Hei saloka 🙂
Täällähän minä.

Ei kovin hyvin ole mennyt. En ole tänne noita kirjoittanut urputtaakseni vaan lähinnä pohtiakseni missä vika. Saa tänne kirjoittaa mitä kukakin itse ajattelee asiasta ja sa kirjoittaa muuten vain jos haluaa. Kaikki viestit on tervetulleita.

Toivottavasti sinä saloka jakselet 🙂🌻

Hei Eveny, en huomannutkaan viestiäsi kun katsoin seuraavaa sivua 😉 Kiitos kun kirjoitit.

Sinä osaat kirjoittaa hyvin ja saat sanottavasi esiin. Minusta tuntuu että en pysty kertomaan kirjoittamalla mitä haluaisin sanoa. Olisi niin paljon mitä haluaisin tuoda esiin.

Tuo että minäkin seurassa vaivaannun enkä oikein keksi mitään puhumista. Jos juttukaveri on myös hiljainen niin eihän keskustelusta mitään tule, mutta taas jos toinen puhua pulputtaa eikä itse saa mitään väliin niin sekään ei ole hyvä. Ex-serkkuni sanoi minulle että olen omituinen. Se omituisuus on sitten vissiin sitä että en ole puhelias ja en juokse kapakoissa ja kaikenmaailman tapahtumissa kuten hän ja "normaalit" ihmiset. Tällaisista totuudentorvista olen saanut tarpeekseni ja päätin ettei minun tarvitse sietää moista herjaa. On tiettyyn pisteeseen saakka hyvä jos ihminen on suora, mutta rajansa kaikella. Suoruus menee helposti töykeydeksi.

Ja se että hyväksyn minäkin itseni sellaisena kuin olen. Tosin saan kamalia ahdistuskohtuksia kun huomaan että joku ei minua hyväksy. Sen ei kuuluisi liikuttaa minua ja silti se liikuttaa. Ja koska en pysty olemaan välittämättä niin siksi jään yksin, sen kuoren taa. Herkkyys minussa on, jotkut nimittävät sitä hienohipiäisyydeksi ja se on loukkaus.
En käy edes lukemassa kuin erästä muuta ketjua tässä foorumissa koska olen huomannut saman herkkyyden kuin itsessäni. Jossain olen saanut joskus nokilleni ja enää en edes käy.
Sinä kirjoitat kauniisti ja osaat tavoittaa sanoillasi, kiitos 🙂
Minun lapsuudenkotini oli kyllä ihan onnellinen vaikka äitini oli yksinhuoltaja ja isäni asui kaukana. Tunnen kuitenkin että sain huolenpitoa ja rakkautta. Sieltä tämä osaamattomuuteni ihmissuhteissa ei kumpua. Äitini oli kylläkin seurallinen ja kai tunsin jotenkin ettei hänen odotukset minun suhteeni täyttyneet. Mutta kuten tulin huomaamaan, vaikka äidilläni oli paljon tuttuja, niin lopulta ystäviä ei ollutkaan. Kun sairastui niin oli yksin. Ei yksin sillä minä ja lapseni ja siskonsa olimme tukena mutta ystävät jäivät. Sitä sanotaan että hädässä ystävä tunnetaan ja se todella on totta. Minulla ei ole koskaan ollut ystävää. Lapsuudessani oli kaksi mutta myöhemmin molemmat lähtivät ja jäin yksin. Löysivät "parempaa" seuraa muualta. Poikani kummitäti oli olevinaan ystäväni mutta jos ystävyys on sitä että hätäiseen lähetetään ystävänpäiväkortti eikä käydä kun kerran 20v. vierailulla niin en laske sitä ystävyydeksi. Ex-serkkuni oli myös olevinaan ystäväni mutta liittyi sitten siihen haukkujien porukkaan ja nyt aikuisiällä karttoi käymästä minun luonani ja lopulta kun sanoin eräästä asiasta mielipiteeni niin laittoi välit poikki. Se ei harmita koska en ollut odottanut keltään mitään. Sen kuoren taakse oli hyvä mennä haavojaan nuolemaan.
Kun naapurin aidan takaa kuuluu kommentteja tekemisistäni niin tulee paniikki eikä ole paikkaa mihin paeta. Oma rakas ja turvallinen kotini ei annakaan turvaa. Olen epätoivoisesti etsinyt tämän kesän sitä omaa kotia jossain kaukana muista että voisin vain olla eikä tarvitsisi pelätä että ovi aukeaa naapurissa ja olen taas avoin kaikelle kun en voi korviakaan sulkea. Oma ihana kesäparatiisini terassilla on ollut suojapaikka maailmaa vastaan, nyt se on pois. Poikani sanoi että hän sanoisi samalla mitalla takaisin mutta minä en pysty.
Keväällä olin hetken onnellinen. Tuntui että kyllä elämä maistuu ja odotin innokkaana kesää. Se loppui paniikkiin. Nyt en uskalla suoda itselleni onnen muruja.

