Olenko ainoa jota tämä kesä ahdistaa? Miten tästä oikein selvitään? Ja mitä sen jälkeenkään on?
Tiedän siis, ettei itseni kohdalla ole kyse vain kesästä, vaan paljon laajemmasta, oikeastaan koko tuleva elämä ahdistaa. Menen jotenkin tosi raskaantuntuisesti päivä kerrallaan eteenpäin, sinnittelen, enkä edes tiedä enää mitä kohti! Toivoin kovasti, että tämä lähtisi helpottamaan vielä, ”kesää kohti” jne… Jokainen päivä valuu hiljalleen eteenpäin ja kokoajan tuntuu ennemmin raskaammalta kuin että olisin menossa parempaan päin.
Muut iloitsevat kesästä ja nauttivat ulkona, minä hoidan vain pakolliset työt, ja olen mieluummin sisällä sitten itsekseni ja menen mahdollisimman aikaisin nukkumaan (melatoniinin voimin) päästäkseni pakoon kaikkea. Aamulla taas herään ja mietin, mitä järkeä tässä missään on. Surettaa aivan tosi kovasti kun vielä olen ennen ollut oikea kesän lapsi ja nauttinut vuodenajoista eniten juuri kesästä. Nyt tuntuu, että kaikki kesässä muistuttaa vain minua viime kesästä, kun vielä jaoin elämäni ihmisen kanssa jota rakastin. En tunnu pääsevän tästä yli vaikka haluaisin. Ikävöin ja itken. En pysty ajattelemaan, että enää voisin kertaakaan elämässäni oikeasti edes uskaltaa kehenkään rakastua. Jo useampi suhde on päättynyt elämässäni niin, että minusta tuntuu, että kun toinen oikeasti oppii minua tuntemaan oikeasti ja näytän kuka tosissani olen, niin toinen ei haluakaan kanssani enää olla. vaikka en ole edes syvimpiä ongelmiani kenenkään niskaan kaatanut.. Tuntuu, että olen niin kurja ja kamala ihminen, ettei kukaan halua edes kanssani olla. Enkä kestä näitä eroamisia kun olen niin rikki, varmaan edelleen myös edellisistä eroistani, en nähtävästi osaa käsitellä mitään asioita elämässäni. Toivoton olotila.
Lisäksi olen alkanut ahdistumaan kokoajan enemmän myös siitä, että menetän viimeisetkin ystäväni tällä, että olen niin huonoa seuraa ja masentunut. En jaksa pitää yhteyttä ja en jaksa kauaa esittää heillekään mitään. En kykene pitämään hauskaa. Mutten koe haluavani myöskään kenellekään itkeä.. Olen kotona kissani kanssa. Koko ulkomaailma ahdistaa.
Työni olen aina hoitanut hyvin, ja siksi onkin ollut kova isku, kun tänä keväänä olen murtunut töissäkin useamman kerran. Vaikka olen yrittänyt olla tuomatta tunteita työpaikalle🤔 En ole pystynyt pitämään itseäni koossa. Nyt yritän taas, enkä edes voi jäädä saikulle, mutta pelottaa joka päivä milloin romahdan. 😭 jos työni menetän, niin sitten minulla ei ole enää mitään. Ahdistaa. Asuntolaina täytyy kuitenkin maksaa yms.
Toisaalta kun tuntuu niin vahvasti, ettei missään ole mitään järkeä, niin en tiedä onko sitten töissäkään. Eipä ne minua yhtään nyt motivoi ainakaan. En edes keksi mitään mitä haluaisin tehdä, en edes pieniä asioita. Mistä tulisi parempi olla. Tiedän että olen pahasti masentunut. Olen torstaina vihdoin pääsemässä juttelemaan psyk.terveydenhoitajalle. Olen odottanut sitä kuin kuuta nousevaa, vaikka tiedän, ettei sekään välttämättä johda mihinkään. Lähete palautui monen viikon pyörittelyn jälkeen takaisin. En ole heistä ”tarpeeksi sairas” ilmeisesti kuitenkaan. Pitäisi uhata tappaa joku tai itsensä.
Tuntuu, että raahaan mukanani kokoajan vain lisää painolastia aina lapsuudestani saakka, enkä osaa laskea sitä mihinkään. Tappaisin kyllä itseni jos uskaltaisin. Mutta minulla raskaat perhetapahtumat takana mitkä estävät. Se ei siis ole vaihtoehto.
