No, nukuin sitten 4h! Alkaa olla varmaan vähän sekaisin uniasiat kun nukun välillä noita 12h öitä... nyt kyllä väsyttää ja päähän sattuu.. Ainoa hyvä ja kiva asia oli se, että kissani nukkui koko sen 4h samalla tyynyllä päähäni nojaten, se oli ihanaa. En muista että se olisi ikinä koskaan aiemmin tehnyt noin, useimmiten joudun sulkemaan sen pois makkarista kun se alkaa vetää rallia ympäriinsä niin etten pysty nukkumaan, haha...😋

Täällä jo kaksi tuntia hereillä, laittelen vähän lisää kahvia joskos kone käynnistyisi sillä. En jaksa nyt muuta kirjoitella vaikka ajatuksia onkin päässä. Palaan niihin.

Jotenkin aivan sairaan hankala taas olla.. en tiedä johtuuko tuosta unenpuutteesta. Vai siitä, että ajattelin lähteä sinne mökille joko tänään tai huomenna enkä tiedä onko siellä yhtään sen helpompi olla kun joudun ainakin välillä näkemään siellä vanhempiani, enkä haluaisi. Mutta täällä kaupungissa hautaudun kokonaan sisälle. Sekään ei ole hyvä. Kamalat ahdistustilat.. Mahani on ihan sekaisin, kun mietin niin kamalia asioita. Tuntuu, etten enää yhtään tiedä millainen oikeasti olen. En koe kuuluvani tänne. Just nyt en edes omaan kehooni.

Varsinkin tämä kevät ja kesä on mennyt niin sumussa, että hädin tuskin edes muistan mitään siitä. Pitää oikein pysähtyä kaivamaan. Vaikka kaikennäköistä on todellakin tapahtunut. Menin niin lamaantuneena vaan tuhatta ja sataa eteenpäin. Kamalaa aikaa. Nyt jotenkin tiedostan vasta kunnolla. Ja kuitenkin Mikään ei tunnu tapahtuneen oikeasti Minulle. OIkeastaan en osaa edes sanoa, milloin olisi tuntunut levollisesti "omalta itseltä", en edes muista. Ehkä ei koskaan. Olen tosi pihalla. Pelottavaa. 🤔 Mietin välillä, että mitä jos tämä ei olekaan mitenkään hoidettavissa oleva juttu edes vaan oikeasti SEKOAN, muutun HULLUKSI johon KUKAAN ei saa mitään kontaktia ja löydän itseni jostain laitoksesta ja mietin, mitä oikein tapahtui ja muistelen, että joskus vielä jaksoin esittää "normaalia" mutta sitten se kävikin liian raskaaksi... Nyt ahdistaa ja pahasti!!!!

Heippa! Mulla ei kovin kummoinen päivä. Yritän pitää pääni kasassa ja ODOTTELEN vain sitä lääkärin soittoa..ajattele, joudun odottamaan sitä ehkä koko päivän, enkä voi tehdä muuta, kuin kytätä puhelinta, puhelin pitää olla matkassa vessasakin..inhoan odottamista. Ikkunan takana kaunis päivä, mutta se ei nyt jaksa ilahduttaa. Aika nuutunut olo, yritän välillä tehdä jotain pieniä hommia ja kuluttaa aikaa. Jotenkin kaikki ahdistaa vaan..mieluiten olisin pirteä ja kävisin vaikka ajelulla ihailemassa niitä lupiineja, vaikka ne taitaa olla kohta jo aivan övereitä. Menin sitten ahdistukseen ottamaan vielä yhden pamin ja nyt haukottelen..ei sitä pitäisi ottaa aamupäivästä, kun alkaa nukuttamaan vaan. Eipä mulla nyt muuta, kun lojun täällä vain ja ajatukset laukkaa päässä, kuin hullu hevoslauma🙂

Palataan!

Heippa taas, surun merkeissä on mennyt tämä päivä..Olen paennut käsittelemästä tiettyjä asioita, nyt annan niiden tulla. Itken vain ja ajattelen ne ajatukset mitä päähän tulee, tunnen ne tunteet joita tulee tiedostaen kuitenkin sisimmässäni, että ne menevät ohi.

