Narsismi

Narsismi

Käyttäjä DoubleTroubl3 aloittanut aikaan 03.07.2019 klo 02:40 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä DoubleTroubl3 kirjoittanut 03.07.2019 klo 02:40

Hei! Jo vuosia jatkunut epävarmuuden tunne siitä olenko itse narsisti? Jokainen meistä omaa narsistisia piirteitä joku enemmän joku vähemmän. Mikä on terveen narsismin ja sairaan narsismin ero? Mitä ominaispiirteitä narsismi pitää sisällään? Miten ne ilmenevät arjessa/käytännössä? 

Käyttäjä mariele kirjoittanut 03.07.2019 klo 18:13

Sen lisäksi että meillä kaikilla on (luojan kiitos) narsistisia piirteitä, niin asiaa voi ajatella myös toisesta näkökulmasta: jos narsismia on liian vähän, se on (yleensä) persoonallisuustasoinen ongelma. Terveen narsismin voi siis hahmottaa tavallaan tasapainoisena määränä narsismia. Muuten, monen psykologin/psykoterapeutim/psykiatrin jne kuulee usein sanovan, että jos ihminen epäilee olevansa (paksunahkaisesti) narsisitnen (siis sillä tapaa, kuin puhekielessä tarkoitetaan) niin hän ei sitä ole. Paksunahkaisen narsistin on äärimmäisen pakko kieltää heikko itsetunto ja tarvitsevuus ja defenssien käyttö on niin kovaa, ettei mielessä voi käydä että omassa grandiositeetissa tai kaikkivoipaisuudessa olisi jotain ongelmallista. "ohutnahkainen" sen sijaan voi myöntää omaan heikon itsetunnon, saattaa tunnistaa häpeän ja kokee itsensä usein muita huonommaksi tai ainakin erilaiseksi kuin muut.

Narsismi ilmenee hyvin vuorovaikutustilanteiss: itseään hävetään, omista mielipideistä luovutaan, jopa identiteettiä voidaan vaihtaa jotta miellytetän toista ja tullaan hyväksytyksi jne. Ei uskota että vaikeuksista voi selvitä. Tai sitten oma heikko itsetunto, huonommuus ja häpeä projisoidaan ja muita mitätöidään ja käyttäydytään hävyttömästi, empatiaa ei ilmaista. Huom, jos persoonallisuuden kehityksessä on tällaisia narsistisia puutteita, niin ne voivat ilmetä molemmissa muodoissa: voi olla samaan aikaan piirteitä tällaisesta ylikiltteydestä ja toisaalta omasta mahtipontisuudesta.

Terve narsismi on yksinkertaisesti tervettä itsetuntoa, mielestäni. Häpeän tunteen kanssa tullaan toimeen eikä siksi tarvitse käyttää sellaisia defenssejä, jotka kieltää realiteetit. Itsensä kunnioittaminen ja arvostaminen ja omien hyvien puolien tunnistaminen on tervettä. Toisaalta tunnistetaan että muilla ihmisillä on taitoaj ja menestystä, jota itsellä ei ole. Huom. on tervettä tuntea kateutta kuitenkin! Yksinkertaisesti terve narsismi ei pyöritä ihmisen elämää sairaan narsismin tavoin, joka riippumatta siitä, onko se luonteeltaan liiallista tai liian vähäistä, saa ihmisen keskittymään vain ja ainoastaan oman paikan varmisteluun: hyväksytäänkö minut nyt, saanko kiitosta jos x jne.

Persoonallisuuskysymyksissä kyse on aina skaalasta. Siten ei voida suoraan mielestäni sanoa, että jos epäilee omaa narsismia, ei ole narsisti. Mutt ajos tarkoitetaan sitä puhekielen narsistia, joka tuntuu olevan yhtäaikaa myös epäsosiaalinen, psykopaatti ja sosiopaatti, niin voin kertoa että erittäin todennäköisesti et ole narsisti. Narsismi on kaikkien elämään kuuluva juttu, jonka ominaispiirre on siis syvä perushäpeä, joka on syntynyt varhaisissa vuorovaikutuskokemuksissa sekä itsetunto, joka on tai ei ole rakentunut kokemusten perusteella.