Kysynkin siis nyt teiltä, jos joku osaisi samaistua; Mistä jotain iloa taas elämään? Miten olette jaksaneet vain sinnitellä eteenpäin, minkä voimin? En haluaisi taas alkaa mielialalääkitykselle, jo 2 kertaa sen olen kokenut, enkä kummallakaan kerralla ollut sitten yhtään oma itseni ja se oli aika kamalaa.. ☹️ Haluisin lopettaa asioiden lakaisemisen maton alle. Tiedän että minulla on paljon asioita käsiteltävänä. Mutta tuntuu, että muserrun ennenkun saan niitä selvitettyä. Enkä edes tiedä pääsenkö mihinkään tätä asiaa purkamaan ja jos niin käy, niin alkaa olla keinot loppu yksin..
Miten jaksatte taistella? Onko tunnelin päässä vielä valoa? Voinko vielä nauttia elämästä? Miten täältä pohjalta oikeen pääsee ylös enää?
surettaa kun ahdistaa tuo kesäkin, ja toisaalta surettaa ihan hirveästi sekin, että se menee nyt aika varmasti ohi ilman että osaan siitä nauttia 😭 Se ahdistaa niin voimakkaasti nyt.
Kaikki itkettää ja tuntuu tosi raskaalta elää🙄😑❓😑❓😭😭
Kertoilin jo vaikka mitä AK:n ketjuun, mutta pakko tänne vielä sanoa, että tässä päivässä on pitkästä aikaa ollut hyviä hetkiä! Sellaisia, että olen ihan ITSEKSENI ollut innoissani jostakin! Ensin kävin kolmella eri kirppiksellä, kaikista tein löytöjä, materiaaleja kaiken maailman ompeluprojekteihini ja kaksi korua. Sitten tosiaan sain mentyä lenkille ja nyt juoksin tuplat edelliskerrasta, vaikka tosin puolessa välissä pysähdyin autiotalolle ja vietin siellä aika kauankin aikaa. Se oli niiiin mahtavaa!!
Kotiin päin juostessani mietin, että on kyllä tosi vaikea löytää ihmistä, jonka kanssa tämäkin innostus edes Onnistuisi jakaa. Ei sellaisia kovin monia varmaan ole. Jotka miettisivät niin paljon ja hartaudella kaikkia henkimaailman ja menneiden sielujen maallista vaellusta ja olisivat siitä näin kiinnostuneita, miettisivät vanhojen tavaroiden taustoja yms.. minusta se on hurjan jännää! Olisipa ihan mahtavaa jos joskus sellaisen ihmisen kanssa voisi jakaa elämänsä. Minusta tuntuu, että olen niin innostuva ja spontaani ja välillä sitten taas yltiömelankolinen ja herkkä, ettei siinä pysy kukaan samallalailla mukana. niin sitten ei koe pystyvänsä jakamaan sitä elämäänsä ja ajatuksiaan sitten kuitenkaan toisen kanssa ja tulee surku. Jos nyt taas yhden näistä parisuhteiden ongelmien kulmakivistäni tässä auki pohdin.
No mutta, nyt en vajoa synkkyyteen, olen mielessäni kokoajan puoliksi jossain sen talon entisten asukkaiden jäljillä ja kehittelen vaikka mitä salaisuutta tuon kaiken taakse.... Elämä on parhaimmillaan tosi jännää! Tämä on just sitä millon koen, että on hyväkin asia, että kokee vahvasti ja vähän yliluonnollisen kautta asioita. Usein raskasta, mutta joskus myös palkitsevaa😉
Olen tosi iloinen puolestasi, että sinulla on ollut noinkin antoisaa siellä reissulla. itselläni, kun on ollut nyt varsinkin tämä päivä melkoisen tylsä niin olen elänyt sinun kokemustesi kautta ja kuvitellut niitä tapahtumia, kuin olisin itse niitä kokenut. Kirjoitat mielenkiintoisesti ja siitä käy ilmi, ettet selvästikään ole mitenkään ihan massapersoona🙂
Olet tosi paljon samanlainen, kuin minä, hyvinkin monessa asiassa. Vähän surullista, ettet koe pääseväsi vanhempiesi kanssa samalle ajatuksen tasolle. Minulla on äiti, joka on tosi hyvä ja ymmärtäväinen ja upea ihminen. Hän vain asuu niin kaukana minusta, että emme näe paljon koskaan, vaan puhumme aina vain puhelimessa. Se on kait yksi minun traumani ja koen, että olemme alkaneet vuosien varrella jo hieman etääntyä, kun näemme niin harvoin. Äitikin on jo 68v-vuotias..Minun isä asuu ulkomailla, emmekä ole nykyään missään tekemisissä, olemme olleet aina hyvin kaukaiset. Ainut lapsi kun olen ja sukulaisia erittäin vähän niin aika vähän on tuota "perhettä" olemassa. Se vähän tekee joskus pahan mielen..Täällä päin ei ole minulla yhtään sukulaista. Mies on ainoa omainen. Aika yksin siis olen loppujen lopuksi. Surullista on myös veljesi asia, jotenkin tunnen surusi niin selvästi, se on varmasti osa sinua.
