MÄ en tiä mitä sanoa. Ite olen kai alkanut tottuu siihen että saan lokaa niskaani ja mua ei huolita mihinkään tai jos huolitaan, ni sitten sekin tehään pakosta ja vastenmielisyydestä.

Olen viime viikolla opetellut sosiaallisuutta vanhempien pihalla. Mulle on puhuttu kun ihmiselle. Silti musta tuntuu että en ole ihminen. Ja että vanhemmat istuvat siinä penkillä vaan pakosta. Että se on välillä heillä niin vastenmielisyyttä ja toivovat että heille tulisi apuun joku muu ku minä.

Ärsyttää ja masentaa toisaalta niin kovin tuo että miksi just minä olen se jolle voi sanoa mitä vain.
Vaikka netin välityksellä se onnistuu vaikka luulisi ettei niin käy kun edes naamaani ei nähdä. Enkä ole mikään ruma edes kyllä 😉
Enkä tarkoita tällä minulle vastanneita keskustelijoita/vertaisia, päinvastoin, on ilo saada vastauksia tosin niitä ei kummemmin tule. Se on se koodi mikä tekee minusta välteltävän.
Tulee mieleen eräs biisi jonka olen joskus radiosta kuullut... aika ällö biisi mut totta... "mies jonka ympäriltä tuolit viedään". Se olen minä.
Miksi ei oteta todesta vaan väitetään että kuvittelee. Vähätellään ja nauretaan, sanomisiani ja mielipiteitäni, jopa tuntemuksiani lytätään ja niihin minulla sentään luulisi olevan oikeus... ei saa kertoa miltä tuntuu... olen saanut tarpeekseni mutta minkä voin, vain erakoitua.
Ei ketään muuta tulisi kellekään edes mieleen kohdella siten.
Voisi tällöin asettaa itsensä kaltoin kohdellun asemaan, se tekisi hyvää, ja sen jälkeen miettiä sanonko sittenkään.

Saloka, en kai karkoittanut sinuakin 😞 Kuten sanoin en tarkoittanut tuolla edellisellä missään nimessä sinua enkä muita keskustelijoita. Kunhan urputan kun voimat loppuu.
Jaksamisia sinulle 🙂🌻

Et sä mua karkottanut NA, mä en vaan tiä miten mä jatkaisin tai sanoisin. TÄ on hiukan vaikee ns. aihe, kun en osaa kertoa tunteistani niin että joku ymmärtää ja pelkään satuttavani toisia sanoillani. Ja olen tällä hetkellä aika solmussa muutenkin. Niin kun tänne (foorumille) olen kirjoittanut, että sain kelalta aika inhottavan lapun ja olen sitä tässä pähkäillyt ja pelännyt tulevia asioita. Ihan kun ne mun pähkäilyllä auttaa. Olen vaan sellainen luonteeltani kai, että jollei asiat selviinny heti, niin sit vatvon niitä päässäni kun mikäkin hullu, ja saan mielenterveyden koetukselle.
Olen tässä myös yrittänyt kovasti kehittää sosiaallisuutta ja yrittänyt hyväksyy sen ettei isä sairastu siitä että mä olen lähellä ja että hän on sairas, vakavasti.
Nyt tässä joudun /saan olla näiden nuorten (tytön ja koiran) hoitaja/kattoja. Isä lähti rauhottumaan ja palaa ennen kun saa kuulla onko hänellä syöpä.

Mut anteeksi, meni hiukan asian vierestä...

terkkuja sullekin 🌻🙂🌻

Heippa
Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet.
Pidä vaan omat mielipiteet ja ajatukset mitkä sinulla on niin minä pidän
eikä kaikkia voi miellyttää eikä kaikkien kanssa kemiat toimi.
Ei kannata välittää jos joku sanoo pahasti tai haluaa tehdä harmia
unohda koko asia äläkä mieti koko asiaa.
Ei kannata erakoitua vaan liiku siellä missä on ihmisiä.
Kaunista kesää sinulle

