Olen jo kauan miettinyt otsikkoa tälle ketjulle ja nyt se valkeni.
Siis miksi aina kadun asioita?
Tällä hetkellä kadun että ylipäätään menen keskustelemaan ihmisten kanssa kun aina saan takkiin kuitenkin.
Kaksi tuntia kesäillasta tuhlaan siihen että saan turpiini henkisesti. En osannut pitää päätöstäni pysyä pois sieltä missä minua ei kaivata ja kaduttaa niin sairaasti, kirjaimellisesti.
Mitä muuta voi tehdä katumukselle kuin lyödä päätä seinään kun se ei saa aikaiseksi kuin pahemman päänsäryn? … tehtyä ei saa tekemättömäksi mutta viimein taisin tajuta.
On se niin että pitäisi ymmärtää pysyä totaalisen yksin. Kun on yksin niin ei pety. Aina kun yrittää olla sosiaalinen niin muistaa miksi aloitin ketjun tuolla otsikolla. Ahdistaa ja kadun.
Heippa
Ole vaan sosijaallinen on se parempi
kuin olla yksin.
Olet yhtä arvokas ja tärkeä ihminen kuin jokainen meistä.
kaunista loppuvuotta sinulle
Kiitos volvomies kauniista sanoistasi 🙂
Äsken itkin taas kun Loiri lauloi radiossa kappaleen Silti niin joululta taas tuntuu. Tuo biisi sai mielen lattian tasolle kun mietin tuota edesmennyttä tätiäni ja sitä että en muista kävinkö hänen luonaan viimeisenä jouluna. En usko että kävin vaikka aina ollaan vietetty yhdessä joulut. Poikani ainakin kävi joten yksin ei onneksi ollut. Se sentään lohduttaa mutta tuntuu pahalta kun tiedän että olisi halunnut minut sinne myös. Syy miksi en muista on se että olin niin täyteen tungettu mömmöjä että kaikkea en muista mitä tuolloin tapahtui. Mutta vanha tuttu syyllisyys on taas musertaa 😭 miksi en jaksanut, miksi en saanut tehdyksi.
Ja miksi Lorin biisi tulee nyt uudestaan... ei kestä 😞
Onkohan ketään muuta joka potee syyllisyyttä jostain asiasta eikä pääse siitä yli.
Miksi tekemätöntä ei voi saada tehdyksi.
Voiko olla sattumaa... tuo kipale tuli neljä kertaa 😐 sen puolen tunnin aikana kun olin tässä koneella kirjoittamassa. Sillä oli varmaan joku tarkoitus, saada minut kiemurtelemaan katumuksessani. Lopulta en enää pystynyt kuuntelemaan vaan laitoin pois päältä.
Voiko Jumala rangaista minua tuolla tavalla... voiko vielä jollain muulla tavalla? Aivan kuin en muuten jo olisi neljä vuotta potenut valtavaa morkkista siitä.
Ongelma tämäkin 🙄 mitä tehdä kun naapuri pitää minua lehtikeräyspisteenä? Laittaa joka hiiskatin päivä sanomalehtensä laatikkooni luettuaan sen. Ja minä saan raahata lehtiä hiki päässä keräyspisteeseen. Siis siihen oikeaan.
Seitsemän lehteä viikossa ja itse en edes lue sanomalehtiä 😠
Perjantaina haen postin laatikostani ja maanantaina kun haen postin niin se on täynnä sanomalehtiä. Perjantain, lauantain ja sunnuntain lehdet sulassa sovussa ja hänelle ei edes lamppu syty vaikka huomaa että en niitä lue koska viikonlopun lehdetkin on hakematta. Raivostuttaa mutta en viitsi sanoa. Joskus olen tehnyt niin etten ota kuin oman postini mutta lehdet vaan kertyy ja lopulta on pakko tyhjentää. Täytyy myöntää että välillä olen laittanut takaisin lehden tai toisen naapurin laatikkoon ja antanut vahingon kiertää.
No, säästyypähän viemästä hän niitä keräykseen.
On ihana asia että on oma perhe. Saan viettää joulua rakkaiden ihmisten kanssa ja tuntea itseni kuuluvaksi perheeseeni. Vain se merkitsee.
Joulu tulee ja olen siitä tyytyväinen.
Muualla sitä tunnetta ei ole. Kaikkialla olen ulkopuolinen. Kukaan ei välitä pätkääkään mutta mitä siitä. Vain sillä on merkitystä mitä läheiseni ajattelevat. On vaarallista kuvitella joskus että kuuluisi porukkaan, siitä tulee vaan poru. Joten en kuulu.