On tosiaan lohdullista huomata, että on muita jotka ajattelevat ja kokevat samoin ja tosiaan heitä/meitä lienee paljon, jotka omissa oloissaan näitä miettivät ja käyvät läpi vaikka muuten näyttävätkin elävän normaalia elämää. Normaaliltahan minäkin näytän ja minua sanotaan tasapainoiseksi ja rauhalliseksi, hah. Yksinäni sitten työstän ongelmiani..Vaatii tosiaan ponnisteluja välillä olla ihmisten kanssa, vaikka riippuuhan se toki ihmisistäkin. Olen myös sellainen, että jos jotakuta näen niin kuuntelen intensiivisesti ja haluan olla läsnä tilanteessa, en ole sellainen ekstrovertti, että hengailen vain luontevasti ihmisten kanssa kummempia miettimättä.

Ulkona on viileämpää ja tuulee..Tuli syksy mieleen. En tiedä, onko se hyvä vai huono juttu. Otin myös rauhoittavan, menköön. Sydäntä kivistää sen verran.

Moikka MarianneM!

Nukuin aikalailla, pakenen sinne unimaailmaan, siis silloin kun kykenen. Aina se ei onnistu. JA välillä koko nukkuminen on hirveä stressinaihe. Vähän parempi olla kuin eilen. Jotenkin tosi pöhnäinen olo kyllä. En tiedä miksi... Yritän koota itseni ja lähden jossain vaiheessa köröttelemään mökille päin. Jotenkin sekin tuntuu nyt haasteelta, mutta menen koittamaan. Jos se on ihan kamalaa olla siellä, niin tulen takaisin, niin ajattelin..

Kerro MarianneM vähän lisää sinun ajatuksista. Mikä sinun mielestä tekee synkän? Sinulla on sydänsuruja? Minusta tuntuu, että minulla sydänsurut on vaan se triggeri, mikä tähän suohon sysäsi, mutta muuten tällä hetkellä eniten ahdistaa se, että koen olevani tosi sekaisin välillä. Ja pelkään, etten ikinä pääse sinne terapiaan.

🤔

Eilen oli kyllä aivan super hirveä päivä. Mietin kaikkea jopa, että olisiko mitään iloa kipata sekaisin jotain nappeja lääkekaapista, ihan vaan sillä idealla että saisin itseäni turrutettua Jollain, mutta onneksi en sitä tehnyt.. en oikein ole ylpeä näistä ajatuksistani. 🙄

Paljon olen miettinyt sellaista asiaa, että en koe olevani pitkävihainen, mutta olen päätynyt siihen, että olen pitkäSURULLINEN. (en edes muista olenko täällä jotain maininnut tästä, niin kirjoitan nyt..) Minun on jotenkin tosi vaikea unohtaa esim. jotain vihoissaan sanottuja loukkauksia, mitkä on saatettu pyörtää myöhemmin, mutta kuitenkin ne kummittelevat minulle, tai että vaikka toinen on ollut jotenkin tyly, näyttänyt ettei välittäisikään sinusta, niin vaikka olisi tuolloin ollut joku riitatilanne, niin minulle JÄÄ sellainen SURU päälle kaikesta! En osaa päästää irti surusta. En ole vihainen, sitä nimenomaan en ja aina haluaisin kaiken sopia asap. Mutta surullisia asioita jotenkin vaan kerään lisää ja lisää matkaani, enkä esim siitä veljeni kuolemasta -96 ole päässyt mitenkään yli, vaan ihan sen ajatteleminenkin saa kyyneleet silmiin ja hirveän pohjattoman surun kannen avaa sisälläni. Olen yrittänyt käsitellä sitä. en tiedä miten siitä pääsisi yli. Miten päästä, jos edes jostain suht merkityksettömistä surun aiheista ei pääse????? Periaatteessa, miten VOIN vieläkin muistaa hirveän surun jostain vanhojen parisuhteiden hetkistä tai sanoista, kun koko parisuhteita (monta) ei enää edes OLE? eihän siinä ole mitään järkeä.....

No, nyt kahvia. Alan olla taas liian synkkä. Yritän vähän skarpata. Niin saan itseni ulos ovesta ja sinne autolle joku hetki vielä tänään. Mikä juttu tämäkin on, että teen ongelmia ihan normaaleista asioista? onko muille näin ylivoimaista poistua kotoa?? 😞

Moikka, tämä päivä alkoi kivasti- heräsin aamuyöllä ja lähdin aamuviideltä lenkille, loikoilin auringossa. Sen jälkeen sitten perus sydänsuruitkut, jonka jälkeen mieli synkistyi itsaritasolle..