Kysyt kuka velvoittaa minua olemaan olematta onnellinen... en kukaan mutta kun pelkään että se kostautuu. Kuritan itseäni ajatuksella että onni ei ole minulle suotu.
Niin on todella aina ollut. Jo lapsena jätettiin syrjään. Koko ajan petyn ihmisiin jotka ovat toista kuin antavat päälle näkyä.
Olen toki ollut onnellinen joskus. Silloin kun lapseni syntyivät ja kasvoivat niin olin kyllä onnellinen. Vaikka olin yksinhuoltaja ja toimeentulo oli huonoa rahallisesti, olin onnellinen kahdesta terveestä lapsestani. Olen toki heistä onnellinen nytkin. Toinen on vakavasti sairas ja syö lääkkeitä lopun ikäänsä ja pelkään että menetän hänet. Se menetys ei ollut kaukana pari vuotta sitten ja sai katsomaan elämää toisin silmin. Huomasin että tärkeintä elämässä on läheiset rakkaat ihimiset. Heitä minulla on kaksi, muita ei ole enää jäljellä.

On väärin että jotkut ihmiset puhuvat pahaa selän takana. Mutta on järkyttävää sekin kun kuulee toisen puhuvan pahaa juuri minusta. Eikä itse pysty vastaamaan siihen. Kerran olen antanut takaisin, ex-työpaikalla eräs kolleega tuli kysymään minulta käyttääkö eräs ihminen mielialalääkitystä kun hänen silmänsä olivat muka oudot... sanoin että joo, tämä henkilö käyttää silmätippoja. Meni noloksi kyselijä ja silloin nautin. Tämä sama työpaikka ajoi minut sairauteen itseni ja sen ilmapiiri on juuri tuollainen kuin tuossa esimerkissä.

Minulla tosiaan kuluu voimia jatkuvaan vihaan maailmaa kohtaan ja pettymykseen mitä se suo. En näe edessäni muuta kuin samaa laahautumista päivästä ja vuodesta toiseen vaikka odotin elämältä jotain ihan muuta. Minusta tuntuu että kun kaikki mitä teen, menee pieleen, niin ei ole voimaa enää yrittää.
Itsesääli... sitäkö tämä olisi. Olen tietoisesti sitä välttänyt enkä halua laittaa tätä sen piikkiin. Tunnen vain ihan oikeasti että mikään ei minulta onnistu ja maailma potkii päähän. Itsesääli on itsesääliä, tämä on epätoivoa. Missä menee itsesäälin raja, en tiedä. Kun ei jaksa enää niin pitää luovuttaa.

Kiitos sinulle viestistä ja hyvää jatkoa 🙂🌻

Hyvä, että annoit tulla NA.
Mielenkintoista tutustua sinuun ja kuinka asioita ja elämääsi koet.
Komppaan sinua.

Mikä kenellekin on omituista, tai normaalia...oikeastaan inhoan noita kahta sanaa. Kaikki on niin katsojan silmissä. On parempi puhua erilaisuudesta ja lopulta, kaikkihan me olemme erilaisia, mutta tietysti ihmiset ylipäätään eri aikakausina kai asettavat normeja joka asialle, niin on jotenkin helpompi elää itsensä kanssa.

Minusta täällä Suomessa ei oikein hyväksytä erilaisuuttakaan. No sanotaan nyt niinkin, että ei kai sitä voi yleistääkään, mutta jotenkin on tuntunut, että henki on siihen suuntaan.

Joskus muuten olen yllättynyt jopa, miten sitä onkin toisten ihmisten seurassa täysin rento, eikä juuri kontrolloi itseään. Silloin aivotkin pelaavat ja sitä tykkää itsestäänkin enemmän. Sellaisten seuraan hakeutuu uudestaankin.