Käyttäjä DoubleTroubl3 kirjoittanut 05.07.2019 klo 05:01

Kiitos hyvästä ja kattavasta vastauksestasi. Itse tunnistan itsestäni pieniä määriä joka osa alueelta narsistisista piirteistä kun puhutaan. Olen taipuvainen ylikiltteyteen jos olen jossain asiassa todella huono ja ihmiset ympärillä saattavat kritisoida asiasta = he eivät viitsi sanoa jyrkästi jos he saavat kilttiä kohtelua. Toisaalta muilla elämän alueilla en koe olevani mikään ylikiltti, perus kohtelias suht normaalisti käyttäytyvä henkilö. Ainoa mikä on hälyyttävä tekijä mielestäni on se että vihaan ottaa yhteen kenenkään kanssa ja vältän erimielisyyksistä väittelyä sekä riitatilanteita. Ne ovat todella epämieluisia. On minulla mielipiteet mutta en tuo niitä esiin jos tiedän jonkun haastavan minut tai myötäilen yleensä myös muiden mielipiteitä. Tiedostan sen olevan haitallista itselleni mutta kysynkin onko minun mahdollista oppia arvostamaan itseäni niin paljon että saan oman ääneni kuuluviin muita pelkäämättä sekä muita jyräämättä? Miten se käytännössä tapahtuu?

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 3 kuukautta, 2 viikkoa sitten. Syy: Täydennys
Käyttäjä mariele kirjoittanut 05.07.2019 klo 13:13

Haluatko tarkentaa, millainen olet niillä elämänalueilla, joilla et koe olevasi ylikiltti? Tarkoititko että olet peruskohtelias?

Kuulostaa (melko yleiseltä) kiltin ihmisen "ongelmalta", millä en tarkoita että elämäsi on ongelma tai toisaalta mitätöidä kokemustasi. Mutta se todellakin on Suomessa yleinen ilmiö, johtuen varmasti kasvatustyyleistä. Kel onni on, se onnen kätkeköön, jne.. kun tällainen periytyy sukupolvelta toiselle, häviää käsitys siitä, että on terve iloita omasta menestyksestä.

Joka tapauksessa, puhekielessä narsistilla viitataan nimenomaan paksunahkaiseen narsistiin, jonka persoonallisusupatologia on niin vakava että täyttää narsistisen persoonallisuushäiriön kriteerit. Meillä ei tautiluokituksessa tällaista määritettyä pers.häiriötä ole, Amerikassa kylläkin. Yhtä kaikki tällainen henkilö kokee itsensä erityisen hyväksi kaikessa, oikeutetuksi ihailuun ja muita paremmaksi, on ylimielinen ja kohtelee muita kaltoin, koska ei tavoita empatiantunnetta. En siis suosittele ajattelemaan omia teoriassa narsistisia haavoittuvuuksia puhekielen "narsismina", koska se mitä kuvaat on paitsi vähemmän sairaalloista niin tavallaan vastakohta "narsismille". Ihmiset eivät usein ajattele, että täysin vastakkainen käyttäytyminen ja tunne-elämä voi johtua samasta puuttellisuudesta, siis itsetunnosta ja varhaisissa suhteissa hyväksytyksi tulemisen kokemuksesta.

Sun on mun mielestä todellakin mahdollista oppia arvostamaan itseäsi ja saamaan äänesi kuuluviin! Ja muuten, mä tunnen montakin, esim. isäni, joka ei käytä omaa ääntään koska kuvittelee, että silloin kun niin on tehnyt , on ollut hirveä jyrä. Tämä on tullut isäni kanssa perheen kesken käydyissä keskusteluissa jatkuvasti esiin, ja silti kaikki lapset ovat kokeneet, että isä ei ole osannut oikein edes ottaa kantaa ja on paremminkin helposti tossun alla. Ja kuitenkin omat lapset on usein ne, joita on helpoin jyrätä! Tarkoitan tällä tarinalla sitä, että silloin kun harjoittelet äänenkäyttöä, saatat kuvitella jyrääväsi muita vaikka se ei pidä paikkaansa.