Huh, pitäisi laittaa iltapalaa. Tuntuu, että koko ajan pitää syödä. Ei yhtään paljon tekisi mieli, mutta pakkohan se on syödä, ettei laihtuisi niin paljon. Tuo ripuli vie kiloja aika tehokkaasti, joten on pakko pistää vähän kampoihin sille.
Kerrassaan kummallinen päivä tänään, kuin jotain usvaa tai unta..jotenkin epätodellista kaikki, toivottavasti en ole vajoamassa johonkin psykoosiin (ilmeisesti on taipumusta sellaiseen jos on hyvin kova stressi..)
Toivottavasti kuulemme taas sinusta, erikoinen ja luovahenkinen ystävämme 🙂
Nyt olen taas ihan pohjalla. Nieleskelen itkua. Kauhea ikävä eksää ja olin tosi tyhmä ja aloin katsomaan jotain vanhoja kuvia meistä, tuli niin kauhea olo että korvissa suhisi ja oli pakko oksentaa!! Se ajatus ahdistaa ja kuvottaa niin paljon, että hän menee eteenpäin, kuvittelen hänet kaikkien muiden naisten kanssa, eikä uhraa ajatustakaan minulle. Itse en ole pystynyt kuvittelemaankaan kenenkään muun kanssa olemista... 😭 Alkukeväästä näin muutamia kertoja tätä edellistä eksääni, vanha suola vielä janotti, no, se oli varmaan tarpeen sekin itselle selvittää, että meistä ei kyllä enää mitään tule. Sitten tämän nykyisen eksän kanssa vietimme toukokuussa yhden ihanan päivän yhdessä, jolloin itse elättelin toivoa, että kaikki voisi vielä ollakin kuin ennen, silloin sanoi, että hänelläkin kyllä ollut ikävä, mutta pitää selvittää omia ajatuksia yms. Sitten oli kuitenkin sen jälkeen sitä mieltä, että haluaa olla kuitenkin yksin ja romahdin ihan täysin.. Sillä tiellä ollaan edelleen😭 Meillä oli erityinen suhde, hän oli sellainen hulluttelija ja spontaani innostuja kuin minäkin, en ole tavannut sellaista miestä koskaan muuten, enkä usko että enää tapaankaan. Mutta hän ei sitten ilmeisesti kuitenkaan ollut valmis sitoutumaan niinkuin minä olisin ollut. Edelleenkään en Ymmärrä, miksi tämän piti mennä näin😑❓ Milloin oikein unohdan... En kestä.. On niin raskas olla taas, että haluaisin pystyä kääntämään näiden mun tunteiden katkaisijan pois päältä. 😭
Ei missään ole mitään pointtia. Nuo ompeluksetkin tuossa pöydällä, mitä väliä niilläkään on? Teen asioita, millä ei ole mitään merkitystä. ei tätä jaksa. Loma menee hukkaan kun tuntuu 99% ajasta kokoajan pahalta, mutta pelkään vielä enemmän sitä, että joudun takaisin töihinkin jossain vaiheessa. Tuntuu, että olen kokoajan tipahtamaisillani johonkin syvään rotkoon vaan syvemmälle eikä ole voimia kavuta ylös. Voisinpa vajota johonkin koomaan vaikka puoleksi vuodeksi, jos se sen vaatii, ja herätä niin, etten enää muista mitään niitä asioita mitkä sattuu jatkuvasti ja mistä en pääse eroon. Voi kun olisi joku joka nyt halaisi ja vaan silittäisi mun hiuksia kun itken. Eksä aina teki niin, sen lähellä oli parempi olla kuin kenenkään muun😭 😭 😭
Heräsin juuri äsken. Näin todella kaunista unta omasta eksästäni, joka oli minulle samanlainen tapaus kuin sinun eksä sinulle ☹️. Tekstis sai kyyneleet silmiin. Haluaisin kovasti uskoa, että se Oikea on vielä tuolla jossain, mutta eksä tuntui siltä Oikealta. Mie ainaki oon jääny vaa odottamaan häntä.
