Miten paljon vielä pitää kestää?

Miten paljon vielä pitää kestää?

Käyttäjä Mindblow aloittanut aikaan 16.07.2012 klo 12:43 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Mindblow kirjoittanut 16.07.2012 klo 12:43

Lyhyesti:
Kurja lapsuus: vanhempien alkon käyttöä, riitelyä, huutoa, henkistä ja fyysistä pahoinpitelyä vanhempien välillä. Tunnekyvytön äiti, vinksahtanut isä. Veljet isän mallin mukaan. Viaton iltatähti pikkusisko. Minä siinä välissä. Aina sijaiskärsijänä. Alistettuna ja ilman tukea. Aina se, jolle kaikki purkivat pahan olonsa joko psyykkisesti tai henkisesti tai seksuaalisesti. Tai sekä että. Monta vuotta jouduin hoitamaan kaikki kotihommat.
Aikuistuminen: yhtä kaaosta. Kotona vanhempien ikuisesti riitaisa avioero. Meidän sotkeminen siihen. Lisää pahoinpitelyä. Oman uran etsimistä ja ponnistelua. Putkessa menin vieläkin.
Työelämässä: sain ammatin ja pääsin töihin. Henkinen pahoinpitely töissä arkea. Fyysinen terveys petti, vika oli ollut aina olemassa vaikkakaan sitä ei tiedetty. Meni kaikki. Harrastukset, ammatti, talous. Itsetunto. Kamelin selkä alkoi taipua.
Uusi yritys: uusi ammatti. Henkinen pahoinpitely töissä arkea. Vaihdoin täysin alaa. Sitten loppui jaksaminen. Olin hukassa elämän kanssa. Kamelilta katkesi selkä. Hakeuduin terapiaan. Pääsin lopulta. Tässäkö uusi alku. Ehkä ei.
Toinen uusi yritys: velkajärjestelyn ja terapian kautta monen vuoden jälkeen sain työpaikan. Pidin todella töistäni. Yllätys, yllätys: työpaikkakiusaaminen alkoi. Kestin vuoden ja hain toiseen työpaikkaan. Viihdyin töissä hyvin vaan asuinympäristössä työpaikan vaihtoa ei katsottu hyvällä ja mustamaalaminen alkoi. Lisäksi kokoaikatyö muuttui määräaikaiseksi ja osa-aikaiseksi. Muutin. Vain päätyäkseni ojasta allikkoon. Muutin uudelleen. Nyt yritän Kolmannen kerran. Mutta jaksanko enää? Ei siltä vaikuta.

Käyttäjä Mindblow kirjoittanut 18.07.2012 klo 19:42

no pari viestiä joissa joku olisi edes ilmoittanut välittävänsä tai mitä tahansa olisi ollut tarpeen.. vaan turhaanpa tännekään kirjoitin.
Yksin sitä saa kaiken kestää.
Hyvää jatkoa teille kaikille 48 ihmiselle jotka olette lukeneet mutta ette sanaakaan vaivautuneet kirjoittamaan.

Käyttäjä Vaeltaja-ihmettelijä kirjoittanut 19.07.2012 klo 11:07

Hei Mindblow!

Minä olen ihan oikeesti miettinyt juttuasi ja sitä, mitä Sulle kirjoittaisin. En halua kommentoida kepeästi Sinulle, sillä kunnioitan Sinua ja kertomaasi. Minä luulen, että joku toinenkin miettii, mitä Sulle vastaisi, älä siis lannistu. Ja minä aion kirjoittaa kommenttini piakkoin, ehkä jo tänään.

Käyttäjä Vaeltaja-ihmettelijä kirjoittanut 19.07.2012 klo 11:34

Hei jälleen, Mindblow!