En osaa sanoa miten käytännössä kannattaisi edetä, olen itsekin tällainen ohutnahkainen tyyppi ja koko persoonallisuuteni perustuu kyvylle muotoutua tilanteessa juuri siksi entiteetiksi mitä huoneessa tarvitaan. Tarvittaessa tungen itseni seinän ja tapetin väliin, harvoissa tilanteissa jos oikeasti tarvitaan otan ohjat käsiini, saatan jopa olla pelle. Peilaan muita erinomaisesti ja aikojen saatossa psykiatrit ja terapeutit ovat kuvanneet minua peiliksi, kameleontiksi, hologrammiksi.. ironista kyllä ainoa missä pidän pääni, meni syteen tai saveen, on arvokysymykset. minulla on todettu vaativa persoonallisuus, mikä ei osu tällaisen ylikiltteyden kanssa yks yhteen ollenkaan, mikäli ajatellaan stereotyyppista vaativaa persoonallisuutta!

Mutta narsismista, myös tästä ohutnahkaisesta, on kirjoitettu paljon joten voinet aloittaa siitä mikäli se ei tunnu pahalta? Psykoterapia on myös tietenkin ensimmäinen vaihtoehto mikä tulee mieleen. Kuulostaa siltä, että pelkäät mitä tapahtuu jos olet eri mieltä jonkun kanssa. Voit miettiä mitä siinä pelkäät. Että sinua ei hyväksytä? Että sinut suljetaan ulkopuolelle? Torjutaan? Vai onko mahdollisesti niin, että siitä kun kokeilit ilmaista eriävän mielipiteen, on niin kauan, ettet kerta kaikkiaan muista mitä siinä pelkäät, joten katsot että turvallisinta on olla kokeilematta?

Yksi mikä itseäni auttaa joskus yrittämään edes ilmaista tarpeita, vaikka itsestäni tuntuisi että se haraa vastaan huoneen psyykkistä ilmapiiriä/mielipiteitä vastaan, on tämä: joskus se, että sanomme "ihan sama" kaikkeen, "olen samaa mieltä", "olet varmsti oikeassa", "en minä tiedä mitä haluan", ja kaikki nämä, joskus ne ärsyttävät ja kuormittavat ympäristöä vielä enemmän. Joskus olemme vaativampia silloin kun emme käytä ääntämme, kuin silloin kun käytämme. JOskus se ainakin itselläni toimii eteenpäin ajavana voimana.

Toki aihepiiristä kirjoitetut kirjat ovat melko raskaita, mutta niitä ovat esimerkiksi Alice Millerin Lahjakkaan lapsen tragedia (huom vanha kirj,a ja Alice Miller ei nauttinut suurta suosiota vertaistutkijoiden keskuudessa, kannattaa lukea hyvällä harkintakyvyllä..) ja Riitta Hyrckin Haavoittunut itsetunto: ohut- ja paksunahkaisen narsistin häpeäkokemus. Lahjakkuus liitetään usein (millerin lisäksi mm psykoanalyytikko ferenczi on tehnyt näin) ohutnahkaiseen narsismiin nähdäkseni siksi, että varhaiskypsyys ja kognitiivinen kapasiteetti mahdollistaa tällaisen persoonallisuuden kehityksen. Koska tunne ja äly on tavallista aiemmin erotettu toisistaan. Lapsi oppii hyvin aistimaan muiden tunnetiloja ja ennakoimaan niitä. Huom. tämä on tosin erityispiirre muissakin kehityksen ongelmissa, mm epävakaa persoonallisuus, mutta hieman eri syistä. Vois kuitenkin sanoa, että yhtä kaikki kyse on persoonallisuuden kehityksen jos ei pysähtymistä, nii ainakin kipupisteistä.. nyt mentiin jo pahasti sivuraiteille!