"ehkä vielä jonain päivänä"
Monange, olet hyvä kirjoittamaan ja niin samankaltainen ihminen kuin minä, että luen aktiivisesti viestejäs. Olen tuntenu oloni hyvin yksinäiseksi, mutta sinu ansiostas se on vähän helpottanu 🙂👍. Kiitos!
Voi Monange..Minä ainakin halaan sinua ja voin myös silittää hiuksia. Tunsin sydämessäni tunteesi ja TIEDÄN, ettei ole paljon mitään hirveämpää tunnetta, kuin ihanat muistot ja tiedtät, ettei tuo toinen tule enää koskaan takaisin luoksesi, eikä ole sinun vaan jonkun TOISEN..Se tunne on hirveä. Olenhan kokenut sen exäni kanssa. No, minähän jouduinkin lataamolle, niin raskaasti asian otin. Hän oli silloin kaikki kaikessa minulle. En olisi koskaan voinut uskoa, että hän lähtisi, eikä enää haluaisi olla kanssani. Varmaan kuulostaa hyvin itsekkäälle ajatukselle, mutta en ihan oikeasti edes tajunnut koko asiaa, olin niin shokissa.
Eron jälkeen hän kävi luonani ja muutaman kerran luulin/hän antoi olettaa, että on palannut luokseni. Olin tietysti ikionnellinen. Ja sitten hän taas lähti ja minä romahdin. Se oli aivan hirveää. Olisin antanut vaikka sormeni jos hän olisi tullut takaisin, niin ikävä minulla oli. Ja minä jouduin vielä "taistelemaan" hänestä, omasta miehestäni, toisen naisen kanssa, joka lopulta veti pidemmän korren. Se oli hyvin traumauttavaa. Tunsin todellakin tulevani hulluksi. En syönyt, en nukkunut (kuin lääkkeiden voimalla parin tunnin pätkiä) itkin vain ja otin puhelimen matkaan joka vessareissullekin jos mies sattuisi soittamaan jne.
Silloiset ystäväni yrittivät piristää minua ja heille esitinkin, että kaikki on aika ok. Oikeasti omissa oloissani kaikki oli romahtanut ja olin jo lipumassa jonnekin kauas pois. Lopulta eristäydyin yksiööni (johon jouduin muuttamaan ja jättämään silloisen rakkaan kotini)ja kävin vain harvoin kaupassa ym. Elämäni oli suistunut raiteiltaan täydellisesti. Minulla ei ollut mitään, muuta kuin tyhjä tulevaisuus, enkä yhtään tiennyt mitä olisin tehnyt. Aloin olemaan tosi pohjalla ja mieli musta.
Tänäkään päivänä en vielä tiedä mitä olisin tehnyt ja miten asiat olisivat menneet jollen olisi tavannut nykyistä juuri silloin. Hän pelasti koko minun elämäni. Johdatti ulos siitä painajaisesta ja sain uuden elämän. Kuulostaa dramaattiselle, mutta niin se vain on.
En osaa oikein mitenkään lohduttaa ja tiedän, ettei tuohon tilanteeseen lohduta oikein mikään. Mielestäni asiat tuossa tilanteessa saavat uuden, onnellisemman käänteen, kun tapaa jonkun uuden, vaikka kuinka tuntuisi ettei koskaan enää voi olla kenekään kanssa tai kukaan ei voi olla parempi kuin se exä. Minun nykyiseni on paljon parempi, kuin exä, vaikka en olisi sitä silloin voinut uskoakaan.
Voi ei, haleja sinulle Ystäväni. On aivan luonnollista, että tunteet menevät laidasta laitaan ja noita huonoja päiviä tulee, ja se on kauheinta kun ei tiedä kuinka kauan niiden kanssa joutuu painimaan, eikä yleensäkään tiedä tulevaisuudestaan, että miten se menee jne. Minun on ainakin aina ollut hyvin vaikeaa kestää epävarmuutta ja turvattomuutta, ne saavat minut aivan hulluuden partaalle.
Kirjoittele taas kun jaksat, olet ajatuksissani.
Ero ja rakkaan menettäminen on pieni kuolema ja silloin tuntuu kyllä, että elämässä ei ole mieltä..Ei siihen muu auta kuin aika eikä itseään voi pakottaa nauttimaan mistään..Mutta niitä hyviä hetkiä ja päiviä tulee myös, niinkuin Monange sinulla oli tosi mielenkiintoisen kuuloinen seikkailupäivä. Mutta vuoristoratamainenhan se suruprosessi on tunteineen.
