sama, ei kiinnosta". Saamari että mä haluan eroon tästä sairaudesta!
Soitteli lääkärikin eilen. Suunnittelu minulle lääkityksen aloittamista. Venlafaxia todella pienellä annoksella. Jännittää jo ajatuskin lääkkeiden syönnistä mutta olen henkisesti valmistautunut jopa lääkkeiden aloittamiseen. Sovittiin että aloitan lääkkeet kesälomalla jotta alun paheneminen ei vaikuttaisi työhön. Huhhuh! Hurjaa!
En 15 vuoteen osannut itkeä, tänään en voinut enää muuta kuin itkeä itkeä ja itkeä. Siskoni soitti aamulla. Hänen miehensä ja lapsensa isä oli kuollut. Siskoni oli yrittänyt pelastaa häntä mutta melkein kuoli itsekkin. Maailmani romahti. En ole voinut muuta tehdä kuin itkeä ja elää sumussa koko päivän. Eniten shokkia ja järkytystä aiheutti se että melkein menetin siskoni ja se että heidän 7 vuotias lapsensa on nyt ilman isää. En tiedä mitä tehdä, olo ihan epätodellinen. Perhettämme on kohdannut nyt viimeisen viiden vuoden sisään 4 tavalla tai toisella äkillistä kuoleman tapausta ja kieltämättä alkaa tuntua epäreilulle. Kävin siskoni luona kun hän oli päässyt sairaalasta. Hän oli olosuhteisiin nähden rauhallinen mutta shokissa. Kun halasin häntä, itkin vain en muuta voinut. Ei auta yhtään että on paniikki ja ahdistuneisuus häiriö. Tuntuu vain kaikki niin paljon hirveämmältä. Mitään en voi syödä, juoda, vain polttaa tupakkaa ja täristä. Siskoni näkemisen jälkeen oli hieman tasoittunut mutta silti olen aivan lukossa ja paniikissa. Voimia ei ole ja tekisi mieli kuolla, jotta oli helpottuisi mutta minulla nyt kummityttö josta pitää huolehtia ja sisko josta pitää huolehtia. 😭
Toinen aamu tragedian jälkeen. Sain eilen sairaslomaa torstaihin asti ja lääkäri määräsi purkillisen opamoxia. Otin viime yöksi yhden koska en ole nyt nukkunut pariin yöhön yhtään, no nyt nukuin. Ruokaakin saanut satunnaisesti kurkusta alas. Olen ollut joka päivä siskoni luona mutta sielläkin päällimäisin tunne on ahdistus, paniikki ja pohjaton suru vaikka pitäisi osata olla iloinen että minulla on sisko ja kummitytölläni äiti. Mutta ei, toisen kärsiminen satuttaa nyt niin paljon että en tahdo kestää. Tämä on niin hanurista nyt ettei mitään järkeä!😭