Voithan kokeilla myös kirjata niitä pelkoja ylös, mitä herää, jos käytätkin ääntäsi. Tai kun tällainen tilanne tulee, jos mahdollista, pysähdy miettimään mikä estää että muuttaisit kaavaa ja esittäisit oman mielipiteen tai nostaisit konfliktin esille. Onko pelko ollenkaan realistinen? Aloita pienistä tilanteista. Nämä eivät missään nimessä ole ammmattilaisen neuvoja, mutta jotenkin aajttelisin, että ei ehkä kannata aloittaa elämää suuremmista aiheista puolison kanssa tmv. Mitä teoreettisempi aihe, sitä vähemmän se koskee ihmistä itseään ja sitä suuremmalla todennäköisyydellä eriävä mielipiteesi saa paremman vastaanoton. Joten aloita älyllisistä keskusteluista?

Käyttäjä DoubleTroubl3 kirjoittanut 09.07.2019 klo 03:20

Hetkellinen usko itseen on todellakin horjunut sillä vaikka luin koko vastauksen innolla läpi, eniten toivon kipinää herätti se että joku muu on sitä mieltä että voin saada hommat raiteilleen ja nauttia elämästä. Tämä voi myös olla yleistä toivottomuutta ja masennusta enemmän kuin narsismia, vielä kun saisi haettua apua kynnys vaan on niin korkea omien ennakkoluulojen takia.

Käyttäjä mariele kirjoittanut 09.07.2019 klo 15:03

Mutta tuohan on ihan luonnollista. Mulla on tapana innostua pohtimaan teoreettisesti näitä asioita. Vois ajatella että totta kai sulle oleellisinta on kuitenkin se, että on olemassa tie eteenpäin parempaan tulevaan. Minä oon itte vaan tämmönen teoriahörhö 😁😀

Harvemmin varmaan tällaisten kokemusten kanssa pärjää ilman (edes) lievää masentuneisuutta/masennusta tai ahdistusta. Mitkä ennakkoluulot sinua estävät, jos haluaisit jakaa ne tässä? On niin paljon mahdollisia syitä jotka estää ihmisiä hakemasta apua, jotkut eivät halua tehdä asiasta "virallista", nähdä mahdollista diagnoosia, pelkäävät mitä muut ajattelevat (eivät mitään, jos ei kerro), pelkäävät onko sillä mahdollisesti jotain seurauksia esim työelämässä (ei). Tiedän esimerkiksi että sama ihminen on ollut suljetulla osastolla hoidossa ja myöhemmin samalla osastolla töissä.

Luulen että sä oot myös valmis tekemään asialle jotain. Ottamaan itselle tilaa. Joku voi myötäilä muita koko elämänsä, kokien ehkä jonkinlaista tyhjyyttä tai että jokin ei nyt mee ihan justiin niinku pitäis, mutta olla jotenkin perustyytyväinen. Mikäli yhtään ymmärrän oikein niin sinä et ole, vaan olet tyytymätön nykytilanteeseen! Se on askel oikeaan suuntaan!

Käyttäjä DoubleTroubl3 kirjoittanut 11.07.2019 klo 08:21

Osut kyllä naulan kantaan! Olen ääriäni myöten kyllästynyt nykytilanteeseeni elämässä mutta koen olevani täysin lamaantunut tekemään mitään ratkaisevaa suuntaan tai toiseen. Käyn töissä mutta koska nyt olen kesälomalla, nukun kaikki päivät ja herään klo 18 jälkeen tai myöhemmin joko baariin että näkisi ystäviä tai sitten vaan teen jotain kotona. Ongelmia lisää paljon jatkuva muihin kanssaihmisiini vertailu, koen epäonnistuneeni täysin kun minulla ei ole autoa, omaa kämppää sekä vakituista parisuhdetta. Muutamia ystäviä joiden kanssa ruokkia alkoholismia ja työ ovat tulevaisuuden suunnitelmani. Haluaisin ottaa askeleita oikeaan suuntaan, en vain ole varma mikä on oikea suunta.