Minä olen saanut voimia takaisin sen verran, että ymmärrän selviäväni tästä, "voitto" on jo olemassa ja nyt vain teen tätä toipumistaivallusta päivän kerrallaan.
*halaus* sinulle ja muillekin suruisille. 🙂🌻
Melkein itku pääsi kun luin noita kirjoituksia. Mun exä soitti iltapäivällä
oli reissussa uuden kaverin kanssa. Tyttöystävä oli mennyt kävelylle.
Iski niin suunnaton ikävä. Tämä on niin väärin. Kaipaan häntä suunnattomasti.
En pysty katsoon valokuvia yhteisistä ajoista itkemättä. Toivoisin niin
että hän palaisi luokseni. Miksi en osannut arvostaa sitä mitä meillä oli.
Olen ollut niin suunnattoman typerä. Siitä kärsin varmaan loppuelämäni.
En varmaan koskaan pysty uuteen ihmissuhteeseen.
Voih, Vanki, AK, MarianneM, Sarrukka, kiitos! Viestinne merkitsivät, PALJON. Meillä taitaa olla särkyneiden sydänten kerho.. AK, juurikin epävarmuus ja turvattomuus, niitä en SIEDÄ, myöskin parisuhteessa, silloin alkaa mennä päin helvettiä kun en koe olevani turvassa. Ja se tunne järkkyy hyvin helposti.. Johtuu siitä kuulemma, ettei minulla ole lapsena rakentunut oikeanlaista sellaista "peruskalliota", turvallisuudentunnetta, sitä on vaikea sitten yrittää hakea toisesta kun olen niin pohjaton kaivo ja kaipaisin vakuutteluja ja huomiota sen verran paljon, että moni ei sitä jaksa kovinkaan kauaa, oikeastaan kukaanhan ei siis ole sitä jaksanut kun olen nytkin yksin!!!!
Sarrukka, minulla samanlaiset ajatukset.. Ja syytän itseäni aika paljon kuvioista, mitkä johti meidän eroon 😞 Asiahan on niin, että mun ex-ex (hirveää..) otti yllättäen yhteyttä marraskuun lopulla, että on tehnyt elämänsä virheen yms yms ja että olenkin hänen mielestään paras ihminen mitä on ikinä tavannut yms, mikä tietenkin oli aika shokki, koska hän oli mulle ikäänkuin kuollut, meidän ero useampi vuosi sitten meni tosi ikävästi ja meillä meni välit ja uhkailtiin oikeudella ja sotkettiin perheet siihen mukaan ja vaikka mitä. Olin ihan hajalla silloinkin.. Päivystykseen jouduin diapameja nappailemaan, lopulta. ei mene ikinä helposti mulla kyllä.. No, jotenkin tämä nykyisen exän kanssa aloitettu suhde tuntui tosi erityiseltä ja hyvältä ja uskalsin taas luottaa rakkauteen sittenkin, sitten tulee tää ex-ex ja mun pakka hajosi kyllä aikalailla silloin, nosti vanhoja tunteita pintaan, nähtiinkin ja juteltiin selvittämättömät jutut auki, no, en saanut kuitenkaan häntä mielestäni ja sitten itse nostin kissan pöydälle nyk. exän kanssa, koska meillä ei mennyt hyvin. tähän päivään saakka en tiedä, miten paljon omat osittain poissa olevat tunteeni tilanteeseen vaikutti, ja vaikka jälkikäteen yritin jotain tilanteesta selittääkin enemmän, niin ei ollut enää vaikutusta. Ja nyt syytän itseäni koko sopasta.. Ex-ex poistui (tietenkin) aika äkkiä takavasemmalle kun olin Oikeasti eronnut.. Muutaman kerran tosiaan nähtiin kyllä kevään aikana. Mutta meillä on ennemminkin kaverilliset välit. Ei intohimoa. Se kortti on katsottu. Oli varmaan tarkoitus niin, sillä jotenkin olen päätellyt, että kohtalon pitää heittää kaikki asiat minulle suoraan eteen läpi koettavaksi, en usko ilmeisesti muuten.. Eli tuokin asia piti selvittää sitten näin.