Jatkan vielä edellistä viestiäni: Se mainitsemasi luku 48 viittaa siihen, kuinka monta kertaa viestisi on luettu. Sama henkilö on voinut lukea viestisi useampaan kertaan, koska on mahdollisesti miettinyt, mitä Sinulle vastaisi. Minä olen ainakin lukenut viestisi muutaman kerran ja pohtinut pääni puhki - ja samalla lukuarvo on kasvanut 48:aan. Joten, odottele vielä rauhassa.

Vaeltaja-ihmettelijä

Käyttäjä Vermillion kirjoittanut 19.07.2012 klo 11:44

Hei, Mindblow! Olet todellakin saanut kestää enemmän ikävyyksiä kuin kenellekään olisi suotavaa. Uskon, että viestisi on kyllä säväyttänyt useampaakin ihmistä, mutta kommentointi voi tuntua joskus vaikealta, jos ei koe olevansa tarpeeksi "pätevä" antamaan neuvoja toiselle. Nyt kun luin kaikesta pahasta, mitä olet kokenut, niin kurjalta tuntuu kyllä puolestasi. Toivon todella, että jaksaisit ongelmista huolimatta etsiä hyviä asioita elämässä ja elämäsi kääntyisi vielä parhain päin.

Käyttäjä Mindblow kirjoittanut 19.07.2012 klo 12:45

Kiitos vastauksista.
En minä mitään viisasten kiveä etsi enkä mitään suuria asioita odota. Sitä vain että minullakin olisi merkitystä. Kun en näy merkitsevän kovinkaan paljoa sukulaisilleni.
Kynnys hakea/pyytää apua on aina ollut korkea, koska siihen ei ole kannustettu. Päinvastoin. 13-vuotiaana muistan olleeni ekan kerran niin syvällä lohduttomuudessa ym. että muistan miettineeni sitä, että onko minun pakko elää. Äiti tuli siihen huutamaan, ettei ne asiat itkemällä parane, että töihin vaan.
Nykyään vieläkin kovempi. Ei ole kiva kuulla terapiassa että asiakas saapuu sinne aina väärällä tuulella. Tai että päästäkseni kuntoutukseen kahdeksi viikoksi minun pitäisi lopettaa koirani. Ja edellisessä puheenvuorossa olen sanonut niiden olevan ainoa syy miksi olen enää hengissä. Tai että minun pitäisi alkaa seurustelemaan, saisin siten elämälleni jotain sisältöä.
Minulla on onni omistaa muutama todella hyvä ystävä. Tässä tapauksessa todellakin laatu korvaa todellakin määrän. Eli ei montaa mutta sitäkin tärkeämpiä ja rakkaampia ystäviä. Ja sitten on tietysti eläimet.
Joskus vain tuntuu että sittenkin olen niin ihan yksin. Eikä minulla ole mitään merkitystä.

Käyttäjä mankka kirjoittanut 19.07.2012 klo 17:27

Aika tutun kuuloista tarinaa sulla. Pettymyksiä toisen perään. Tottakai toiset ottaa vastoinkäymiset paljon raskaammin kun toiset. Monesti yleisiä huolia, mm työ ja parisuhde tai niiden puuttuminen, vähätellään kun niin monilla on pakonomainen tarve näyttää ulospäin paljon kovemmalta mitä oikeesti on.

Onneks sulla on ne pari hyvää ystävää jotka ilmeisesti hyväksyy sut semmoisena kuin olet. Moni voi täyttää elämänsä kavereilla mutta kukaan ei ole välttämättä se oikee ystävä kenelle voi puhua ihan kaikki, huolet, pelot ja muut.

Ja se että usein sanotaan että etsi itselles uusia ystäviä tai seurustelukumppani, on ainakin mun mielestä ihan pähkähullu neuvo. Ei niitä etsitä, ne löytyy jos osuu kohdalle ja yhdessä kasvetaan ystäväksi tai jopa sitten siksi puolisoksi.
Omalta sohvaltahan tunnetusti ei sua hae kukaan mutta naamaansa ulkona näyttäminen edes silloin tällöin eri aktiviteeteissa tarjoo aina mahdollisuuden tavata joku uusi ihminen. Ja pitäis kai muistaa olla ulospäin iloinen ja vastaanottavainen eikä ennakkoluuloinen valmiiksipettyjä. Helppo näin kirjottaa mutten itekään osaa niin toimia.