Käyttäjä mariele kirjoittanut 12.07.2019 klo 01:30

Minusta sinulla on rintamasuunta jo oikeaan. Ja näitä teitä kuljetaan vähintään yhtä paljon mielen sisällä kuin käyttäytymisen tasolla, eli olet jo matkalla!

Kyllä suosittelen matkaopasta kuitenkin (avun hakemista, mahdollisesti terapeuttia). Terapia on kyllä hoitoa, mutta sen voi ajatella niinkin, että lähes kuka tahansa hyötyisi siitä. Se ei ole vakavasti sairaille varattu, vaan koskevat kaikkia joiden omat avut eivät riitä muotoilemaan elämästä subjektiivisesti tyydyttävämpää (sanoisinko jopa, onnellista)!

Etkä tietenkään ole epäonnistunut täysin tuollaisten asioiden takia (tuskin minkään muunkaan takia). Eiväthän nuo ole mitään statuksenkohottajia, eivätkä edes suorituksia. Niin, ja ei kyllä ole mainittuja asioita minullakaan. Sen sijaan minulla on terapeutti.. ja olen jo melko pitkällä tällä matkalla (ainakin haluaisin niin ajatella), ja vaikka välillä tuntuu että kuinka piip kauan tässä voi kestää, niin on se sen arvoista. En itse enää osaa elää itselleni valheellista elämää, se ei vain samalla lailla luonnistu. En ole siis elänyt mitään kaksoiselämää, mutta siis esim töissä vetänyt sellaista iloista positiivista persoonaa ja tehnyt asioita, jotka eivät ehkä kuitenkaan itsestä ole niin mukavia jne. Uskotellut, että minäkin olen sellaisesta kiinnostunut, tai että kyse ei ole siitä kiinnostaako minua nyt tehdä jotain, vaan siitä, selviänkö siitä kuitenkin hengissä ja siten pyydettäessä voin kokeilla. No mitä käy kun ei enää voi elää näin.  Käy joskus niin, että suunnittelen vanhan kaavan mukaan eism tuttuni kanssa jotain ja sitten kun tapahtuma-aika on, niin ymmärrän, että oikeastaan minua ei kiinnosta tämä, minä en jaksa tms. Välillä unohdan esimerkiksi ulkona syödessä noudattaa omaa (vähän hankalasti noudatettavaa) erityisruokavaliota, vaikka tiedän saavani siitä oireita, koska unohdan kuka MINÄ olen, vaan muistan vain, mitä minä tässä hetkessä olen tälle tilanteelle ja muille osapuolille.

En ole niin pitkällä että osaisin tällä tiedolla tehdä mitään kuten löytää omaa identiteettiä, osaan vain YRITTÄÄ kuunnella "todellista minää" ja tähänkään asti en varmasti olisi tullut ilman terapiaa. Minulle yritettiin osoittaa terapeutin toimesta jo vuosia sitten, kuinka en ehkä sitten kuitenkaan ollut tyytyväinen kun minulle asetettiin perhesysteemissä jokin tietty rooli, mutta en ymmärtänyt sitä lainkaan. Sehän oli vain se tapa miten meidän perhe toimii ja höps eihän minua nyt haittaa täyttää tätä roolia. No, toisin on kai käynyt.

Sori, meni ohi aiheen. Mietin vaan, että onko sinunkin kohdalla tavallaan kyse todellisen itsen löytämisestä. Että olisiko muita mahdollisia oikealta tuntuvia tulevaisuuden suunnitelmia, kuin alkoholismia ruokkivat ystävät ja työ. Tällä hetkellä itsekin kyllä vain hoidan kotiaskareita (joita ei ole tarpeeksi..) ja käyn kaupassa ja kirjastossa, en minä tiedä mitä MINÄ haluan tehdä. Mutta en enää mene kesällä rannalle koska niin täytyy tehdä, tai koska on yli 20 astetta ja aurinko paistaa ja niinhän ihmiset tekevät. En pue lyhythihaisia vaatteita koska on heinäkuu, vaan pitkähihaiset koska pidän niistä.