Mikä mieleni synkistää? No sanotaan niin, että elämäntilanne kokonaisuudessaan on sellainen, että en näe tulevaisuudelta mitään odotettavaa ja tuntuu, että olen jo nähnyt tarpeeksi elämää..Ikäkriisikin on (olen 34). Pelkään myös, että minulla ei ole voimavaroja toteuttaa niitä mahdollisia unelmia, joita joskus mieleen tulee ja minäkin pelkään, että jotenkin sekoan tai en saa normaalia toimintakykyä takaisin. Sydänsurut ja suuri menetys kyllä suistivat ajatukset itsaritasolle, en ole varmaan koskaan näin vakavasti harkinnut itsemurhaa. Ei vain jaksaisi itkeä, ei jaksaisi tätä kipua..

Olen pahoillani veljesi menettämisestä..:/ Voin kuvitella, kuinka se vieläkin vaikuttaa mielessä ja sydämessä, on osa sinua.

Niin tämä kesä menee, kiva jos siitä vielä innostut nauttimaan. 🙂 Minäpä en ota tänään rauhoittavaa vaan kärvistelen fiiliksissäni, tuntuupa sitten "luonnollinen" ilokin paremmalta, ehkä. Kun tiedän, että parempia hetkiä tulee, jopa taivaallisia 😎

Tuosta kotoa poistumisen vaikeudesta, kyllä se varmaan kuuluu masennukseen, sitä passivoituu ja helposti jumittaa juurikin esim. tietsikan ääreen...Minä nautin lenkkeilystä niin paljon, tai siis minun on niin hyvä olla lenkkeillessä, että pääsen ulos. Lenkkeilyvaatteet on valmiina ja aurinkolasit (helpottaa jos ihmiset jännittävät 😀), ja ihan ihan läheltä alkaa ihana järveä kiertävä lenkkipolku..

Mutta sitten jos pitää kaupungille lähteä ja laittautua, niin onhan se työläämpää enkä sellaista useinkaan jaksa..😀

Tulin eilen tänne mökille ja olin illemmalla pitkästä aikaa juoksemassa. Täällä kynnys on jotenkin matalampi mennä. Ja tykkään juosta sellaista metsäreittiä täällä missä juurien yli hyppiessä ja oksia väistelessä tulee ihan supersankari-olo.... haha... 😉

Huomasi kyllä, ettei hetkeen ole ollut. En juossut edes pitkää lenkkiä ja tuntuu kyllä nyt.. Yritän täällä saada vähän enemmän tehtyä kuin kaupungissa, koska tiedän kyllä kanssa vallan hyvin, miten hyvää se tekee mun mielelle. Jonkun ongelman olen vaan siitäkin nyt kehittänyt, en tiedä miksi ja minkä... olen mestari siinä. Myös saatan yhtäkkiä pelätä autolla ajamista ja olen varma, että jotain käy, jos en ole hetkeen ajanut.. Luon kyllä ongelmia ihan mistä vaan. hah.

Toivottavasti sinunkin päiviin tulisi sellaista valoa, ettet näkisi kaikkea ihan toivottomana. 🙂🌻 Hankala antaa mitään vinkkejä, kun itsekään en näe mitään pointtia missään. Mutta eteenpäin rämpimällä ehkä jossain vaiheessa joku asia selkenee tai kohtalolla on joku uusi sivu meidän elämässä käännettävänä. Sitten jos ei olla täällä niin ei voida koskaan tietää. Se on jollain tavalla mystinen ja kiehtova ajatus, ainakin minulle, juuri sen keksin. Olen taas aika väsynyt, varmaan näkyy tekstistä, enkä iloinen, vaikka ehkä tämä siltä vaikuttaakin nyt, lähinnä ahdistaa täällä, mutta keskityn kirjaan ja yritän saada luonnosta jotain iloa irti vaikkei sekään kyllä nyt oikein nappaa. Mutta yritys päällä! 🙂👍

Ymmärrän fiiliksen, joka metsäreitillä tulee..😀 Ehkä "maalla" on jotenkin helpompi myös lähteä ulos, koeta virkistyä luonnosta ja ulkoilusta, hetkeksi edes..