Kiitos volvomies. Olet oikeassa siinä että kaikkien kanssa ei kemiat kohtaa. Sen olen todella huomannut. Mutta kun jatkuvasti tulee ilkeyksiä niin pakosta vetäytyy omaan seuraansa. Omat mielipiteeni minulla on ja niistä pidän kiinni. Enää en vaan julkisesti viitsi niitä kertoa kun saan aina turpiini.
En aio katsoa peiliin, meitä herkempiluonteisia ihmisiä kun sattuu olemaan enkä ole edes ainut, ainut vaan kai kelle saa sanoa mitä vain. Jos joku nimittää sitä herkkähipiäisyydeksi niin siinä on taas yksi lisää. Ehkä edelleen kannattaisi ajatella viitsiikö sittenkään...
Tuntuu vain että minä olen aina se joka perääntyy ja pahoittelee. Pidemmän päälle se alkaa tökkimään.
Tuumin että en enää kirjoita tännekään. Mitä turhaa...

Hei N.A. Minulla on kokemuksia kun sisin on auki ja kuin avohaava. Siinä tilassa minun ainakin kannattaa suojata sisintäni ja hakea turvaa.
Opettelen sitä itse, eikä aina onnistu.
Sanat ovat niin viiltävän haavoittavia kun kohteeksi joutuu. Voimia sinulle.

Siruja, kiitos viestistäsi 🙂🌻 Tulee aina niin hyvä mieli kun joku haluaa vastata.

Just niin, sanat haavoittavat ja se saa sulkeutumaan omaan yksinäisyyteensä. No, minulla on yleensä se mahdollisuus.
Joku kai saa voimaa siitä että on muiden kanssa mutta minulle liika sosiaalisuus on myrkkyä. Kun naapurissa on ollut monta päivää lapsivieraita niin vaikka näköyhteyden saa poikki niin omaa rauhaa ei ole kun meteli tunkee. Äänimuuria ri oikein saa kehitettyä tuohon. Linnunlaulukaan ei kuulu tuon kiljumisen läpi. Pitäisi kai muuttaa erakoksi johonkin mihin ei kukaan pääse lähelle. Nyt näkyvät pakkaavan autoon tavaroita joten josko taas saisi nukkua päiväunet omalla aurinkoisella terassilla lintujen laulussa. Yöunet jää vähän huonoksi kun illalla ei malta mennä nukkumaan ja aamulla pitää herätä nauttimaan kesästä.
Tämä on ollut hyvä paikka asua tähän asti kun on iso asunto ja pääty eikä lapsiperheitä moneen vuoteen. Toivotaan että jatkuu. Kyllähän lapsia pitää ja saa olla mutta itse olen aina opettanut omilleni että muiden pihoilla ei saa juosta eikä häiritä tarpeettomasti eikä istutuksia ja puita turmella. Ja hyvinhän nuo ovat käyttäytyneet kun valituksia ei ole tullut, päinvastoin. Tuossa aiemmin asui sellaisia jotka juoksentelivat miten sattuu pitkin yksityisiä pihoja vielä kun olin siinä saunan jälkeen vilvoittelemassa, ei yhtään kiva, ja potkivat jalkapalloa päin minun seinääni, siitä kun valitin niin vanhemmat suuttui. Mäiske oli sietämätön kun moukaroivat seinääni.

Kuinka ihania nämä helteet ovatkaan minusta olleet. Nyt jo alkaa masentaa kun ajattelen että ollaan loppupuolella ja mihin se kesä meni 😞
Pitäisi vaan ajatella että vielä on kesää jäljellä 😉
Nuo metsän linnut ovat ihania seurata ja kuunnella laulua. Tuossa lentelee ihan vieressäni eikä ne minua kaihda, ihmiset kyllä. Ja miten kauniita taitolentonäytöksiä antavat pääskyt, mahtavaa. Sirkkojen siritys iltalämmössä. Aaah!

Nymphalis Antiopa, minua kiinnostaa kuulla, millaista se ihmisten käyttäytyminen on missäkin tilanteessa sinua kohtaan. Miten se ilmenee, että saat aina henkisesti turpiisi? Yksi totuus on, että reaktio tulee reaktiosta. Joskus omat reaktiot ovat myös tilanteeseen nähden järjettömän suuria, vaikkakin tosia itselle. Enkä tarkoita tässä, että ne sinulla sitä välttämättä olisivat, mutta omaa kokemusta vain on takana.