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 3 kuukautta, 1 viikko sitten. Syy: kirjoitusvirhe
Käyttäjä DoubleTroubl3 kirjoittanut 16.07.2019 klo 05:06

Olen mielissäni kun jaksat ja oikeasti haluat vastailla mulle aiheen tiimoilta. 🙂 Terapian hakemista olen miettinyt nyt viime talvesta ja koko kesäloman ajan. Huomaan itsessäni sen etten tiedä mitä haluan tehdä elämälläni ja mitä siinä saavuttaa. Siksi ihmettelenkin heitä ketkä tietävät tai ainakin tekevät ilman sen suurempaa syytä. Minusta se on hienoa ja teenhän minäkin niin mutta joskus jätän tekemättä paljonkin asioita mitkä tulevat sitten vastaan ennemmin tai myöhemmin. Kasasin kerrankin itselleni paineita saada joitain kesken olevia hommia tehtyä kun kerrankin oli paljon aikaa mutta kuinka kävikään, ilman työelämän luomaa pakkoa olen täysin saamaton ihminen vain itseäni varten. Sitten jos on jonkun muun ihmisen "lehmä ojassa" niin koen velvollisuudekseni avunannon tai muun vastaavan. Olen vähän itsekin sitä mieltä että tämä on pikkaisen naurettavaa tämä meikäläisen touhu jollain tavalla. 😀 Olen paennut ennenkin masennusta antamalla itselleni niin paljon aikaa olla miettimättä mitään ahdistavaa mutta välillä se on vaikeaa.

Käyttäjä mariele kirjoittanut 18.07.2019 klo 14:11

Totta kai vastailen 🙂

tuttu juttu, että ei saa tehtyä keskeneräisiä juttuja jos ei ole ulkoisesti pakko. Vaikka ne eivät sinänsä olisi ikäviä. Mutta kun meidänlaisia ihmisiä motivoi jotenkin ihan sisäsyntyisesti muut ihmiset ja ulkoiset syyt. Minä saan paljon enemmän tehtyä ja parempaa arkea pyöritettyä, jos pitää huolehtia jostain toisesta ihmisestä. Koen oloni paljon helpommaksi esimerkiksi tilanteissa joissa minun pitäisi olla minä, eikä mitään määriteltyä roolia ole mistä voisi ottaa tukea, jos minulla on mukana nuorempi sisarus tai joku sukulaislapsistani. Se on ihmeellistä.

Nyt olen ollut sairauslomalla jo 1,5 kk ja koko ajan olen miettinyt, että voisi pitkästä aikaa piirtää, lukea, luoda jotain, saada jotain valmiiksi. Ja onhan ihan käytännön askraeita esim ikkunoiden pesu. Mutta en saa yhtään mitään tehtyä.

Oon onnistunut esim kouluttautumaan ammattiin sillä, että lyöttäydyin parin opiskelukaverin matkaan, meillä kaikilla oli oma rooli "systeemissä". Mun ei tarvinnut organisoida, sen sijaan tehtävänä oli pohtia, analysoida. En ole kokenut mitään paloa alaa kohtaan, en mitään alaa tai työtä kohtaan tai mitään muutakaan koskaan. Olen tottunut kyllä tällaisella "false selfillä" käymään töissä mutta kun se ei enää toimi tämän terapiaprosessin myötä, en saa enää sitä käyntiin automaattisesti. Sekoittuuhan tähän muutkin häiriöt kuten masennus ja uupumus, mutta juurisyy on kuitenkin tuossa. En vain osaa tehdä työtä ilman joko tätä sosiaalista roolia, joka ei enää käynnisty oikein, tai ilman että näkisin siinä oikeasti jotain mieltä. Kuten puhuit että toiset tietävät mitä haluavat tai tekevät ilman suurempaa syytä. Mä en vaan enää pysty. Ei mitään hajua mitä teen kun tämä sairausloma päättyy.