Ah, ihana joulu ☺️❤️
Valitettavasti meni kovin nopeasti ohi. Kolmatta päivää syötiin laatikoita ja kinkusta ei mitään jäljellä. Kaikki taidetaan olla sitä mieltä ettei haluta kuulla ruuasta mitään... kunnes taas vuoden päästä odotetaan kieli pitkällä 😉
Lumi satoi aattoaamuna ja joulu oli valkoinen. Nyt on sulanut kaikki pois, vain pari läiskää jäljellä ja tämähän sopii minulle 🙂 Aurinko paistaa.
Minulle joulu oli taas lämmön ja rakkauden juhla. Rauhoittumisen ja mielenrauhan, kerran vuodessa.
Sain viettää sen perheen kanssa ja meillä oli hauskaa. Eilen naurettiin yhtä asiaa pojan kanssa kippurassa.
Nyt on sitten ankea paluu arkeen vaikka kyllä tuo hyvä mieli toivottavasti kantaa vielä jonkin aikaa.
kivaa että sun joulusi on mennyt hyvin. Mun jouluni meni itkien ja huolien keskellä. Sain sentään viettää sen tyttöni kanssa, josta olen iki onnellinen.
Katselin tuossa eräänä iltana telkusta ohjemaa kadonnutta etsimässä. Se herätti ajatuksia. Siellä eräs nelikymppinen nainen halusi löytää isänsä joka lähti vetämään kun sai tietää tyttöystävän odottavan lasta. Noita etsijöitä on ollut aika monta tuossa ohjelmassa ja minussa se herätti kysymyksen että miksi lapsi on se joka etsii isäänsä vaan isä ei vaivaudu lastaan etsimään vaikka tietää maailmassa olevan ihmisen joka on hänen aikaansaannostaan. Tuntuu väärältä että isällä olisi edes oikeus tavatessa olla liikuttunut ja kyynelehtiä. Lapselle se on kuitenkin asia joka seuraa koko elämän läpi, tietty kaipuu ja tunne että elämästä puuttuu jotain vaikka olisikin saanut viettää onnellisen lapsuuden. Jossain on isä joka on mutta ei vaivaudu löytämään lastaan. Voi tietenkin sanoa että isää pelottaa kuinka hänet otetaan vastaan hylkäämisensä jälkeen mutta myös lapsi kokee varmaan saman tunteen ottaessaan isään yhteyttä. En voi kunnioittaa tuollaista enkä suostuisi tapaamaan.
Itselläni on kokemusta tuosta tunteesta. Olen ns.avioerolapsi ja vaikka tapasinkin isääni lapsena säännöllisesti niin hän pisti välit poikki ollessani alle parikymppinen koska menin avoliittoon enkä avioon.
Sinänsä todella epäreilua mielestäni koska vanhempani menivät naimisiin kun äitini oli jo raskaana.
Silti mietin aina että mitä tapahtuisi jos hän tulisi jossain vastaan. Hän tosin asui melko kaukana. Lapseni myös menettivät isoisän ja ainoan isän mallin mitä olisi voinut olla. Uskaltaisinko sanoa mitään. Sanoisiko hän mitään, tuskin. Ja kuinka pahalta tuntuisi kun hän ei tuntisi minua. Hautajaisissa itkin kaikkien niiden menetettyjen vuosien edestä, niiden sanomattomien sanojen, sen että en saanut olla hänelle vanhuuden tukena ja turvana. Sen että hän valitsi erakoitumisen sen sijaan että olisi voinut elää ihmisten kanssa joille olisi ollut tärkeä.
Isänpäivänä ja jouluna vien kynttilän haudalle. Ja sanon että rakastan häntä halusi tai ei. Toivon myös että hän, missä sitten lieneekin, ei torju noita sanojani. Aika tyhmää ehkä aikuiselta ihmiseltä ajatella näitä mutta kuka ei ole kokenut, ei tiedä. Muistoista ei pääse eroon, en tiedä onko hyvä vai huono asia. Hyvä varmaan koska lapsuudesta ei minulla ole kuin hyviä muistoja hänestä ja paljon.
No, tuo ohjelma nyt kirvoitti mietteitä asiasta.
Tämä kuulostaa hyvin tutulta. Tiedän tasan miltä sinusta tunttuu Minulla on ollut sellaista aina. En tunnu kuuluvani ikinä seuraan ja henkisesti tulee köniin, kun totean pelkästään, että ompa nätti sää ja joku huutaa "ETTÄ ihanko totta!" jolloin turhaudun, koska ei olisi pitänyt sanoa sitäkään.