Ihmisiä on erilaisia ja käytöstä myös, puolin ja toisin. Tämäkin on oikeen hyvä keskustelunaihe.

Itse olen huomannut, että yleensä se menee näin: jos halaan, saan halauksen. Jos olen ujona nurkassa, harva tulee juttelemaan. Jos sanon pahasti, harva sanoo vastaan nätisti. Ylipäätään, jos olen kiinnostunut toisesta ihmisestä ja näytän välittämiseni tai tykkäämiseni, saan aivan ihanaa vastakaikua ja juuri viimeksi aivan uskomattoman muutoksen erään ihmisen käytöksessä, kun hänet otettiinkin todesta ja häntä rakastettiin ehdoitta.

Joskus ihmisillä on tarpeita, jotka vaativat melko vähän täyttyäkseen. Ja siihen tarvitaan usein toinen ihminen. Kyllä me ollaan tosillemme niin tarpeellisia.

Tärkeää on myös saada olla yksin, jos sille tuntuu. Ei ihmisen tarvitse pystyä muuhun, kuin mihin pystyy. Olen kylläkin miettinyt, onko niin,että ne, jotka haluavat elää erakkona, heillä on lähinnä vaikeaa tulla toimeen itsestä kumpuavien tunnetilojen kanssa, joita herää toisten ihmisten seurassa, ei toisten ihmisten syystä. Tuo saattaa olla yksi totuus ja toinen sitten se, että toiset vain muuten viihtyvät luonteestaan johtuen yksin. Näitä heräsi.

Huomenta..
Minun tulee mieleen, että
jos itsellä ei ole hyvä olla itsen kanssa, se heijastuu ympärilläoleviin.
Tai nyt ajattelen lähinnä sitä,
kuinka itse kokee ympärillä olevan pauhun ja metelin tms.
Kun itsellä on olo ok, tai peräti +++,
silloin sisintä ei kalva eikä huomioi kenties edes että naapurissa ryskätään.
mutt jos itsellä aika tulee pitkäksi
ja huomioi oman alavireisen mielen,
tai se hallitsee silloin siinä hetkessä elämää haitaten,
silloin on herkempi kiinnitämään huomion toisten elämänääniin.
jos itsellä hiljainen huone ympärillä.
Omasta päästä kaikki lähtee,
(jossain mielessä)
ne pahat olot kuin ne ilotkin.
Jos on jotenkin vapautunut olo,
oman itsen kanssa on helppo olla
vaikkei itsellä olekaan mitä naapurin 'vihreällä ruoholla' .
Jos sinne naapuriin menee vaikka piipahtamaan,
voi kenties nähdä että siellä tas ei ole jotain mitä omassa on.
Jos tulee tunne,
että naapurissa joku häiritsevä juttu,
härkää sarvista ja kohti,
ja kuitenkin miettien
ettei itse loukkaa ketään omalla asenteellaan.
Jos valittaa,
mökä voi yltyä
- varsinkin jos usein valittaa menee tehot valitukselta -
mutta jos voi ikäänkuin fundeerata kuinka van lähestyä mökäilijää 'rakkaudella'
- välittäen ihmisestä vaikka ei ihmisen teoista välittäisikään -
ja jos saa mieleensä sanat kuinka 'voittaa paha hyvällä'
niin
auttaiskohan se asiaa?
Kaduttaisko se?
Aukeisko omassa olossa jotain omaa oloa sitovaa pois?

Hei Eveny ja erakoksiko.

Olen ollut niin epätoivon syövereissä etten ole jaksanut vastata enkä oikein tiedä mitä vastata kun tuntuu että tilanteeni ei saa ymmärrystä. Vaan tuskin minun kirjoituksillani edes on väliä. Kiitos kuitenkin kun te halusitte kirjoittaa tänne 🙂