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 3 kuukautta sitten. Syy: kirjoitusvirhe
  • Muokattu kirjoittajan toimesta 3 kuukautta sitten. Syy: kirjoitusvirhe
Käyttäjä DoubleTroubl3 kirjoittanut 18.07.2019 klo 16:14

Tuo kertomasi on ihan kuin omasta elämästäni siinä määrin että opiskelin ammatin josta en pitänyt, hampaat irvessä ja ajattelin vain kahta parasta luokkakaveriani joilla oli samanhenkisiä ajatuksia alasta. Ajattelin huonon päivän jälkeen että jos hekään ei lopeta, en lopeta minäkään tyyppisesti. Noh toinen lopetti, minä myös aivan valmistumisen partaalla ja lähdin muihin töihin, ja yksi kavereistani valmistui.

Silloin kun pakko pitää sairaslomaa niin silloin pidetään mutta itselläni se kääntyy herkästi niin että iskee juuri tuo toimettomuus ja yksinäisyys arkisiin asioihin. Kun en itse vaadi eikä muita ole ympärillä siinä niin miksi tekisin jonkun asian, on meikäläisen negatiivinen suden kuoppa. 😂 Sitä mukaa sitten tuntuu että taantuu yleinen toimintakyky ja töihin palatessani menee hetki että asiat taas sujuvat vanhalla mallillaan.

Käyttäjä mariele kirjoittanut 19.07.2019 klo 14:59

Toinen näistä mun opiskelukavereista ei myöskään nähnyt alaa omanaan, mutta jatkoimme molemmat loppuun asti, teimme kandintyön ja gradun jopa yhdessä!

Sairausloma lisää kyllä eristymistä. Ja toimettomuutta, mutta tuo eristyminen, siitä on vaikeempi ehkä päästä eroon. Itse huomaan että tuun narsistisella tavalla superherkäksi ihmissuhteissa kun oon ollut enemmän eristäytynyt. Esimerkiksi joku ei iilmoita suunnitelmanmuutoksesta josta olisin olettanut ilmottavan, niin menee koko päivä pilalle ja en yhtään tiedä itsekään miksi, en ole sinänsä suutunut enkä ilmaise pettymystä henkilölle mutta reagoin vain aivan "yli" omassa mielessä.

Äitini ei pidä siitä kun olen sairauslomalla juurikin siksi että se lisää tuota toimettomuutta. Mutta näiden negatiivisten sisäistysten, jotka olen häneltä ja toki myös isältäni omaksunut, en pystykään sairauslomasta hyötymään. Sairausloma paperilla ei hyödytä ketään, jos sitä aikaa ei käytä parantumiseen ja palautumiseen. Mutta mä olen oppinut hyvin työnarkomaanisen elämänasenteen ja muutenkin vaativan, ja oon koko ikäni luullut, että sairausloma on siksi ettei töissä voida katella puolikuntoista työntekijää (mitä en koskaan ole - suoritan hyvin loppuun asti) eikä siksi, että työntekijällä on oikeus olla polttamatta itseään molemmista päistä ja piippuun asti. Paljon pitää näitä ydinuskomuksia muuttaa, mutta nyt olen siis nimenomaan eristäytynyt, enkä koe että terapeuttia lukuun ottamatta kukaan (eli siis kukaan varsinaisista ihmissuhteistani) jakaisi tätä mielipidettä.Plaah..

Käyttäjä DoubleTroubl3 kirjoittanut 24.07.2019 klo 01:04

Osuva kuvaus tuo narsistisella tavalla yliherkästi käyttäytyminen. Olin vastikään erään naisen kanssa on off suhteessa hetken aikaa ja kun off vaihde alkoi paisua, olin huomaamattani kovin takertunut häneen/ajatukseen hänestä enkä ollenkaan oma itseni ja sain sen suorapuheiselta naiselta todella päin näköä verbaalisesti kuinka en olekaan mies vaan täysi poika yms. kaikkea mitä hän turhautuneena purkikaan muhun. Jäi vähän hampaankoloon kun hän mielestäni käsitti jotkin asiat vähän väärin enkä oikein saanut tilaisuutta selittää omasta kulmasta asian laitaa ennen kuin välit olivat jo täysin poikki. Olen mielestäni pohjimmiltani hyväntahtoinen ja jopa naiivi, siksi asia jäi vaivaamaan että miksi hän sai niin negatiivisen käsityksen. Ei auta kuin oppia ja toimia toisin vastaavassa tilanteessa ei voi muuta sanoa kuin huh huh 🙂

