Minäkin uskon Jumalaan. Olen uskonut, en synnytyssalista saakka, mutta n. 13 vuotta. Joten en ainakaan pidä itseäni uutena.

Miulle usko on suuresti Toivoa. Toivon, että joskus, lopulta, kaikki olisi paremmin. Ei enää tuskaa, ei enää kyyneleitä. Ja se toivo antaa apua ja voimaa jaksaa, vaikka ei asiaa korjaakaan.

Apua Jumalalta. Kyllä. Ei suurta ja ihmeellistä ilmestystä, ei alituista hyvää oloa. Uskon, että Jumala on kantanut miuta vaikeissa tilanteissa. Eli siis koen, että Hän on varjellut miuta tekemästä omilla valinnoillani elämästäni vielä vaikeampaa.

Tällaista tuli mieleen.

Minä taidan olla sellainen uusi asiakas, tosin ei tämä elämä ole tästä mihinkään varsinaiseen nousukiitoon lähtenyt jumalankaan myötä.

Olen ollut aina näihin päiviin saakka vannoutunut agnostikko, mutta kuukausi sitten aloin uskoa että jokin korkeampi on ehkä sittenkin olemassa. En minä mitään hienoja ilmestyksiä saanut, olimpahan vaan humalassa ja monta kilometriä matkaa kotiin aamuyöllä. Märkä asfaltti näytti miljoonilta tähdiltä katulamppujen valossa ja jotenkin minä vaan tajusin, että on pakko olla olemassa jotain suurempaakin, ettei meitä vaan ole viskattu tänne tulemaan toimeen keskenämme.

Taisivat kuitenkin unohtaa laittaa miulle pakettiin ne onneliset elämät ja ikuiset autuudet, koska nykyisin taidan olla vielä enemmän onneton ja epätasapainossa kuin ennen. Mutta ompahan joku jolle jutella. Joku, joka on aina mukana, paikalla. Ja joku, jota voi syyttää kaikesta. Sillä minä ainakin ajattelen, että kaikki mitä miulle tapahtuu on tarkoitettu tapahtuvaksi.

En usko Jumalaan. Useinhan se kuvataan joko partaukoksi pilven reunalla tai se on jokin "korkeampi" voima, joka hallitsee/päättää/ratkaisee elämämme ja itse kouristelemme kuin mato koukussa voimatta mitään, varsinkin silloin kun on huonoista asioista kysymys. Hyvät asiat ja menestys taas varsin usein lasketaan sitten kuitenkin omaksi ansioksi ja saavutuksesi, ja ns. Jumala unohdetaan.

En ole kriisieni keskelläkään uskonut enkä hakenut "korkeammasta" voimasta apua. Jos joku tuntee sellaisen olevan, niin sallin sen hänelle mielihyvin ja toivon mukaan hän saa siitä apua ja mielenrauhaa. Jokainen omalla tavallaan onnelliseksi. Hyvä niin.

Minulle ei ole lainkaan hirveä ajatus, että tässä on kaikki - elämä alkaa ja elämä loppuu. Niin vain mielestäni on ja niin tulee olemaan. Olennaista on tehdä itselleen ja läheisilleen hyvää. Sillä taivas ja helvetti ovat olemassa: ne ovat maan päällä ja useimmiten omien korviemme välissä. Omat teot ratkaisevat, niin vaikuttavat "hyvän" kuin "pahan" määrään elämässämme.

Minä kyllä usein hyvistä asioista kiitän Jumalaa mutta kun taas huonoista asioista ekana mietin että mitä tein väärin. Ja vasta jonkun ajan kuluttua alan miettimään, että Jumala kostaa minulle jotain tai etten ole kyllin hyvä Jumalalle jotta Hän antaisi minulle hyviä asioita.

Minä uskon taivaaseen ja iänkaikkiseen elämään. En ollenkaan jaksaisi elää, jos en uskosi, että vielä näen kaikki kuolleet läheiseni. Siksi kai minä roikun kiinni tässä maanpäällisessä uskossani vaikka välillä haluaisin erota kirkosta ja lopettaa rukoilemisen.