Eveny, juuri tuo että koen muiden vähät välittävän minun mieleni pahoittamisesta ja siitä miten minua kohtaan voi käyttäytyä on minulle täysin selkeä asia. Niin sen koen. Olen tämän melko pitkän elämäni varrella kokenut yhtä ja toista eikä tuo ole kuvitelmaa tai edes sitä että se olisi vain minun päässäni. Olen totaalisen kyllästynyt selittämään asiaa ja puolustelemaan omaa tuntemustani ja sen oikeutusta. En vaan jaksa.
Olen ihminen joka mieluummin vetäytyy pois tilanteesta ja antaa muiden päsmäröidä koska en jaksa murehtia riitaa ja tuntea syyllisyyttä siitä että uskallan sanoa mielipiteeni. Se on lytätty aina kun olen sen sanonut. Tuotakin on vaan nyt tullut mitta täyteen ja nykyisin ajattelen että mitä menetettävää enää on jos uskallan sanoa oman mielipiteeni, kun kuitenkin tulee takkiin. En myöskään ole ihminen joka kaipaa sosiaalisia suhteita. Meitä on monenlaisia ja kaikki eivät ole luonteeltaan sosiaalisia kuten sinä ilmeisesti olet. En ole herjannut ketään enkä sanonut pahasti. Olen joutunut kasvattamaan kuoren itseni ympärille kestääkseni sen mitä maailma minulle vastaa. Ujona nurkassa olemiselle taas en voi mitään koska olen lapsesta saakka oppinut ettei minua kelpuuteta joukkoon.

En jaksa enkä osaa alkaa selittämään missä tilanteissa se ilmenee. Siihen minun pitäisi kertoa koko elämäntarinani ja se ei mahtuisi tänne eikä sitä jaksaisi kukaan lukea. Sanon vain että olen ollut koulukiusattu, työpaikkakiusattu, "kaverien" ulospotkima ja nyt naapurikiusattu. Hartain toiveeni olisi saada sen verran rahaa että voisin myydä tämän asunnon, joka on ensimmäinen todellinen kotini lapsuuskotini jälkeen, ja ostaa talon jostain maalta. Tarpeeksi kaukana ihmisistä ja kuunnella vain lintujen laulua ja hiljaisuutta. Hiljaisuus kuulosta uskomattoman kauniilta. Siellä ei kukaan pääsisi sanomaan pahasti eikä tarvitsisi kuunnella mitä naapuri minusta puhuu toiselle.
Sinulla on kai toisenlainen luonteenlaatu. Kaikki eivät todellakaan ole sosiaalisia ja nauti ihmisten seurasta. Minä nautin vain ja ainoastaan yksinäisyydestä.
Yhden esimerkin voin sanoa... naapuri huudattaa telkkariaan niin että kaiuttimet pomppii lattialla ja ääni kuuluu jopa suljetun oven takaa minun terassilleni ja kun minä laitan hiljaisella äänellä puhelimen soittamaan mielimusiikkiani niin aidan takaa kuuluu kuitti siitä että minua taitaa häiritä heidän puheensa ja hörönauru. Voisin kertoa muutakin vastaavaa mutta en tiedä onko se sopivaa... ja kadun taas. Tai pelkään että minut taas leimataan luulottelijaksi.
Ei oikeesti tee mieli siinä mennä ystävällisesti kysymään että anteeksi jos häiritsen.
Sanot että et tarkoita että minun reaktioni olisivat välttämättä ylisuuria, kiitos siitä. Sitä juuri toivon että asiaa ei vähäteltäisi. Poikani sanoi että hän ei kokisi niitä kiusantekoja niin valtavina mutta hänpä onkin ihminen joka koulukiusaamiseensa kyllästyneenä on vahvan luonteensa vuoksi kääntänyt kokemukset voitoksi. Kaikilla ei ole luonteenlujuutta eikä sitä minulla ole, joten alistun ja/tai sulkeudun.

Todella loukkaa kun joku sanoo että ei pitäisi sitten sanoa jotain mitä jälkeenpäin katuu. Siinä on täysin väärin ymmärretty aloitusotsikkoni. Tarkoitan sillä sitä että vaikka en olisi sanonut mitään edes omasta mielestäni pahaa vaan vaikka kertonut mielipiteeni niin sekin saa minut katumaan että sen ylipäätään kerroin.
Sisimpäni on nykyisin kuin raastinraudalla vedetty. Kaikki kaltoin kohtelu piinaa ja sitä ei saa mielestä. On vain viha joka varmaan tukahduttaa lopulta. Viimeaikoina olen nukkunutkin vain muutaman tunnin yöllä kun kaikki tämä ahdistaa ja pelkään mitä vastaan tulee. Olen ansassa enkä näe ulospääsyä.