Sekin on tärkeää jos ajanvietto ystävien kanssa sais esiin tunteen että kuuluu edes johonkin, vaikka usein tuntuu että itsetunnon nostaminen keinotekoisesti on mahdotonta. Itsetuntohan yleensä kasvaa hyvien kokemusten perusteella.
Ja olethan sä sun ystävilles myös tärkeä, ja heidän mielestä teillä on toisillenne jotain annettavaa.

Traumoihin nyt ei yleensä auta muu kuin terapia ja se aika. Aikaa kuluu pitkään ja suhde terapeuttiin tulee olla oikeasti hyvä, että saatte yhdessä käsiteltyä arkoja asioita.

Tuohon turhautumiseesi kun ei kukaan ollut vastannut, sanoisin vaan että omat kirjotukseni eilisillalta tuli läpi vasta tänään päivällä. Ennen tän näkymistä sulle voi olla tullu enemmänkin vastauksia.

Hyvää kesää sulle, koita vielä kestää.

Käyttäjä Vaeltaja-ihmettelijä kirjoittanut 19.07.2012 klo 21:16

Ja jälleen kerran: Hei, Mindblow!

Minulla ei todellakaan ole mitään viisastenkiveä tai hyvää ratkaisua haastavaan tilanteeseesi, etkä sinä sitä odotakaan. Totean nyt vain, että sinä itse olet kaiken kertomasi kokija, ja vain sinulla on mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten tätä kaikkea kannat ja muistelet. Sinä voit saada asioittesi käsittelyyn joitakin välineitä terapiasi kautta, mutta sinä itse päätät, miten niitä välineitä käytät. Mutta ajattelen myös, että sinun täytyy saada puhua näistä kokemuksistasi: puhuminen, puhuminen ja kerran vielä puhuminen on erittäin tärkeää. Joku viisas on sanonut, että "kylliksi jauhettu on aikuisen tavoin haltuun otettu".

Vaikka terapeuttisi kommentoisi sinun väärätuulisuuttasi, sinun oikeuteesi kuuluu mennä terapiaan juuri siinä mielentilassa, missä kulloinkin olet. Sinulla on oikeus tuulettaa ajatuksiasi, eikä niistä kommenteista tarvitse loukkaantua. Kun on kokenut paljon pahaa, ei sitä saa kutsua hyväksi. Sinun ei tarvitse olla positivisti, mutta älä kuitenkaan vaivu epätoivoon, sillä sinullakin on toivoa.

Vaikea lapsuus ja nuoruus/aikuisuus ei merkitse sitä, että koko elämäsi olisi tuomittu epäonnistumaan; ei todellakaan. Sinulla on suuri haaste päästä kaiken tämän kanssa tasapainoon ja hyväksyä se osaksi omaa elämääsi. Nämä kokemuksesi ovat niitä tummia raitoja (leveämpiä tai kapeampia ) elämäsi kudelmassa, mutta löytyykö kudelmastasi muita värisävyjä? Ei välttämättä nyt, mutta niitä vaaleampiakin värisävyjä luultavasti on, ja ne vain odottavat esiin tulemista.

Kesäisin terveisin

Vaeltaja-ihmettelijä

Käyttäjä Mindblow kirjoittanut 20.07.2012 klo 21:08

Kiitos Mankka ja Vaeltaja-ihmettelijä vastauksistanne.