Mut maanvaiva, onko kaikki paha, mitä siulle tapahtuu ilman siun omaa syytä, jumalan kostoa? Minä aina ajattelen, että vastoinkäymisistä -kauheistakin- voi ja on tarkoitus oppia jotain. Niin että niilläkin on jokin tarkoitus.

Mä oivalsin eräänä kauniina syksyisenä päivänä kun olin kävelyllä luonnossa lenkkipolulla että Jumala on tässä kauniissa ympäristössä kaikkialla mun kanssani🙂. Se oli hyvä tunne vaikka pala nousi kurkkuun (mulla on surua)

Oppimistahan koko elämä onkin. Jotkut asiat menee mukavasti ja toiset huonosti, mutta elämä jatkuu, se on vain hyväksyttävä. Mutta en kuitenkaan ajattele, että jokin voima olisi niitä suunnitellut juuri minua varten, elämäni haitaksi tai iloksi.

Elämän on ruusuilla tanssimista. Ja ruusujen seassahan on niitä piikkejäkin.

Minä rukoilen joka ikinen ilta, tai se on ainakin tavoitteena. ja kumma kyllä vaikka nukkumaan mennessä maailmanloppu näyttäisi tulevan niin kummasti Jumala auttaa ja järjestää kaiken vaikka tuntuisi ihan mahdottomalta. Minun elämääni Jumala on ainakin auttavat valtavasti ja toivottavasti jaksaakin jatkossakin auttaa.
Tosin 28.03.08 meinasin olla vihainen Jumalalle koska otti äitini tosi sairaana poies, mutta olen oppinut hyväksymään senkin että se oli Jumalan tahto sillä äitini oli todellakin kipeä, ja lisäksi oli sydän aivan loppu nukkui pois sitten lopulta sepelvaltimo tautiin ja nyt sitten vasta tarvitsekin Jumalan kaikkivoipaa apua 24h/vrk.
Jumalan Siunausta Teillekkin kaikille.

t.repsu

Miksi Jumala sitten antaa kaikkea hirveyksiä tapahtua viattomille ihmisille jos on olemassa. Tämä on asia jota en nielaise ja siksi en voi sanoa olevani uskovainen. En ehkä ole ateistikaan, en tiedä mitä siinä suhteessa olen.

Olen saanut Jumalalta apua, ohjausta ja lohdutusta.
Elämäni ongelmat on johdattaneet minut hyvään, vaikeuksista voittoon.
Ongelmia, surua tulee ja tapahtuu mutta luotan ja uskon parempaan päivään.

Uskonut olen Jumalaan, omalla erilaisella tavallani n.5vuotta.
Olen uskoni kanssa yksin, eikä juttukaveria sillä suunnalla ole muita kuin Jumala itse.
Ennen oli äitini, mutta hän kuoli pari vuotta sitten.

Viattomille tapahtuvat raadolliset asiat on kamalia, mutta uskon ettei tarkoitus ole kostaa tai satuttaa ketään vaan opettaa ehkä jotain toista siinä elämässä.
Kuolema ei ole kuolevalle kamala asia,
vaan läheisille jotka jää tälle puolelle.

Näin minä uskon😳

Itse olen ollut uskossa joskus aikoinaan. Sain hetkellisesti silloin apua jumalalta, mutta lieneekö se ollut vaan sellaista "itseparantamista" koko homma.
Tänäänkin tuli postilaatikosta lappunen, jossa väitettiin jeesuksen pelastaneen maailman ja vain jeesukseen uskominen auttaa elämässä eteenpäin... Huhhuh. Vaikeiden valintojen edessä tulemme olemaan jumalankin kasvojen edessä.
En jaksa/uskalla luottaa käsiäni näkymättömään.