Erakoksiko, olet oikeassa siinä että kun itsellä on huono olla niin kokee ympäristön eri lailla. Minä kuitenkin olin kerrankin moneen vuoteen tosi onnellinen alkukesästä ja se loppui siihen herjaamiseen joka alkoi heinäkuun alussa. Loppukesän olen vain panokoinut ja paennut milloin mihinkin missä ei tarvitsisi tuota kuunnella. Tuntuu pahalta paeta omasta kodistaan. Joten vaikka olisi onnellinen niin sieltä pilvistä voi pudota tosi vauhdilla ja se tuntuu vielä pahemmalta. En oikein ole uskaltanut olla onnellinen kun just pelkään että minulla ei ole siihen lupa vaan alas tullaan ja vauhdilla. Sitä on saanut tässä maistaa tänä kesänä.
En voi lähestyä noita rakkaudella kuten ehdotat. Miksi minun pitäisi kun hekään eivät. Se on pointti. Miksi aina juuri minä ja vain minä? Kyllä sen pitäisi olla toisinkin päin. Niin monet katkerat herjat olen niellyt koko elämäni vastaamatta ja kätkenyt sisimpääni ja nyt kaikki tämä muhii siellä ja syö minua.
Anteeksi vain mutta kuulostaa aika utopistiselta ajatella että noin voisi olla kuin kirjoitat. Ja yhä mielessäni on kysymys että miksi minä olen aina se jonka pitäisi tehdä toisille hyvin. Niin on aina ollut. Nyt alkaa olla minun vuoroni saada itsekin jotain. Tiedän etten voi ketään pakottaa tekemään mitään mutta en jaksa enää olla se joka aina joustaa yksipuolisesti. Ei se ole mielestäni omasta päästä lähtevää tuo kohtelu, joka ei ole kokenut, ei tiedä mistä puhuu.
Voisin kertoa monta tapausta mutta kuten edellä kirjoitin, kukaan ei jaksaisi lukea eikä ketään kiinnostaisi tai se ei olisi muuten sopivaa.

Olen vaan niin lopen uupunut selittämään joten en jaksa enää. Laitan ovet ja ikkunat kiinni ja käperryn sohvalle kuten koko talven.

Yhtä toivon hartaasti... että en kuulisi enää sanaakaan Norjasta. Kuinka paljon maailmassa on asioita joiden vuoksi menettää yöunensa joten tuntuu niin suhteettomalta tuo kohu. Kärsimystä ja tuskaa riittää. Yhden ihmisen kuolema on yhtä suuri tragedia juuri sen ihmisen omaisille.

Sadepäivä pitkästä aikaa ja viimein "saisi" kaikessa rauhassa olla sisällä pois ihmisten ilmoilta mutta olo niin rauhaton ja ahdistunut ettei pysty olemaan paikallaan hetkeäkään. Kamala savun haju kosteassa ja lämpimässä säässä on ällöttävä yhdistelmä 😝
Katselin omakotitaloja täältä mutta pettymys on valtava kun tämän hinnalla ei saisi kuin kamalia vanhoja hökkeleitä missä pitäisi tehdä taas remonttia jota vannoin enää koskaan olevani tekemättä. Tai sitten jos saisi todella vanhan, semmoisen mummonmökin... idyllinen pieni mökki jossa oma piha laittaa kauniiksi. Taitaa jäädä haaveisiin.
Naapuri taisi suuttua siitäkin kun eilen pyysin ihan kohteliaasti hänen vierastaan siirtämään autonsa pois ulkovaraston oven edestä että saan ruohonleikkurin ulos. Kerran eilisaamuna jo kävin nostamassa erään toisen asukkaan pyynnöstä leikkurin sisään kun samainen auto seisoi tientukkeena eikä sitä leikkuria saanut yksin sisään. Lisäksi siinä lukee kyltti että pelastustie... siihen ei oikeasti saisi pysäköidä.
Minua kyllä muutenkin ärsyttää kun on joku tervehtimispakko rivitalossa. En minä halua tuntea naapureita. Kerrostaloissa ei tarvis tervehtiä, kumma että tässä se on velvollisuus ja jollei tee niin, on omituinen ja epäkohtelias. Kun reilun 30v. on töissä pakkotervehtinyt 8 tuntia päivässä, nyt tuntuu ettei enää oikeasti halua.
Mistä löytäisin sen mökin jostain missä ei olisi naapuria kilometrin säteellä 🤔

Hyvä Nymphalis Antiopa, Toki sinun kirjoituksillasi on väliä, samaan tapaan, kuin kaikkien muidenkin. Jos joku on erimieltä kanssasi, se on vain hänen mielipiteensä, eikä tee omaa mielipidettäsi sen huonommaksi. Toiset vain ovat kovin spontaaneja ja kärkkäitä esittämään omiaan.

