Mietin vain vielä sitä, että lapsena ja nuorena uskoin Jumalan tosiaan olevan jokin hahmo, mutta viimein mietin asioita uudestaan. Ja toinen seikka mikä nyt hämmentää joskus mieltä, kun ajattelen miten luulin että muistot olisivat ikuisia tai niillä olisi merkistystä kuoleman jälkeen, itselle tai toisille. Jälkeenjäävät muistavat jokainen eri tavalla, vähän aikaa. Mutta onko tuolla puolen mitään tästä ajasta. Turhaanko ihminen hamuaa kokemuksia ja elämyksiä hirveästi ahnehtien? Ne hetken päästä unohtuu uusien asioiden viedessä ne mennessään ja taas on aloitettava alusta?
Onko ainoa oikea tapa vain jakaa itsensä toisten kanssa ja pyrkiä jakamaan hyvää?
Siinäkö se Jumalan ihme tapahtuu?

Ehkä en ihan tajua mitä sinä tarkotat kirjotuksellasi? Mutta tarkotitko ehkä ettei taivaaseen oteta muistoja mukaan? Oltaisiinko siellä vaan joku hahmo joka ei tuntisi kuolleita lähimmäisiään?
Mitä varten sitten haluaisin taivaaseen tai mitä siellä tekisin?

Mie olen ajatellut, että taivaassa olisi mun isä ja äiti, ukki ja mummo. Mie olisin heidän lapsensa ja lapsenlapsensa. Mie kertosin miten mulla sujui maanpäällinen elämä heidän kuolemansa jälkeen, he opastaisivat mut taivaan iloihin, mitä lienee sitten ovatkin. Kuitenkin pääuskominen on se, että näen vielä läheiseni. Ja jos noin ei olisi, niin mun ei kannattaisi uskoa Jumalaan.

Voin vastata rehellisesti, että olen saanut paljon apua Jumalalta. Ilman Taivaallista Isää ja hänen rakkauttaan en enää olisi tässä. Olen uskonut Jumalaa lapsesta saakka ja en sinällään ole kokenut varsinaista uskoon tulemista. Noin vuosi sitten muistan kuinka sairaalassa ollessani huusin: "Jumala ei voi olla olemassa, kun sallii näin pahaa tapahtuvan!" Tuosta hetkestä asti uskoni on vain lujittunut ja Isä on läsnä jokaisessa päivässä.

Monet tuntuvat pohtivan, että kuinka Jumala voi sallia kaiken sen pahan tapahtuvan mitä tapahtuu. Oma Jumalani (kuulun ev.lut. kirkkoon)on anteeksi antava, eikä rankaise ketään teoistansa, mutta hänenkin suojelevat kätensä ovat rajalliset. On muistettava, että maailmasta löytyy myös toinen puoli saatanasta, jota vastaan Herramme taistelee joka päivä. Valitettavasti Herra ei pysty suojaamaan kaikelta pahalta, mutta Hänen rajattomassa rakkaudessa jokainen, joka on valmis ottamaan vastaan sen, saa eheytyä ja kasvaa rauhassa.

Monesti tunnen sisälläni todellisen tyyneyden ja rauhan, Pyhän Hengen kosketuksen. Olen kokenut elämässäni sellaista vääryyttä, että en ymmärrä välillä itsekkään, miten sen kaiken jälkeen voi tuntua niin hyvältä. Parhaimmillaan olo on lämmin ja rauhallinen kynttilän liekki sisälläni, joka luo toivoa.

Usko ei vaadi tekoja tai sanoa vaan omaa sisäistä hiljentymistä. Kirkkoon mennään itsensä takia, ei muiden tai Jumalan. Kirkko on paikka missä on hyvä hiljentyä ja antaa tunteiden tuntua, niitä ei tarvitse peittää. Itselleni kirkko varsinkin messut ja ehtoollinen ovat uusi liitto minun ja Herrani välillä.

On tärkeää myös muistaa, että Jeesukseen ja Jumalaan saa aina ottaa välimatkaa, mutta kun haluaa hänen luokseen takaisin ovat ovet aina avoinna. Jeesus ottaa meistä jokaisen vastaan, jos vain itse sen sallimme. Jokainen on Jumalan silmissä yhtä arvokas ja tärkeä, eikä kukaan ole Jumalan silmissä etusijalla.

Siunausta teidän kaikkien päivään, jotka jaksatte lukea ajatuksiani!

Minä voin rehellisesti sanoa että EN usko Jumalaan enkä Jeesukseen. Niin monet kerrat olen rukoillut apua, mutta sitä ei ole tullut. Lapsena ja nuorena kuljin vanhempieni mukana uskovaisten kokouksissa ja olin ehkä jonkinlaisessa uskossakin. Pian sain huomata etteivät ne ihmiset todella välitä toisistaan. Uskovaisten porukoista en saanut yhtään ystävää. Aikani yritin pyöriä niissä porukoissa, mutta aina oli ulkopuolinen ja tyhjä tunne. Aivan eri porukoista olen löytänyt ystäviä itselleni.
Vanhempani ovat vieläkin uskovaisia ja joissain asioissa tosi tiukkapipoisia. Eivät esim. voi suvaita tv:n katsomista.