Mutta tuon ex-ex versus ex -kuvion jälkeen AK tuntuu nimenomaan siltä, että nämä rakkausjutut on mun osalta katsottu ja se surettaa. Mutta olen pettynyt niiiin monta kertaa tosi pahasti ja saanut siipeeni. Minua on petetty, olen itse pettänyt, minulle on valehdeltu niin järkyttävästi, että ette edes uskoisi jos kertoisin, ja tätä listaa voisin jatkaa vaikka miten pitkään.. Vaikka olen oikeasti kiltti ja hyvin rakastava ihminen itse!!!!! En tiedä, miksi aina kaikki päättyy vain huonosti. Aina. ihan aina. En uskalla enää kokeilla. Exän piti olla vihdoin ihan erilainen ja vihdoin oikeasti hyvä kumppani minulle. Luulin, ja hänkin jonkin aikaa ainakin, että olemme sielunkumppaneita!!!!!?! En ymmärrä.. Kuinka siinäkin menin metsään (hänkin siis teki kurjia juttuja, en ole ainoa syypää siihen että meni huonommin ja halusi siis erota ihan itse minusta) En uskalla enää uskoa rakkauteen. Vaikka toivoisinkin, että joku tulisi ja "pelastaisi".......
No, lähdin tuossa mieli mustana kajakilla avomerelle, oli melkein täysin tyyntä, meloin tosi kauas ihan keskelle merta ja itkin katkerasti.. Nimenomaan katkerasti. olisi huvittanut kaataa koko fucking kajakki ja hukkua jälkeä jättämättä. Mietin tosi kyynisesti kun sellainen kaunis, valkoinen höyhen kellui aalloilla mun vierestä eteenpäin, että minä kun plumpsahtaisin pohjaan niin ei jäisi edes höyheniä pinnalle, hah.. Myllynkivi kaulassa suoraan pohjaan, sellainen fiilis oli. tulin silti kiltisti kotiin. En saa tappaa itseäni, sen olen luvannut ja sopinut itseni kanssa jo vaikka miten kauan sitten kun on tullut leikittyä kuolemalla. 😠
Lapioin hiekkaa 12 isoa kottikärryllistä ja kärräsin toiselle puolelle pihaa. Nyt olen ihan naatti. Mieli on synkkä edelleen. Mutta on kiva, että te kaikki olette olemassa. Tarkoitan sitä todella. Mun on tosi hankala puhua tai itkeä "oikeille" ystävilleni enää tästä. En edes halua. Mutten jaksa sitten esittääkään. Pattitilanne. Täällä on nämä ihmiset nyt, jotka tietää mun ajatuksista eniten!
Voi että en olis uskonut että voi mennä huonommaksi taas tämäkin päivä, olin saunassa ja sen jälkeen meni mun vanhemmat, no, meidän isä oli sitten kaatunut kalliolla rannassa. Päässä hirveä vekki ja muualla myös mutta se pää pahin ja nyt viimein sain suostuteltua et lähtivät päivystykseen paikkaamaan... Surku. Meidän isä on muutenkin raihnainen ja huonossa kunnossa ja sairas, jotenkin kun konkreettisesti näkee, että kokoajan sille voi käydä kaikkea niin tiedostaa sen, että se toden totta menee kyllä kokoajan huonompaan suuntaan😭 Jotenkin sitä ei ajattele omia vanhempiaan sen ikäisiksi, että pitäisi miettiä, ettei vuosia olisi enää paljoa jäljellä, mutta on meidän isä jo kohta 70 kuitenkin😞 Ahdistaa nyt tuokin... Ja kun heti huomaan, ettei taaskaan mistään edes voida puhua niiden oikeilla nimillä, meidän äitikin vaan vähätteli koko juttua ja olisi laittanut isän vaan nukkumaan varmaan, vaikka verta vuotaa ja ei alkanut umpeutumaan 10cm hirvittävä haava ja valittaa selkäkipuja yms.. Sitten yritän vaan esittää reipasta ja ikäänkuin vähätellä itsekin, ts etten näyttänyt, että olisi mikään paha juttu, mutta koitin sanoa, että olisi varmaan hyvä käydä siellä lekurissa ainakin saamassa kunnon särkylääkkeet tms jos ei muuta ja jos tarvii jotain tehdä nin tekevät sitten.... Nyt täällä yksin, en halua mennä nukkumaan ennenkun ovat takaisin ja kuulen miten meni. Elämä on kyllä surullista enemmän kuin iloista. En edes muista milloin olisin ollut iloinen enää. Liikaa pahoja asioita tapahtuu kokoajan eikä ihmiset välitä toisistaan niinkuin toivoisin siellä jossain mun ideaalissa haavemaailmassa.. ☹️
Huomenta M,
Olen pahoillani isäsi puolesta. Uskon, että on kurjaa nähdä vanhempansa alkavan olla huonossa kunnossa. Minun äiti on kans jo 68-vuotias, mutta toistaiseksi oikein hyväkuntoinen. Harmi vaan tosiaan, että näen häntä niin harvoin. Alitajuisesti sitä ajattelee vanhempansa ikää ja sitä, että hän vanhenee ja ehkä menee huonokuntoiseksi ja on ikävää jos asuu kaukana, kuin minä, eikä ole mahdollisuus olla läsnä.