En minäkään osaa neuvoja antaa ja en niitä itsekään kummemmin kaipaa, ajatusten ja tunteiden purkamista ja vertaistukeahan tämä lähinnä on. Mutta tuo on kyllä hyvä ajatus, että miksipä ei katsoisi elämää vielä eteenpäin, mitä sieltä voisi olla tulossa? Nythän voi olla menossa joku siirtymävaihekin kipuiluineen, omalla kohdallani näyttää siltä, että tietyt kuviot ja ihmiset jäävät taakse. Kai sitä pelkää, mitä keksii tilalle..

Ehkä pienenä eteenpäinmenona voi pitää sitä, että päätin nyt jättää rauhoittavat (päivittäiset) ja kokea pahan olon, surun, epätoivon, whatever..Koska eivät ne kohtaukset kestä koko päivää edes!

Tällaista, rentouttaa mökkeilyä ja kuulumisiin 🙂

MarianneM, tuo kuulosti tosi hyvälle! Keep up the good work😀

Sellainen minäkin olen, että periaatteessa en ole tyytyväinen johonkin vallitsevaan tilanteeseen, mutta pelkään muutosta. Pelkään kaikkea päätösten lopullisuutta. Omien tekemisiensä ja päätöksiensä takana seisomista! Miten sitä voisi niihin ihan 200% uskoa, kun muuttaa mieltään kuin tuuliviiri? Myös näissä parisuhdeasioissa esim, olen aina itse halunnut erota, mutten sitten kuitenkaan! sitten kun se on todellisuutta, niin koenkin, että se olikin virhe. En luota omaan arviointikykyyni. Yritän nyt pysyä yksin.

Ystävien suhteen, sain muutaman todella läheisen ystävän kanssa selvitettyä tämän mun masennuskauteni auheuttamia kismoja jonkin verran. Auttoi, kun sain puhuttua suoraan ja kerrottua, missä oikeasti ollaan menty ja että olen kokenut tulleeni tosi hylätyksi. Eivät olleet ollenkaan edes tajunneet koko tilanteen vakavuutta, se selkeytti aikalailla. Vaikka olikin tosi rankkaa, enkä nytkään halua heille avautua. Mutta nyt kun tietävät senkin, niin osaavat esim vaan laittaa tekstarilla kuulumisia tms, vaikken kykenisikään näkemään. Eikä tietenkään suurin osa tiedä vieläkään. Sitten ei vaan nähdä ja sillä selvä.

Olen ollut aina sitä mieltä, että jos jostain ystävyyssuhteesta tulee enemmän vaan velvollisuus, niin en väen vängällä sitä yritä pitää elossa. Jos sinulla on hankalia suhteita, mitä jättää taakse, niin se voi olla hyvä juttu ja juurikin uuden alku, ainakin omien voimien palautumisessa kun sitä ei tarvitse tuhlata väärään suuntaan.

Laiska olo. Jotenkin tuo ompelukonekin minkä otin mukaan ei nyt yhtään houkuttele. Ei huvita tehdä mitään. Semmosta.

Niinhän se päätösten teko ja niiden lopullisuus on vaikeaa, hyvä että uskallat kuitenkin tehdä ratkaisuja, itse olen lähinnä jahkaillut turhan pitkään päätösteni kanssa...Ja juuri se päätösten pitäminen ja ratkaisun oikeana pitäminen mietityttää jälkeenpäin.. On se varmaan jossain määrin normaaliakin. 🙂 Olen viime vuosina kokenut senkin, että yksin on hyvä olla ja ihmissuhteet saati rakastuminen ("väärään") ovat sekoittaneet pään ja hyvän olon pahasti.. Nyt haluan toipua kuntoon enkä myöskään kaipaa suhdetta tai säpinöitä tällä hetkellä.

Totta tuokin, että ei väkisin kannata ylläpitää ystävyyssuhteita. Kyllä siltä näyttää, että tämä "kriisi" on uuden alku ja ne kuviot joiden suhteen olen pidempään kokenut ahdistusta jäävät taakse.

Kiva että sait puhuttua ystäviesi kanssa tilanteestasi rehellisesti. Niinhän se on, että eivät muut välttämättä tiedä kuinka asiat koet ja kuinka sinulla oikeasti menee ellet kerro. Kun on vaikeaa niin vielä korostuu se, että kaipaa ihmisiä joiden seurassa voi olla ihan täysin oma itsensä masennuksineen ja epävarmuuksineen. Erityisen työläältä tuntuvat silloin ne jotenkin ristiriitaiset suhteet. Näin se elämä opettaa tuntemaan itseään paremmin ja huomaamaan, mikä on tärkeää.