Kiitos pikku-apina viestistä.
Taidanpa lopettaa kirjoittamisen kokonaan. Olen tuuminut että olen tästä liian riippuvainen enkä halua olla riippuvainen mistään. Seinille saa puhua kotonakin ja ne sentään vastaa kaikuna kun tarpeeksi kovasti huutaa.
NAAAAAAAAAAAAA!!!
älä ny lukijoitas hylkää, vielä haukut seiniks, mrrr. kyllä meillä korvat on, vain näissä korvissa on jo aika pitkään soinut kamala tinnitys.
tajuun joo riippuvuusaspektin, mutta jos koet et kirjoittaminen sua helpottaa, niin jatka... mitä riippuvuudella tarkotat, hengaatko täälä koko päivän tms?
mulla on nuo liveryhmät ollut joskus tosi ok.... tänne en oo osannut alkaa tarinaani kertoa, mut oon mielelläni lueskellut teidän muiden tarinoita..
ILOA päivääsi Antiopa.
Animi
Animi. Ei tuo ollut tarkoitettu haukkumisiksi, ei todella, sorry jos siltä kuulosti.
Tuota kirjoittaessani olin vain aikas turhautunut tähän kaikkeen.
Nyt on tapahtunut kaikenlaista ja ehkä vielä kirjoitan, katsotaan.
Kuitenkin tuo jonkinlainen riippuvuus ahdistaa. Tämä ketju ei tee sitä riippuvuutta. Koska ei minulla ole mitään sanottavaa enkä juuri saa vastauksia, siis ihan syystäkin, joten miksi kirjoittaisin.
Ennemminkin olen huomannut tunkevani ryhmiin ja se ahdistaa. Oman tukihenkilöni vastauksista olen liian riippuvainen koska minulla ei ole yhtikäs ketään muuta kelle kertoa.
Kuten kerroin, nyt on tapahtunut liikaa viime päivinä ja siinä on sulattelemista joten ruikutan nyt tässäkin kun vetää mielen niin hurjan sekaisin. Ehkä pystyn kertomaan siitä kohtapuoliin jos vaikka jotain kiinnostaisi kuulla.
kerro vaan na kun siltä tuntuu.
joo, mäkin välillä mietin et tekeeks liveryhmät aina niin hyvää kun menen helposti ylikierroksille... mut na, musta kuulostaa hyvältä että oot saanu sellasen tukihenkilön täältä jolle voit puhua...täytyyhän olla joku että jaksaa. ja se riippuvuus voi olla oman aikansa, ja sitten se irtautuminen voi tapahtua ihan luonnostaan...luulisin niin.
ainakin jos ajattelee terapiasuhteita niin yleensä jossain vaiheessa on sellanen riippuvuus ja ripustautuminen, mutta jos terapeutti sen kestää ja pitää rajansa, niin ei ole hätää.... mä oon käyny sellasen läpi, ja nyt otan sillain etäisyyttä, suhde on muuttunut ajan kanssa, ja parantunut monella tapaa... vaikka ainahan on väliin rankkaa, tosi rankkaakin. tää on mulle sellanen suhde tukihenkilööni, josta puhun, ei varsinainen terapeutti mutta rinnallakulkija...
Antiopa, sun sanottava on ollut ihan jees, ja kun tuntuu siltä että pitää olla hiljaa niin hyvä niinkin. aika puhua ja aika kuunnella.
Kaikkea hyvää tähän päivään na. kuullaan.A
No on taas aikaa vierähtänyt kun tuntui turhalta kirjoittaa mitään ja niin tuntuu nytkin.
Sunnuntaina olin ääniä laskemassa ja petyin kun oma ehdokkaani ei päässyt jatkoon. Nyt on taas istuttava siellä reilun viikon päästä.
Tammikuusta on saatu voitto, pari päivää jäljellä ja alkaa koko ajan päivä pitenemään. aamukahdeksalta tänään tajusin että oli jo valoisaa, joten eiköhän tästä hengissä selvitä.
On vaan pirunmoinen pakkanen ja ulos ei viitsi mennä jos ei ole pakko. Kaunista kyllä on kun aurinko vihdoinkin paistaa. En vain osaa iloita talven kauneudesta. Se on kalseaa ja kuollutta kauneutta. Häikäisee ja saa ahdistumaan.