Minulla on vähän huono aamu, kuten aina maanantaisin. Kirjoitan siitä enemmän omassa ke tjussani. Apaattinen ja masentunut olo. Heräsin taas puoli viisi ja haukottelen nyt solkenaan. Tympii, kun aina herää niin aikaisin, vaikka voisi nukkua ainakin kuuteen saakka, se olisi sopiva aika herätä.
Jotenkin ei nyt nappaa koko maailma ja elämä taas ollenkaan. Makoilen vieläkin, enkä edes keksi mitä alkaisin tekemään. Makoilen niin kauan, että keksin. Toivottavasti sulla on vähän reippaampi aamun aloitus, kuin mulla.
Ja toivottavasti isäsi on nyt jees.
Terv, AK.
Huomenta, Ystävä M.
Mitähän sulle mahtaa kuulua? Kirjoittelehan taas🙂
Ihana AK 🙂 Kirjoittelin illalla vielä sun ketjuun. En tiedä luitko. Täällä tänään jo hereillä klo5 saakka, heräsin siihen että itkin ääneen, näin niin hirveistä asioista unta(eksän kanssa olemisia, TAAS...), etten enää edes halunnut nukkua kun tuntui niin kurjalta, ja pahinta oli se, että ne oli kaikki ihan oikeasti todellisia tapahtumia, ei "vaan unta".. No, luin sitten aamun uutiset ja mietin, että jos olisin kotona, niin tämä olisi se päivä kun vetäisin peiton korviin ja piileskelisin pahaa maailmaa sängyssä varmaan koko päivän ja vaan itkeskelisin, mutta täällä se ei ole mikään vaihtoehto. Siispä silitin yhden eilisen projektini ja sitten lähdin juoksemaan. Juoksin peltojen keskellä menevää hiekkatietä kauas. Ja takaisin ja metsän kautta tänne takaisin. Mietin asioita. Teki kyllä hyvää. Mutta ajatukset surisi päässä kuin ampiaispesä!! jotenkin tuli olo, että sisältä olen kuolemassa. Ja päässä soi Kuningaskobran "murenee jo pinta marmorin", haha... Korni biisi, mutta jotenkin toi kohta tuli päähän siellä metsässä.. Tarkoitan, että olen nuori ja hyvässä kunnossa, fyysisesti kaikki hyvin! Ulkoisesti kaikki kondiksessa. Henkisesti koen sen sijaan olevani ikivanha ja raihnainen. En tiedä osaanko tätä nyt selittää. Mutta jotenkin kirkastui sellainen pelko nyt mulle, että tämä huolella rakennettu ja varjeltu ulkokuori murenee, ja se, mitä on sisälläni paljastuu ja se olen se "todellinen minä". Kauhea äksy peikko!!!!!!! Erakko. Surkea ja surullinen ja sekava. Omissa maailmoissaan elävä. Pelko, että se, mitä olen ennen kokenut olevan Minua, onkin vain jotain teatteria ja kulissia??? En tiedä onko! Mistä tiedän?! En oikeastaan enää tiedä, mikä on se Oikea Minä. se on aika pelottavaa. Olen nyt tosi ahdistunut siitä, se on kuitenkin sellainen asia, jonka kanssa joudun elämään joka ikinen hetki, tämä ruumis, mitä en koskaan voi täysin edes itse nähdä, koska olen sen sisällä (kammottava ajatus.....!!!!?) ja ääni, mikä tulee suustani, kenelle se edes kuuluu, mistä se tulee, kenen ajatuksia nämä kaikki ovat, omianiko? Kuka se sitten oikein on? Niin sekoja kysymyksiä, ja kenelle muulle ne voin esittää kuin itselleni, enkä osaa vastata, ja tuntuu, että kohta varmaan sekoan. 🤔
Tädillänihän on muuten skitsofrenia, siitä ei ikinä olla hirveästi puhuttu. Mutta tiedän, että hän oli pitkään suljetulla jossakin vaiheessa. En ole häntä nähnyt vuosikausiin. Elää kai aika normaalisti lääkityksen avullak kyllä nykyisin, seko oli lähinnä eniten silloin kun puhkesi tuo sairaus, luulisin. Pelkään välillä, että minullakin jotenkin olisi se? En hirveästi edes tiedä koko sairaudesta. Mutta pelkään, että "sekoan" vielä ja minusta tulee samanlainen kuin hänestä. Jotenkin näen sen polun vaihtoehtona kokoajan. Että pimahdan totaalisesti ja se on sitten menoa. En kyllä usko, että sitä mitenkään Haluaisin.. Ei pitäisi miettiä näitä asioita.. Saisipa taas ajatukset katkolle!!!!!!!! Alan, taas, ompelemaan. Voi luoja.. Olen kyllä aika sekaisin.