Väsyttää. Siis suunnattomasti. Etenkin psyykkisesti. Mutta myös fyysisesti. Olen ns. pakkotyöllistetty. Sairaslomaa saisin vaikka loppuelämäksi mutta se ei auta minua. Ahdistun ja turhaannun vain enemmän. Ja sen seurauksena alkaa vain "mässäily" itsemurhalla. Eli siis "töissä" käyn. Lainausmerkeillä siksi, että valinta ei ole omani, ja että saman rahan saisin työttömyyskassasta tekemättä mitään. Ja se kyllä ottaa päähän.
Toisaalta tiedostan sen, että on tästä ollut hyötyäkin. Tulee ainakin lähdettyä pois näiden seinien sisältä. Ja että henkisen pahan olon voi purkaa fyysisenä tekemisenä töissä. Samalla näkee, että saan sittenkin jotakin aikaiseksi, jotakin näkyvää, jotakin josta on hyötyä jollekin. Ja samalla myös minulle itselleni. Silti työt jurppii.
Tämä työ mitä nyt teen on vähintäänkin keskiraskasta ulkoilmatyötä. Ja olen siis säiden armoilla eli jos paistaa, lähden ennen kuin kukko laulaa ja jos sataa en lähde ollenkaan, jolloin työt kasaantuu niille sateettomille päiville.
Tänään oli pitkä päivä ja kroppa huutaa hoosiannaa. Etenkin polvet ovat kovilla. Mutta särkylääkkeillä mennään. Niitä tekoniveliä odotellessa.
Ihmettelen joskus miten ennen jaksoin tehdä raskastakin työtä ja silti riitti energiaa vapaa-aikana vaikka miten. Nyt en jaksaisi tehdä yhtään mitään mutta pakko edes ne pakolliset tehdä. Niin se vain on että ihminen ei ole kone.

Käyttäjä Mindblow kirjoittanut 21.07.2012 klo 20:07

Heipä taasen..
Kävin tänään töissä. oli pakko kun on ollut niin sateisia päiviä.. Ei kyllä olisi yhtään huvittanut vaan niin vain päivästä on muodostunut ihan suht kiva. Jotenkin huomaan olevani positiivisemmalla mielellä vaikka käytännön ongelmia ja vino pino laskuja pöydällä onkin.
Outoa. Sitä aina melkein säikähtää kun saa itsensä kiinni positiivisista ajatuksista. 🙂
Mutta yritän pitää niistä kiinni.. ja olla ajattelematta että kohta taas synkistää. Miettinyt että jos vaikka vain hymyilisi yhden päivän (vaikkei hymyilyttäisikään) niin tulisikohan siitä paremmalla tuulelle.. Nauramista tulee harrastettua liian harvoin. Yksin kun asun eikä minulla ole tällä paikkakunnalla vielä kavereita. Tuntuu ettei viitsi aina olla yhteydessä ystäviinkään, kuka minun jatkuvaa masennusta ja valitusta haluaisi kuunnella. Onneksi on nuo eläimet. Niille on sama mitä puhun 😀 Äänensävyllä vain on merkitystä.. jos sitä sitten puhuisi ongelmistaan iloisesti.
Pitäisi muistaa että onnellinen voi olla niin pienistä ja mitättömistä asioista. Loppujen lopuksi minullahan on kaikki oikeastaan hyvin, jos maailman mittapuussa ajatellaan. Ei se silti tarkoita, etteikö asiat voisi olla paremmin ja sitä kohti pyrkiä.

Outoa kun tässä on tällainen fiilis.. 🙂 Nyt kun vielä saisi tämän fiiliksen pysymään yllä ja siirtymään ajatuksista pieniin tekoihin.. kuten esim. pyykkikoneen voisi käydä laittamassa päälle ja astiat tiskaamassa.. imuriakin olisi hyvä heilutella..
Sitä inspistä odotellessa...

