Olenko ainoa jota tämä kesä ahdistaa? Miten tästä oikein selvitään? Ja mitä sen jälkeenkään on?
Tiedän siis, ettei itseni kohdalla ole kyse vain kesästä, vaan paljon laajemmasta, oikeastaan koko tuleva elämä ahdistaa. Menen jotenkin tosi raskaantuntuisesti päivä kerrallaan eteenpäin, sinnittelen, enkä edes tiedä enää mitä kohti! Toivoin kovasti, että tämä lähtisi helpottamaan vielä, ”kesää kohti” jne… Jokainen päivä valuu hiljalleen eteenpäin ja kokoajan tuntuu ennemmin raskaammalta kuin että olisin menossa parempaan päin.
Muut iloitsevat kesästä ja nauttivat ulkona, minä hoidan vain pakolliset työt, ja olen mieluummin sisällä sitten itsekseni ja menen mahdollisimman aikaisin nukkumaan (melatoniinin voimin) päästäkseni pakoon kaikkea. Aamulla taas herään ja mietin, mitä järkeä tässä missään on. Surettaa aivan tosi kovasti kun vielä olen ennen ollut oikea kesän lapsi ja nauttinut vuodenajoista eniten juuri kesästä. Nyt tuntuu, että kaikki kesässä muistuttaa vain minua viime kesästä, kun vielä jaoin elämäni ihmisen kanssa jota rakastin. En tunnu pääsevän tästä yli vaikka haluaisin. Ikävöin ja itken. En pysty ajattelemaan, että enää voisin kertaakaan elämässäni oikeasti edes uskaltaa kehenkään rakastua. Jo useampi suhde on päättynyt elämässäni niin, että minusta tuntuu, että kun toinen oikeasti oppii minua tuntemaan oikeasti ja näytän kuka tosissani olen, niin toinen ei haluakaan kanssani enää olla. vaikka en ole edes syvimpiä ongelmiani kenenkään niskaan kaatanut.. Tuntuu, että olen niin kurja ja kamala ihminen, ettei kukaan halua edes kanssani olla. Enkä kestä näitä eroamisia kun olen niin rikki, varmaan edelleen myös edellisistä eroistani, en nähtävästi osaa käsitellä mitään asioita elämässäni. Toivoton olotila.
Lisäksi olen alkanut ahdistumaan kokoajan enemmän myös siitä, että menetän viimeisetkin ystäväni tällä, että olen niin huonoa seuraa ja masentunut. En jaksa pitää yhteyttä ja en jaksa kauaa esittää heillekään mitään. En kykene pitämään hauskaa. Mutten koe haluavani myöskään kenellekään itkeä.. Olen kotona kissani kanssa. Koko ulkomaailma ahdistaa.
Työni olen aina hoitanut hyvin, ja siksi onkin ollut kova isku, kun tänä keväänä olen murtunut töissäkin useamman kerran. Vaikka olen yrittänyt olla tuomatta tunteita työpaikalle🤔 En ole pystynyt pitämään itseäni koossa. Nyt yritän taas, enkä edes voi jäädä saikulle, mutta pelottaa joka päivä milloin romahdan. 😭 jos työni menetän, niin sitten minulla ei ole enää mitään. Ahdistaa. Asuntolaina täytyy kuitenkin maksaa yms.
Toisaalta kun tuntuu niin vahvasti, ettei missään ole mitään järkeä, niin en tiedä onko sitten töissäkään. Eipä ne minua yhtään nyt motivoi ainakaan. En edes keksi mitään mitä haluaisin tehdä, en edes pieniä asioita. Mistä tulisi parempi olla. Tiedän että olen pahasti masentunut. Olen torstaina vihdoin pääsemässä juttelemaan psyk.terveydenhoitajalle. Olen odottanut sitä kuin kuuta nousevaa, vaikka tiedän, ettei sekään välttämättä johda mihinkään. Lähete palautui monen viikon pyörittelyn jälkeen takaisin. En ole heistä ”tarpeeksi sairas” ilmeisesti kuitenkaan. Pitäisi uhata tappaa joku tai itsensä.
Tuntuu, että raahaan mukanani kokoajan vain lisää painolastia aina lapsuudestani saakka, enkä osaa laskea sitä mihinkään. Tappaisin kyllä itseni jos uskaltaisin. Mutta minulla raskaat perhetapahtumat takana mitkä estävät. Se ei siis ole vaihtoehto.
Kysynkin siis nyt teiltä, jos joku osaisi samaistua; Mistä jotain iloa taas elämään? Miten olette jaksaneet vain sinnitellä eteenpäin, minkä voimin? En haluaisi taas alkaa mielialalääkitykselle, jo 2 kertaa sen olen kokenut, enkä kummallakaan kerralla ollut sitten yhtään oma itseni ja se oli aika kamalaa.. ☹️ Haluisin lopettaa asioiden lakaisemisen maton alle. Tiedän että minulla on paljon asioita käsiteltävänä. Mutta tuntuu, että muserrun ennenkun saan niitä selvitettyä. Enkä edes tiedä pääsenkö mihinkään tätä asiaa purkamaan ja jos niin käy, niin alkaa olla keinot loppu yksin..
Miten jaksatte taistella? Onko tunnelin päässä vielä valoa? Voinko vielä nauttia elämästä? Miten täältä pohjalta oikeen pääsee ylös enää?
surettaa kun ahdistaa tuo kesäkin, ja toisaalta surettaa ihan hirveästi sekin, että se menee nyt aika varmasti ohi ilman että osaan siitä nauttia 😭 Se ahdistaa niin voimakkaasti nyt.
Kaikki itkettää ja tuntuu tosi raskaalta elää🙄😑❓😑❓😭😭