Minä olen kyllä sosiaalinen ihminen, mutta on minullakin vetäytymisen hetkeni. Erityisesti kovaäänisessä seurassa koen, ettei minulle ole tilaa. Olen kuitenkin haastanut itseni harjoittelemaan omien kommenttien sanomista niin, etten jatkuvasti kontrolloi itseäni, vaan keskittyisin itse asiaan ja muihin ihmisiin. Se helpottaa aina.

Vaikutat herkältä, kun puhut kasvattaneesi kuoren itsellesi. Itse ihailen herkkiä ihmisiä. Olen oppinut arvostamaan sitä piirrettä myös itsessäni. Ihastuin myös suurelti mieheeni hänessä näkemäni herkkyyden vuoksi.

Tässä kovassa maailmassa on vain opittava puolustamaan itseään, pärjätäkseen muiden ihmisten seurassa. Kukaan ei tule sitä tekemään puolestamme, niin se vain on, vaikka kuinka vikistäisiin. Minullakin on ollut sellainen lapsuus, jossa olen tuntenut olevani paljon joukkoon kuulumaton ja ulkopuolinen. Epäterveessä kodissa eläessäni opin jopa puhumaan hiljaa, ettei minua nähtäisi. Niin selvisin siinä maailmassa, näkymättömänä ja mahdollisimman kilttinä.

Nyt aikuisena olen alkanut taistelemaan itselleni tilaa elää sellaisena, kuin olen. Se on kannattanut. Toki se vie vuosia, eikä varmaan koskaan lopu, mutta aina helpottaa vähäsen. Olen ymmärtänyt olevani yhtä arvokas ja vähintäänkin yhtä lahjakas, kuin kaikki muutkin. Viimeksi muutama päivä sitten itkin pois itsestäni sitä lapsuuden surua; olla hyljätty, yksinäinen ja näkymätön. Se on tärkeää, voida itkeä sitä pois, silloin helpottaa taas vähäsen.

On raskasta elää vuosikaudet tuntien, ettei kuulu joukkoon ja on jotenkin erilainen, mukamas vääränlainen. Aikuisena nuo lapsuudessa opitut nurjat roolit tuppaavat jäämään päälle. Kaikeksi onneksi meillä aikuisilla on kuitenkin avaimet käsissä niistä rooleista irrottautumiseen. Toki se vaatii työtä ja uskaltautumista, mutta mahdollista se todella on!

Me, jotka olemme kasvaneet epäterveessä ympäristössä, kenties marttyroivan ja painostavan äidin ja vaativan isän helmoissa, otamme myös helposti marttyyrin roolin, olemmehan sen niin hyvin siellä kotona oppineet. Miten rumaa onkaan nähdä itsessään samaa, mitä vanhemmat olivat. Rumaa, mutta kasvattavaa. Kaiken muuttumisen alku on kuitenkin itsensä näkeminen. Itsesääli on kova kumppani. Tunne on toki väkevä ja siksi siitä ei ehkä luopuisi, onhan siihen oppinut. Useimmiten se on ollut suuri suru, yksinäisyys, hylätyksi tuleminen, syyllisyys, tuollainen negatiivinen tunne. Mitä, jos luopuisikin siitä itsesäälistä ja alkaisi kantamaan itsestään vastuuta? Pelottava ajatus, eikö? Mutta niin voimaannuttava ja iloa ja onnea tuottava.