Hankala olla ja kipu vain jatkuu... Näin TAAS unta ennenkuin heräsin, että palasimmekin eksäni kanssa yhteen. Hän halasi minua lujaa. Itkettää ihan hirveästi 😭 Oli pakko tulla itkemään tänne sisälle pakoon äitiä ja siskoani täällä. Yritän itkeä hiljaa ettei kukaan kuule.. 😭 Hirveän yksinäinen olo. En jaksaisi enää taistella. Kaikki tuntuu ihan yhdentekevältä. Pää on vain enemmän sekaisin ja mikään ei mene parempaan suuntaan. Elämä tuntuu liian hankalalta 😭 😭
M Kultalintunen,
Minulla oli tänään parempi olo päivällä, josta kerron omassa ketjussani, mutta nyt aivan äsken iski kauhea yksinäisyyden ja ahdistuksen tunne. Jotenkin aivan järjetön tunne. itkettää, mutta en kuitenaan itke. Mies on onneksi pihalla kaverinsa kanssa, vaikka tavallaan minua ahdistaa sekin, että olen yksin täällä sisällä. En tiedä onko jonkin sortin paniikkikohtaus, aivan kuin koko pää pullistusi ja olisi jotenkin sekoamassa, wau mikä olotila!
Aivan typerää. Ei tätä voi edes selittää. En tajua itsekään. Ja just kun oli pitkästä aikaa niin kiva päivä ym. Olen kyllästynyt siihen, ettei koskaan voi ennakoida mitään. Kun olo ja mieli voi heittää mihin tahansa helvettiin ihan tuosta vain. Järjetöntä! Täytyy vain yrittää keskittyä ja vaikka rukoilla, että tämä kamala olo menisi pois. Lääkettä en halua ottaa, kun ei se oikeasti auta mitään. Pelkään, että mun pää vielä sekoaa oikeasti ja joudun jonnekin osastolle lukkojen taakse. Enkä halua kyllä kotoa minnekään.
Että vihaan itseäni ja näitä oloja. Miksi en saa olla normaali? Miksi en saa olla sellainen, kuin ennen olin? Voi Luoja, tulee niin epätoivoinen olo ja just nyt mies soittaa pihalla autoradiosta Tuomari Nurmion Kurjuuden Kuningas tai mikälie biisi..
"Sä olet yksin yksinäinen..Mä olen yksin yksinäinen, kurjuuden kuningas.."
Voih....☹️
Ajattelen sinua M.
Että mitä mahdat juuri nyt puuhata, vaiko kenties lepäät?
Mietin, oletkohan onneton, kuten minä nyt vähän olen. Onko sinulla yksinäinen olo sisäisesti, kuten minulla nyt on..Vaikka en edes ole yksin, onhan mies täällä, mutta kuitenkin..ehkä tämä inhottava maailma saa minut tuntemaan itseni yksinäiseksi. Että en kuuluisi tänne. Että olisin enemmän jokin henkiolento, kuin ihminen. Haluasin olla enkeli, mutta siihen olen aivan liian huono ihminen.
Ulkona on valoisaa. Täällä makkarissa on hämärää. Minulla palaa yölamppu. Minulla ei taida olla tänään enää mitään sanottavaa tälle maailmalle. Toivon, että sinun iltasi M olisi mukavampi, kuin minun. Mutta jotenkin aistin, että olisit onneton? Ehkä aistin väärin. Ehkä olen vain itse niin onneton.
Taidan jyrsiä vähän iltapalaa ja sitten nukkumaan. Hyvää yötä Prinsessa Ruusunen😴