Mä en ole koskaan sinäänsä ollut uskovainen, tai siis olen uskonut Jumalaan, mutta en kirkkoon tms.
Ja nyt lähiaikoina tapahtuneiden asioiden johdosta olen alkanut ottamaan asioista vähän enemmän selvää.. ja musta todella tuntuu että olen saanut tukea.
En usko että Jumala ketään lajittelee sen perusteella,kuka rukoilee tai käy kirkossa eniten.. Vaan sen perusteella kuinka paljon sydämessäsi uskot ja kuinka elät elämäsi.
Raamatusta löytyy itseasiassa vastaus jokaiseen kysymykseen joita minä olen esittänyt, kun olen kyseenalaistanut koko uskon.
Jumalahan loi meidät tänne omaksi kuvakseen, Aatami oli täydellinen ihminen. Hän mokasi Eevan kanssa, paratiisi katosi, ja me täällä ns.kannamme heidän mokaansa harteillamme.. Mutta meillähän on vielä mahdollisuus, mahdollisuus näyttää että ansaitsemme sen "paratiisin".
Aikaa tähän ei pysty kukaan sanomaan, Jumalan aika on eri kuin meidän.. Meidän 500- vuotta voi olla Hänelle 5min.
En osaa sanoa kuinka asiat ovat, mutta näin minä ajattelen 🙂

"Ei kukaan saa enempää kannettavakseen kuin jaksaa kantaa"

Uskotteko tähän? Jumalako se määrää kuinka paljon ihminen jaksaa kantaa?
Ottaisiko Jumala taakkaa vähemmäksi jos jotenkin voisi esittää, että nyt taakkani on täynnä, enkä jaksa kantaa.

"Ei kukaan saa enempää kannettavakseen kuin jaksaa kantaa"

Joo, kyllähän se näin on, että jokainen jaksaa sen minkä jaksaa. Sietokyky on erilainen, mutta ei siinä mitään Jumalaa tai korkeampaa voimaa tarvita määrittelemään kykyjä. Kun kuormaa on liikaa, niin silloin se katkeaa, niin fyysisesti kuin henkisestikin. "Se mikä ei tapa, vahvistaa", pitää tavallaan paikkansa. Kokemusta rikkaampi elämä ja vain sen yhden yksilön kokemusmaailmassa. Toiset eivät voi sitä arvottaa paremmaksi tai huonommaksi kuin omansa.

Kun ketjun alussa kysyttiin oletteko saaneet apua Jumalalta, niin vastaus omalta kohdaltani on että olen. Ja paljon. Itse en sitä edes ole aina huomannut, huomaan sen myöhemmin ja kiitän.
Noin kymmenen vuotta sitten painuin pohjaan henkisesti, psyykkisesti, moraalisesti ym. Tein elämässä asioita joita luulin oikeaksi ratkaisuksi mutta jotka tekivätkin elämäni vain sietämättömäksi. Omako syy? Vai lapsuuden? Vai muiden ihmisten? En enää tiedä, enkä halua tietää. Haluan vain elää nyt.
Miten aloin saamaan apua? Rukoilin apua, vaikka en tiennyt mistä ja miten sen saan, niin pikkuhiljaa lähelleni tuli "oikeassa" uskossa olevia ihmisiä, jotka tukivat, koska tiesivät itsekin mitä koin. Löysin "sattumalta" kirjan. Katsoin televisiota ja samaistuin. Tajusin etten ole ainoa ja yksin. Välillä on vaikeaa edelleen, hetkiä jolloin pelottaa hirveästi, mutta nyt on helpottanut kun löysin pienen yksinkertaisen rukouksen jonka lausun ja keskitän kaiken rauhaan ja tyytyväisyyteen. Sitä en tiedä missä ja miten elän vuoden päästä, enhän sitä tiennyt muutama kuukausi sitten kun "löysin" tämän yhteyden netistä. Ja vielä se, että vaikka se onkin hieman pakkomielteen omaista uskomista, niin kun rukoilee kahden tai useamman kanssa apua ja todella uskoo aidosti sen saavansa, niin kyllä se apu tulee. Ei ehkä sillälailla kuin me ihmiset haluamme, vaan toisinaan vielä paremmin. Sen olen oppinut etten pyydä muuta kuin että tapahtuisi Hänen tahtonsa, koska se luultavasti on parempi kuin ne omat järkeilyni, jotka johtivat minut väärälle polulle.

Kyllähän sitä joskus tuntuu että joillekin on annettu enemmän kuin jaksaa kantaa ja silloin ihminen murtuu. Joten en usko tuohon että "ei anneta enemmän kuin ihminen jaksaa kantaa". En pidä tuosta lauseesta.

Minä en harrasta joukkorukoilemista, en edes pappiveljeni kanssa. Koska minusta olisi kummallista, jos Jumala ei minun yksinäistä rukoustani kuulisi vaan tarvisin apureita jotta kuultaisiin.