Mökkeilynjatkoja sinulle vanhempien kanssa, ehkä intoudut vielä ompelemaan. 🙂

tuntuu tosi pahalta ja on vaikea olla😭 Tähän paikkaan liittyy niin hirveästi hyviä muistoja exäni kanssa... Tulee kokoajan mieleen jotakin ja ikävä on ihan järkyttävä. En tiedä miten hän vaan voi mennä eteenpäin ja olla iloinen ja tyytyväinen elämäänsä ilman minua, se satuttaa ihan todella😭

En tiedä milloin tämä kipu helpottaa. Koin, että olimme sielunkumppaneita. Sitten emme ilmeisesti olleetkaan. Hänelle ero on ollut helpompi. Paljon helpompi. Minulle kokoajan vaan raskaampi, näemmä.

Viime kesä oli elämäni ihanin ja onnellisin. En usko enää kokevani samanlaista. Se oli puhtaasti tämän yhden ihmisen ansiota. Enkä usko löytäväni yhtä suurta rakkautta enää vaikka joskus jonkun kanssa vielä yhteen päätyisinkin. Miten hyväksyä sekään... En kestä. Miksi nämä asiat eivät mene ollenkaan eteenpäin. En saa oikein mitään irti täälläkään mistään, tuntuu, että ennemminkin on sinänsä hankalampaa kun joudun ainakin osan ajasta esittämään vanhemmilleni reipasta. Kotona sentään saan olla peiton alla ja itkeä jos se on olotilani. Ja sekin itkettää, että täällä kissani jostain syystä ei tule hellittäväksi. En tiedä onko loukkaantunut, vaiko vaan liikaa mielenkiintoista muuta katseltavaa ja puuhaa... Mutta kotona saan siitä edes jotain lohdutusta, että se tulee itse paljon syliin ja lähelle silitettäväksi ihan jatkuvasti. Nyt en saa täällä sitäkään iloa.

Just nyt en tiedä, miten tästä eteenpäin ikinä oikein pääsisin. Alkaa tuntua mahdottomalta. Ja surettaa että syksy tulee.. Pelkään, että vajoan lisää. Milloinkohan näistä mun napeista pitäisi alkaa olla hyötyä, nyt ollut pelkkää haittaa toistaiseksi enkä koe parantavan mun mielialaa ollenkaan, voisinpa olla tauolla mun omista ajatuksista ihan kokonaan☹️

Ajattelin, että en kauheasti avaudu sydänsuruistani, mutta tuli tarve kommentoida kirjoistustasi Monange.

"tuntuu tosi pahalta ja on vaikea olla Tähän paikkaan liittyy niin hirveästi hyviä muistoja exäni kanssa... Tulee kokoajan mieleen jotakin ja ikävä on ihan järkyttävä. En tiedä miten hän vaan voi mennä eteenpäin ja olla iloinen ja tyytyväinen elämäänsä ilman minua, se satuttaa ihan todella."

Voi ei, ymmärrän. ☹️ Itse olen yrittänyt vältellä paikkoja jossa voisin hänet nähdä ja paikkoja joihin liittyy muistoja. Kotonakin vaihdoin järjestystä ja laitoin kaappiin juttuja, mitkä muistuttavat hänestä..Kieltämistä? Ehkä. Hänellä on jo uusi ja se todella sattuu..En merkinnyt mitään. Mietinkin, että kuinka kauan joudun välttelemään hänen (ja uuden) näkemistä, milloin ei enää satu? Kun kirjoitin kuvioista jotka jäävät taakse, niin se liittyy tähän tilanteeseen myös.

"En tiedä milloin tämä kipu helpottaa. Koin, että olimme sielunkumppaneita. Sitten emme ilmeisesti olleetkaan. Hänelle ero on ollut helpompi. Paljon helpompi. Minulle kokoajan vaan raskaampi, näemmä."

Joo, niin minäkin ajattelin, että sielunkumppanin kohtasin. Järki kyllä sanoo toista ja välillä on selkeää, mutta sydän ja sielu vielä tuntevat tämän toisen, en saa ravistettua pois sitä tunnetta. Ja vaikuttaa siltä, että nyt vasta on menossa surun käsittelyvaihe ja turhauttaa, kun en tahdo päästä asiasta yli..Mutta ilmeisesti se voi niin mennä, että se pahin suru tulee vasta, kun on voimia sitä käsitellä.