Käyttäjä Mindblow kirjoittanut 24.07.2012 klo 00:38

"onneksi" on maanantait olemassa. sitä jos luuleekin olevansa vähän aikaa paremmilla vesillä, niin tuleepa maanatai ja kaikki on taas niin turhaa.. 😯🗯️
voisiko maanantait poistaa kalenterista?
hirveä päivä. sanat eivät riitä kertomaan olotilaa.. 😭

viikonlopun jälkeen 5 ensimmäistä päivää ovat pahoja, sen jälkeen helpottaa.. enää 4 jäljellä.

Käyttäjä Vaeltaja-ihmettelijä kirjoittanut 24.07.2012 klo 10:20

Terve taas, Mindblow!

Vaikka olosi on kurja, sait minut nauramaan heti aamusta:

"Viikonlopun jälkeen 5 ensimmäistä päivää ovat pahoja, sen jälkeen helpottaa..." Virke kyllä jatkuu, mutta enhän minä sitä heti pystynyt loppuun asti lukemaan, kun aloin nauraa sinun huumorillesi. Älä kadota tätä ominaisuutta itsessäsi.

Vaeltaja-ihmettelijä

Käyttäjä LonelyWolf kirjoittanut 24.07.2012 klo 10:49

Hei Mindblow!

Aikuiset ihmiset, jotka harrastavat työpaikkakiusaamista, ovat jotain täysin käsittämätöntä! Jääkö joidenkin ihmisten henkinen kehitys sinne lapsen tasolle, vai miten se on mahdollista? Suututtaa todella paljon puolestasi!! Pelottavaa miten paljon löytyy aikuisia ihmisiä, jotka eivät todellakaan ole fiksuja! Vaikka heillä itsellään olisi miten paha olo, niin se ei oikeuta purkamaan sitä oloa muihin kiusaamalla heitä. Jostain sellaisestahan kuisaamisessa kai aina on kyse.

Itselläni on välillä tosi synkkiä aikoja (putoan niihin aika helpostikin ja heti ajatukset alkaa kulkea sitä rataa, että miksi vaivaudun edes olemaan olemassa). Silti olen huomannut, että muutamassa päivässä alkaa aina hiukan helpottaa ja pääsen palaamaan ns. neutraaliin tilaan. Se onnistuu vain siten, että pyrin olemaan ajattelematta kaikkia niitä syitä, miksi minhun kuuluisi voida huonosti. Ja vaikka en löydä vastaavasti montaakaan syytä voida hyvin, niin koitan ajatella, että siihen ei tarvita mitään syytä. Ihmisellä ei tarvitse väkisin olla itsensä ulkopuolista syytä voida hyvin (tai olla siinä neutraalitilassa). Jos jatkuvasti sanoo itselleen, että minulla ei ole SYYTÄ voida hyvin, niin ei se kyllä mielialaa pääse nostamaankaan. Pienet vauvat voivat jokellella iloisesti ilman mitään syytä. Vasta myöhemmin niille iskostetaan päähän se ajatusmalli, että ei voi olla onnellinen ilman syytä. En tiedä saatko yhtään kiinni siitä mitä yritän ajaa takaa ja olen tässä asiassa itsekin aika alussa. Vaikeaa tämä on itsellenikin, mutta olen hyväksynyt sen että synkkiä hetkiä tulee, mutta pystyn niistä välillä nousemaan. Ajan kanssa nuo nousut ehkä alkavat olemaan hieman pitempikestoisia eikä sinne alas putuoa enää niin nopeasti.

Käyttäjä Mindblow kirjoittanut 24.07.2012 klo 18:22

Kiitos vastauksista!!