Olen yrittänyt olla mukan monissa nettiryhmissä joissa puhutaan uskosta ja rukoillaankin yhdessä. Olen niissä ahdistunut todella paljon ja tuntenut itseni huonommaksi uskovaiseksi kuin muut ryhmäläiset ja olen lähtenyt pois.
Lisäksi minusta tuntuu, että Jumala luulee minua vahvemmaksi mitä olen. Ehkä siksi kun en hirveästi Häneltä pyydä apua vaan yleensä teen vaan ristinmerkin ikonin edessä ja sanon vaikka "kiitos tästä päivästä tai Ole kanssasi tämä päivä." Ehkä Hän kuvittelee minun olevan perustyytyväinen kaikkeen mitä Hän keksii minulle antaa.

Ps. 15.11 alkaa joulupaasto, aikooko joku teistä jotenkin paastota? Minä olen diabeetikko, joten paastoaminen ei ole ruumiillista vaan ehkä yritän olla jotenkin parempi ihminen henkisellä tasolla.

En minäkään pidä siitä lauseesta, sillä en usko olevan ketään/mitään antajaa, joka olisi niin suopea joillekin ja toisia taas "rankaisisi". Maanläheisempi versio voisi olla: "Olemme kaikki erilaisia, toiset kestävät enemmän kuin toiset".

Eikä siinä ole mitään hävettävää minun mielestäni eikä niitä pidäkään verrata toisten ihmisten kokemuksiin.

Tuosta paastosta. Se ei kyllä toimi sellaisella ihmisellä jonka pitää tehdä töitä esim. 3-vuorotyötä. Sen sain huomata kun eräs työkaverini yritti paastota Ramadan kuukauden aikana. Hän oli vähällä pyörtyä kesken työvuoron. Sai syödä ja juoda vasta auringon laskettua. Se on älytöntä itsensä rääkkäämistä.
En tiedä kuinka muissa uskonnoissa paastotaan, mutta juoda ainakin pitäisi jotain nestettä.
Henkinen paasto voisi toteutua niin ettei ajattele turhia asioita eikä stressaa. Sitä kannattaisi muutenkin harjoittaa oman mielenterveyden hyväksi.

Ei ortodoksisessa joulupaastossa nälkää nähä. Periaatteessa kaikki muut ruuat ovat sallittuja paitsi liha, maitotuotteet ja kananmunat on kielletty. Pääsiaispaasto on paljon tiukempi, silloin ei saa kalaakaan syödä vapaasti. Mutta koska mun ravitsemusterppa tekee kanssani ruokalistat, ei se ala kovin monimutkaisiin asioihin ja lisäksi käyn lut. vanhempieni luona syömässä ja en halua vaivata heitä paastoruuilla. Eli olen laiska, periaatteessa.
Mun sisko ja veljet noudattavat paastoa täydellisesti ja tunnekin olevani huonompi uskovainen kun he.

Vaikka isä Mitrokin sanoo ettei paastossa ole se ruokapaasto tärkeintä vaan se mitä aattelee. Hän saattaa ottaa viinirypyynkin paastonaikana, (itse noin kertoi tv)mutta isä Mitro onkin ottanut hieman sellaisen kansan viihdyttäjän osan nykysin enkä hänen sanomistaan enää välitä vaikka ennen häntä pidin hyvin viisana uskonmiehenä. (tulipa tuokin sanottua, teki vaan mieli. Koska mua ärsyttää suunnattomasti se miten papit nykyaikana käyttyvät, sekä lut että ort. Osaksi siitäkin johtuu että uskoni on kadonnut jonnekin).

Lapsena meillä noudattiin kaikkia paastonaikoja, kouluunki otin eväät. Enkä oikein pitänyt koko joulusta yhtään, ootin vaan aikaa kun sai syödä.

En paastoa, ja muutenkin vältän näitä ihmisten asettamia "rituaaleja", jotka sotivat minun käsitystäni uskosta Jumalaan, Jeesukseen ja Pyhään Henkeen, koska en täytä ihmisten asettamia määräyksiä uskovaisesta. Tai ainakin niin tunnen, koska olen elänyt erilaisemman elämän kuin useimmat normaalit ihmiset. Hyväksyn kuitenkin uskonnot ja kuulun ev.lut., käyn kirkossa(vaikka virret ovat masentavia, penkit puuduttavia, rituaalit pitkästyttäviä), mutta haluan kuunnella Jumalan sanaa ja hiljentyä siellä. Vaikka joskus kirkkonani on metsä tai meren ranta. Ehkä olen Jumalan lapsi lapsenmielisesti, uskon Häneen ilman suurempaa kohua ja luotan Hänen apuunsa, yksinkertaisen ihmisen uskolla.
Paastohan on hyvä kun se kait terveydellisesti ja henkisestikin suoritettuna puhdistaa epäpuhtauksista. Voihan sitä paastota että esim. välttelee kaikenlaista eripuraa ja riitaa, ei itse lietso epäsopua, välttelee väittelemistä yms. negatiivista. Voisipa olla mielenkiintoinen aika kun kokeilisi sellaista?

Ei paastot ole ihmisen asettamia juttuja vaan tulevat Jumalalta. Selvästi Raamatussa mainitaan paastoamiset.