"Viime kesä oli elämäni ihanin ja onnellisin. En usko enää kokevani samanlaista. Se oli puhtaasti tämän yhden ihmisen ansiota. Enkä usko löytäväni yhtä suurta rakkautta enää vaikka joskus jonkun kanssa vielä yhteen päätyisinkin."

Sehän se pelottaa, että löytyykö samanlaista. Mutta ei sitä voi tietää, eikä sitäkään, mitä ajattelee tästä ihmisestä esimerkiksi vuoden päästä. Kun kerran viime kesääsi liittyy niin hyviä muistoja, ei ole ihme, että tämä kesä ahdistaa ja ymmärrettävästi käyt läpi surutyötä.
Minua pelottaa erityisesti loppukesä ja syksy joihin liittyy hyviä muistoja, onneksi syksyllä on myös mielekästä tekemistä ja toisaalta odotan sitä. Ajattelen niin, että kun sen (tietyn ajan ja muistot) on kerran läpikäynyt niin seuraavana vuotena on jo varmasti helpompaa ja elämään on tullut uutta sisältöä.

"tuntuu, että ennemminkin on sinänsä hankalampaa kun joudun ainakin osan ajasta esittämään vanhemmilleni reipasta. Kotona sentään saan olla peiton alla ja itkeä jos se on olotilani. Ja sekin itkettää, että täällä kissani jostain syystä ei tule hellittäväksi. En tiedä onko loukkaantunut, vaiko vaan liikaa mielenkiintoista muuta katseltavaa ja puuhaa... Mutta kotona saan siitä edes jotain lohdutusta, että se tulee itse paljon syliin ja lähelle silitettäväksi ihan jatkuvasti. Nyt en saa täällä sitäkään iloa."

Niinhän sitä omaa rauhaa kaipaa, kun haluaisi vain surra ja itkeä..Voisitko kuitenkin puhua vanhemmillesi tilantestasi ja kokemastasi? Jos se helpottaisi hetkeksi..Kiva, että kissasta on lohtua kotona ainakin.

"Just nyt en tiedä, miten tästä eteenpäin ikinä oikein pääsisin. Alkaa tuntua mahdottomalta. Ja surettaa että syksy tulee.. Pelkään, että vajoan lisää. Milloinkohan näistä mun napeista pitäisi alkaa olla hyötyä, nyt ollut pelkkää haittaa toistaiseksi enkä koe parantavan mun mielialaa ollenkaan, voisinpa olla tauolla mun omista ajatuksista ihan kokonaan."

Vaikka mahdottomalta tuntuu, niin väistämättä elämä menee eteenpäin ja kantaa. Täytyy vain sinnitellä päivä kerrallaan..Olen myös miettinyt tuota, että kannattaako niitä nappeja ottaa tai kuinka paljon täytyy sattua, menisikö kipu nopeammin ohi tai tulisiko se käsiteltyä, jos ei ota rauhoittavaa..On tää tällaista taaperrusta. Sinulla on ilmeisesti samalla käsittelyssä veljesi kuolema, kuulostaa kyllä rankalta..😭 Saatko mistään kunnon keskusteluapua tilanteeseen vai koetko, että pärjäät omillaan?

Netistä löytyy artikkeleita surutyöstä, menetysten käsittelemisestä ym. Niistä on ollut itselleni ainakin apua- nämä tunteeni kuuluvat surutyöhön ja samoin se, että välillä tulee takapakkia.

Kiitos MarianneM, jo se auttaa aina jonkin verran ajatuksiin, ettei ole yksin näiden jumissa olevien ajatustensa kanssa. Helpottavaa jollain tavalla siis kuulla, että sulla vähän sama suunta asioissa. Kiitos kun kerroit! Ja toivottavasti sua kanssa auttaa tänne avautuminen.. Voit koukuttua samallalailla kun minä...