Eilen todella paha olo johti siihen, etten tänään selvinnyt töihin asti. Suunnitelmissa oli tehdä hommia täällä kotona.. nyt klo 18 huomaan etten ole tehnyt vielä mitään.. odotettavissa turhautumisen, aikaansaamattomuuden ym seurauksena kiukkua joka johtaa migreeniin.. Loistava minä.

ei tämä ole todellista, ei voi olla.

joo, minun ongelma työpaikoilla on ollut liika ahkeruus ja kiltteys. Siksi on hyvä kiusata. Ja se, että jos toiset huomaa, että osaan tehdäkin hommani. Ihmeellinen asia tuo kateus. Aiemmassa ammatissa miesvaltaisella alalla on tullut jos vaikka minkälaisia ehdotuksia kanssakäymiseen sekä sitten sitä tytöttelyä ja paikan osoittamista mm. kehotuksin kahvin keittoon asiakkaiden kuullen ym. kyykyttämistä.
Valitettavasti naisvaltaisilla aloilla ei ole ollut sen helpompaa. Siellä toimintatapa on vähän erilainen: paskan puhuminen ja mustamaalaaminen selän takana, ns. ryhmästä eristämistä, kylmää kohtelua.

Asiaa ei auta se, että olen aina osannut sanoa oman mielipiteeni ääneen.. ihmekös tuo tällä taustalla. Ja että olen aina pyrkinyt kehittämään toimintaa ja viemään asioita eteenpäin. Kai jotkut kokevat sen uhkaksi. En tiedä. Minulta ei juuri sympatioita heru minkään sortin kiusaajia kohtaan. Kynnys hakea töitä on suhteellisen suuri. Arveluttaa työpaikkojen ilmapiiri nykyisellään. Ja se minkälaiset sisäiset voimasuhteet työpaikoilla jylläävät, jotka oikeasti vaikuttavat asioihin. Ihan sama minkälaisia paperita työpaikkailmapiiristä on kirjoitettu. Jos ei niitä johtotaso toteuta käytännössä, niin ne on yhtä tyhjän kanssa.

Auts.. taidan poistua migreenilääkkeiden äärelle... voi minua ihmisraunioita, mikä minusta onkaan tullut.. 😞

Käyttäjä Aurelie kirjoittanut 24.07.2012 klo 21:42

Ihmiset ovat työelämässä (varsinkin naisvaltaisilla aloilla, esim. hoitotyössä ) todella
ilkeitä toisilleen. Pahansuopuus johtuu täysin heidän omasta pahasta olostaan jota osa ei
missään nimessä myönnä itselleen. He ovat hyvin heikkoja ihmisiä, hyvin heikkoja.
Työpaikkakiusaajat saa jättää ómaan arvoonsa.

Älä ajattele tapahtumia ketjuna ja suurena ryppäänä. Yritä pilkkoa kaikki kokemasi jokainen omaan "osaansa". Itse yritän selviytyä asioista näin.
Tiedän, että ammattiterapeuttikin saattaa todeta ihmetellen, että onpa ollut elämä ( esim. minulla ) ja kuinka voi yhdelle ihmiselle kertyä noin monenlaista jne. jne.

Kaikillehan elämänhistoria kertyy, jokaiselle omanlaisensa. Onko kyseessä kohtalo vai mikä, kuka sen tietää..

Olet selviytynyt tähän asti. Miksi et selviytyisi tästä eteenpäinkin?

Käyttäjä Vaeltaja-ihmettelijä kirjoittanut 24.07.2012 klo 21:45

Hei Mindblow!

Ethän vaan loukkaantunut, kun minä kirjoitin, että sait minut nauramaan juttuasi lukiessani. Minä en todellakaan naura sinun vaikeuksillesi, vaan sille, että löydän ilmaisuistasi jotain humoristista ja koomista. Koska itse kaipaan usein ns. kevennystä tähän arkeen, olen näkevinäni sitä joskus myös niiden teksteissä, jotka ovat joutuneet kokemaan vaikeita vaaiheita elämässään. Myös minä olen kohdannut elämässäni todella mielettömiä asioita ja olen ruvennut ajattelemaan, että kyllä tässä elämässä täytyy olla myös huumoria, muuten ei jaksa.

Aurinkoisin ajatuksin - vaikka ulkona sataakin vettä🙂

Vaeltaja-ihmettelijä