Nuorena menin uskonlahkoon lähinnä pelosta, koska en osannut elää, enkä tiennyt miten tätä elämää eletään. Luovuin siitä lahkosta koska yhdistin Jumalan ja lahkon. Meni vuosikymmeniä ennenkuin löysin Jumalan uudestaan ja silloin en enää uskonut ihmisiin vaan Jumalaan. Pikkuhiljaa olen tutustunut erilaisiin paikkoihin löytääkseni seurakunnan missä olisi samoin uskovia, etten olisi yksin. Se onkin sitten hankalampaa, kun olen niin epäluuloinen. Mutta uskon että löydän paikkani. Siihen menee ehkä aikaa, mutta parempi niin kuin rynnätä johonkin missä en tunne olevani omieni joukossa.
Apua olen saanut, paljon, ennenkaikkea mielenrauhaa ja tyytyväisyyttä. Murheita on, mutta ne pystyn jo käsittelemään, ainakin joskus, eikä uskovan elämä muutu heti. Eikä minusta tullut pyhimystä (vaikka ensin kuvittelin, että minun pitäisi osata olla ja toimia oikein). Ja sen olen jo menneessä elämässä havainnut että on täällä muitakin voimia kuin Jumalan Voima. Kuolemakin on muuttunut vain siirtymäksi johonkin Yhteyteen,joka on hyvä ja rakkaus. Saan kuulla ivaa joskus uskostani ja myös yritetään väittelyä ym. mutta en enää ala sellaiseen, koska hyväksyn jokaisen ihmisen oman tahdon, en tuomitse ketään mihinkään niin silloin ei minunkaan tarvitse olla muiden tuomarina. kaikilla on hyvä!

Minun tarina on siitä merkillinen että sain apua Jumalalta. Olin sisältä ja päältä rikkinäinen, katkera, vihainen, alkoholisoitunut ihmisraunio, jonka moraali ja kaikki muukin oli tuhoututunut. Kuolemanpelko oli voimakas ja rukoilin, sain apua ja pääsin ulos siitä helvetistä missä olin. Tänäpäivänä kaikki on hyvin, kun pystyn jo itse päättämään mitä uskon ja mitä seuraan. Takapakkia tulee, mutta se on ihan normaalia elämää, ei kaikki aina mene kuin vettä valaen. Ja täällä maailmassa on varmaan sekä hyvä että paha, kumpaa ihminen haluaa seurata on hänen oma valinta. Ja kuolema on vain siirtyminen sinne jonnekin missä ei enää ole surua ja murhetta, eikä kipua.
Mennyt elämä vaurioitti minua, että tarvitsen apua edelleen, toisinaan olen siitäkin kiitollinen, koska se pitää jalat maassa aika tiukasti. Minua ei aina ymmärretä, ajatukseni ovat kuulemma outoja, onko muilla samoja kokemuksia?

En osaa määrittää mihin uskon. Uskon karmaan ja siihen, että minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Uskon siihen, että joitain asioita on ennalta määrätty, vaikka uskonkin vapaaseen tahtoon.

En usko raamattuun, järjestäytyneeseen uskontoon enkä partaiseen mieheen pilven reunalla. En usko ikuiseen taivaaseen vaan elämän kiertokulkuun. Uskon siihen, että meille rakkaat ihmiset, eläimet ja paikat säilyvät mukana muistoissamme ja sydämessämme, jossa voimme tavata heidät koska vaan.

NA, puhuit siitä, että miten Jumala voi olla olemassa jos hän kerran antaa pahojen asioiden tapahtua. Mutta kuoleehan eläimiä luonnossakin? Emot syövät poikasensa, pedot raatelevat saaliinsa hengiltä. Itse näen ihmisen yhtenä eläimistä, jotka toimivat luontonsa mukaan. Nykyisin, kun ihminen on vieraantunut luonnosta, hän tosin toimii melko usein arvaamattomalla ja joskus täysin mielivaltaiselta vaikuttavalla tavalla.

Mutta ei se Jumala niitä gasellejakaan savanneilla säästele, miksi sitten ihmistä? Tähän toki kristinuskovaisilla on varmasti sana jos toinenkin sanottavanaan, mutta itse uskon Jumalan olevan lähinnä luonto ja.. noh, kaikkeus. Ja luonto toimii, niin kuin parhaaksi näkee. Niin se on säilynyt toimintakykyisenä miljoonia vuosia.