Käyttäjä mariele kirjoittanut 24.07.2019 klo 21:45

Tosi ikävä ettet saanut oikein edes tilaisuutta sanoa omaa näkökulmaa ja koko homma jäi jos oikein ymmärsin, vähän "kesken". Siis tuli puskista. Mutta tiedätkö joillekin ihmisille on todella vaikeaa , jos toinen on tällainen "ohutnahkainen narsisti". Siis että se vaivaa ja ärsyttää heitä, vaikka pääasiassahan siinä ei ole mitään järkeä. Mutta joitakin se vaivaa esimerkiksi siksi, että heitä ärsyttää kuinka toinen pystyy aina ajattelemaan muiden etua, ym. En tiedä tarkalleen millaisen käsityksen nainen sai, mutta voiko olla, että hänen mielessään sinun hyväntahtoisuutesi, jopa naiiviutesi, kääntyikin negatiiviseksi?

Käyttäjä DoubleTroubl3 kirjoittanut 29.07.2019 klo 08:36

Ärsyttävä oli usein se sana mitä hän käytti ja mulle tuli aina noi purkautumiset vähän yllätyksenä kun jos löydän jonkun kivan tyypin niin en ole ensimmäisenä arvostelemassa sitä päästä varpaisiin, mutta kai minussa oli niin paljon vikoja jo lähtökohtaisesti häneen verrattuna että ei muu auttanut kuka tietää 😎 Viime aikoina tullut töihin palattua, ja toimintakyky eheytynyt mutta toimeton masennus on vaihtunut ikään kuin lennosta toimeliaaseen ahdistukseen ja paniikkiin. Pitäisi ainakin vähentää kahvia mutta ilman sitä toimettomuus kasvaisi, kun ei aina tiedä miten päin tässä olisi

Käyttäjä Note kirjoittanut 30.07.2019 klo 10:03

mariele kirjoitti:
Narsismi ilmenee hyvin vuorovaikutustilanteiss: itseään hävetään, omista mielipideistä luovutaan, jopa identiteettiä voidaan vaihtaa jotta miellytetän toista ja tullaan hyväksytyksi jne. Ei uskota että vaikeuksista voi selvitä. Tai sitten oma heikko itsetunto, huonommuus ja häpeä projisoidaan ja muita mitätöidään ja käyttäydytään hävyttömästi, empatiaa ei ilmaista. Huom, jos persoonallisuuden kehityksessä on tällaisia narsistisia puutteita, niin ne voivat ilmetä molemmissa muodoissa: voi olla samaan aikaan piirteitä tällaisesta ylikiltteydestä ja toisaalta omasta mahtipontisuudesta.

Narsismi on kaikkien elämään kuuluva juttu, jonka ominaispiirre on siis syvä perushäpeä, joka on syntynyt varhaisissa vuorovaikutuskokemuksissa sekä itsetunto, joka on tai ei ole rakentunut kokemusten perusteella.

Minäkin olen mitä ilmeisimmin siis narsisti tämän kuvauksen perusteella, vaikka terapeutti onkin toista mieltä. Hitsi, inhoan tuota leimaa.

Luulin aina, että omaan erittäin heikon itsetunnon, joka ei ole päässyt kehittymään ja suojelen itseäni, jotta minua ei loukattaisi. Sen vuoksi olen valmis luopumaan joistain mielipiteistäni ainakin pintapuolisesti. Jälkikäteen minua saattaa suututtaa, että en kuunnellut itseäni ja tämä tietenkin turhauttaa.

Kuitenkin...häpeä on aikalailla se, joka elämääni ohjaa.