Vanhempieni suhteen, olen todennut sen liian monta kertaa karvaasti, ettei kumpikaan heistä osaa tukea missään hankalissa asioissa. Meidän perhe on sellainen. Äitini kommentti kun kerroin, että olemme eronneet (jo siis alkuvuonna) oli, että: "No olit sen aikaa niin onnellinen ja iloinen kun olitte yhdessä, niin sitähän on kiva muistella" Tai jotain sinnepäin.. Olin vähän että joo, en haluaisi Yhtään muistella kyllä sitä, tekee kaikesta vaan kipeämpää.. Jos nyt yhtään ymmärrät. Eikä meidän perheessä "saa" näyttää olevansa "heikko". Aina pitäisi pärjätä. Koen jo muutenkin just nyt olevani sisäisesti ihan meidän perheen mätämuna. En edes halua kuvitella, mitä katseita saisin, jos tietäisivät nää mun Todelliset ajatukset!! Kun heille esitän parhaani mukaan kuitenkin ja silti ei riitä..

Olen menossa nyt 2 viikon päästä taas psyk.sairaanhoitajalle, toivon, että juttelemme lisää jatkosta. Toivoisin, että pääsisin terapiaan. Jossakin vaiheessa edes. Olisin valmis. Rämpinyt elämääni eteenpäin, käynyt 3 eri otteeseen hetken aikaa eri terapeuteilla (yksi oli enemmän kriisityöntekijä, se oli eniten hyödyksi, meillä synkkasi tosi hyvin, juuri veljeni kuolemaa ja perheasioita muutenkin käsittelimme, olisin halunnut jatkaa siellä, mutta henkilö vaihtoi työpaikkaa mihin en voinut seurata ja se jäi ihan kesken sitten), mutta kaikki jäänyt pintaraapaisuiksi, ja ongelmat vaan lisääntyy ja elämä tuntuu vaikeammalta ja vaikeammalta. Harmittaa, haluaisin olla onnellinen ja tasapainoinen.. En edes kaipaisi muuta!

Tänään täällä sataa, nukuin vielä huonommin kun edellisen yön, itkeskelin yms.. Lokit piti jotain showta ulkona ja siksikään en saanut nukuttua. Ihan paska olotila. MUTTA: Tänään lähden ainakin käymään lähikaupungissa kirpputoreilla. Josko se piristäisi. TUntuu, että päivät vaan valuvat, ja suru on ja pysyy. Joka päivä yritän tehdä edes Jotain.. Mutten saa mistään oikein irti mitään kuitenkaan!

Elättelen toivoa, että napit nostavat vielä mut suosta. Ei kai niiden vaikutus vielä voikaan oikein olla näkyvissä, ainakin toivon niin.... 😑❓ Kun ei ole muutakaan jelppimässä..

Jollakin tavalla "pakko" se on täällä mökilläkin olla, tämä on kuitenkin MUN perheen mökki, ei mun exän..... tuskin enää ikinä hän tänne on tulossa... Minulla tähän paikkaan kuitenkin liittyy koko oman elämäni kesät. Huoh... NYt olen alkanut muistelemaan myös sitä edellisen exäni ja minun yhteisiä aikoja täällä, oli niitäkin hyviä.... Oivoi minua, miksi kidutan itseäni!!!! Tässä ei ole niin maan mitään järkeä! Ihan kuin Haluaisin voida huonosti, eikö olisi järkevämpää haluta tehdä itselleen hyvä mieli..... Voi luoja, olen kyllä ihan idiootti, muiden lisäksi myös itseäni kohtaan!! Suututtaa kun olen niin melankolinen 😠 Vatsassa kiertää ja kuvottaa kun mietin ja kaipaan ja kidutan itseäni tällä sotkulla...

Kiitos vain itsellesi ketjusta ja kokemusten jakamisesta! Hmmh, mikähän harmaus se nyt meitä lamaannuttaa, voi tätä suota..Hyvä, että lähdet käymään jossain, itsekin näen ihanaa ystävää, käymme kahvilla ja jäätelöllä varmaan. Muu (baari tms.) ei yhtään kiinnosta.

Jokaisella on oikeus surra aikansa ja "olla heikko". Senkin kyllä tiedän, että osa ihmisistä olettaa, että eteenpäin ja yli päästään nopeasti, muistellaan mukavia aikoja. Harmi, että vanhemmiltasi et saa ymmärrystä. Toivottavasti löydät sellaisen terapiasuhteen josta on apua, ja voithan löytääkin kun kerran ainakin sen kriisityöntekijän kanssa synkkasi. Minä odottelen vielä pari kuukautta kuinka asiat etenevät, ennenkuin haen apua.

Tänään sydämeni on raskas kuin myllynkivi, ei voi mitään. Mutta eiköhän ystävän näkeminen piristä.

Kirjoittelemisiin!