Ujous on luonteenpiirre ja siinä, kuten muissakin luonteenpiirteissä on omat kauneutensa. Itselleen kannattaa antaa mahdollisuus ujoiluun. Ei ehkä helppoa, mutta on ainut tie eteenpäin ja hyvään oloon. Ujous ei edesauta sosiaalisuutta, mutta siihen on oikeus. On oikeus olla sellainen, kuin on. Joskus itse tilanteissa kiedon kädet ympärilleni, kun oikein ujostuttaa. Seuraavassa hetkessä saatankin vapautua täysin.

Minun on tärkeää antaa itselleni lupa siihen, miten luonnollisesti tilanteissa reagoin. Joudun opettelemaan sen itse, koska en ole sitä kasvattajaltani oppinut. Yritänkin hakeutua sellaisten ihmisten seuraan, jotka sen sallivat. Yllätys, yllätys, ne ovatkin usein sellaisia ihmisiä, jotka itse ovat vapaita ja spontaaneja ja sanovat mielipiteensä herkästi, eivätkä aseta minua johonkin muottiin, jossa minun pitäisi muka olla. Ihan erilaisia, kuin lapsuudenkotini ihmiset. Jopa sellaisia, jotka antavat arvon minulle, koska arvostavat itseään. Joskus minua itkettää sellaisessa seurassa ja joudun menemään vessaan, koska en jotenkaan voi näyttää sitä muille. Pitäisi selittää, että tämä on vain minua itseäni, kun minusta kumpuaa tunteita, joita on vaikea sietää.

Joudun opettelemaan myös vihan näyttämistä ja vielä, että se tulisi spontaanisti myös vieraiden ihmisten seurassa. Uskon pystyväni siihen vielä jonain päivänä ja yhä vankemmin. Silloin elän kokoajan vahvemmin.

Sinulla on kovat kokemukset elämässä ja varmasti isot haavat sydämelläsi, kun olet ollut kiusattu. Siitä ei ole epäilystäkään ja olen surullinen puolestasi, kun olet joutunut moista kokemaan. Kenenkään ei pitäisi joutua!!!! Toiset ihmiset vain ovat itsessään niin heikkoja ja kääntävät oman tuskansa muihin niin ikävällä tavalla. Se on todella kamalaa ja surullista.

Mutta maailma on sellainen kova. Avainsana onkin se itsensä puolustaminen. Sanot, ettet pysty sitä tekemään. Uskon , että se on vaikeaa. Omasta kokemuksesta ollut joskus lähes mahdotonta, kun paniikki iskee jo ajatuksesta, että sanoisi jollekulle suorat sanat tai tekisi jotain. Kun elämä on ahdistavaa, on ihmisellä oikeus voidessaan tehdä siitä jotain muuta. Itsekin vältän toisinaan joitain porukoita, koska en jaksa tai pysty ihan mihin vain ja jos se ehdollistaa minut huonolle roolille, eikä tue kasvuani.

Sinulta kuluu varmasti paljon voimia tämän asian suhteen itsessäsi? Siinä joutuu liikaa olemisissa keskittymään omaan itseen ja jatkuvasti tuntemaan voimakkaita pahoja tuntemuksia. Ihmisen soisi olla vapaa ja keskittää huomionsa kaikkeen ympärilla tapahtuvaan, samalla "unohtaen" itsensä. Kenties vaikuttamaan yhteiskunnallisesti tai omaan elinympäristöönsä niin, että kokee tyytyväisyyttä elämästään.

Yksi kysymys kimpoaa tekstistäsi; Kuka sinua velvoittaa olemaan olematta onnellinen edes niissä hetkissä, jotka suovat onnen tunnetta? Kuka velvoittaa nielemään muiden herjat niihin vastaamatta ja nielemään sisimpääsi kaiken pahan, olemaan liian kiltti muille? Tuota sanotaan ulkoaohjautuvuudeksi. Joku "toinen" määrää elämästäsi, et sinä. Sanot; "näin on aina ollut".

Jos naapurisi suuttuu siitä, että pidät rajojasi, se on naapurisi ongelma, ei sinun. Ole vapaa siinä.

Toivon, että kohtaat ihmisen , joka opettaa sinua rakastamaan ja pitämään silkkihansikkain sitä ihanaa, herkkää pientä sinua sisälläsi ☺️❤️

NA, olen miettinyt monta päivää, miten sulla menee ja miten jakselet. Mutta en tienyt paikkaa mistä saisin sut kiinni.