Niin, ihana kyllä, jos tunnet lapsuudenkodissasi saaneesi rakkautta. Sellainen voi kantaa pitkälle ja vaikeissa elämän paikoissa. Puhut, että äitisi sairastui. Se voi olla taakka lapsillekin, varsinkin, jos siinä ei ole ollut ystäviä. Avainasia on tietysti se, miten on saatu apua, että miten mikäkin sitten vaikuttaa lapsiin jne. Ja kyllä ne ystävät on tosi tärkeitä, vaikkei sairastuisikaan, itsekin sen kokenut.

Sanot kurittavasti itseäsi ajatuksella, ettei onni ole sinulle suotu. Jostainhan tuollainen ajatus tietysti kumpuaa. Minä olen sitä mieltä, että onnea kannattaa jokaisen tavoitella ja se on ihmiselle niin luonnollista, haluta olla onnellinen. Kieltämättä elämä on usein täysin epäreilua...ei sitä pieni ihminen useinkaan ymmärrä. Ja ihminen myös väsyy. Sekin on tärkeää, antaa itselle lupa myös väsyä. Tietysti olisi hyvä sitten myös saada apua väsymyksen ja luovuttamisen tunteiden keskelle. Kaikkea kun ei vaan tarvitse ihmisen yksin jaksaa.

Itsekin olen yhdessä työpaikassa kokenut takanapäin puhumista ja keljuilua. Ei ollut mukavaa, enkä olisi siihen työpaikkaan jäänyt. Tuo keljuilu johtui tämän erään ihmisen kateudesta, kun opiskelin itse silloin korkeampaan ammattiin. Näin päättelin hänen kommenteistaan ja tekemisistään.

Kiusaaminen voi kyllä sairastuttaa ihmisen. Ja huomasin silloin itsekin, että varsinkin naiset osaavat olla tosi keljuja ja raakoja toisilleen. Ja on käsittämätöntä, miten toiset levittävät ihan perättömiä juoruja muista. Tosin olen joskus kohdannut tajuttoman keljuja miehiäkin, että kyllä näitä täällä riittää. Onneksi voidaan useimmiten hakeutua muunlaiseen seuraan. Tietysti työpaikan vaihtaminen ei ole välttämättä kovinkaan yksinkertainen asia. Eikä se edes moraalisesti ole oikein kiusatun niin joutua tekemään, tosi usein helpoin konsti.

Minä tykkään toisinaan kirjoitella ja mietiskellä asioita. Keskustelut tuovat usein uusia näkökulmia, se on mukavaa 🙂

Ei se muutakaan. Luulin että muuttaa.
Pelkään jokaista päivää. Pelkään että ovi aukeaa ja meteli tunkee pieneen maailmaani. Pakko-oireet ja ahdistus lisääntyy jatkuvasti. Olen oravanpyörässä josta ei ole pakotietä. Olen karkoitettu omasta kodistani. Onko kukaan teistä kärsinyt pakko-oireista? Jos ei ole itse niin ei voi tietää mitä ne saavat aikaan. Olkaa onnellisia jos saatte asua omassa rauhassanne ja olla pihallanne milloin haluatte.

Pääsin hoitajani vastaanotolle mutta hän on ensimmäisenä lisäämässä lääkkeitä ja passittaisi lääkärille. Eikö tässä maailmassa saa puhua ongelmistaan että heti ollaan lääketokkuraa ja lääkäriä tarjoamassa.
Kuinka uskallan mennä sinne pelkäämättä tuota.

Onko kellään kokemusta lääkkeestä nimeltä Optipar?

Anteeksi NA, etten ole kirjoitellu. On vaan ollu niin kamalia päiviä, vaikeita.

Kysyit onko joku kärsinyt pakko-oireista. Mulla ei ole sellaisia ainakaan todettu, mutta mulla on pelkotiloja, jotka vievät hermot ja viimisetkin järjenhippeet. Jos noita voi yhtään verrata keskenään, niin tiedän miltä susta tuntuu ja millainen olo sulla on.

Hei saloka. Kiitos kun kirjoitit.
Pelkotila on minullakin. Puristaa rinnasta ja pelkään joka ainoaa edessäni olevaa päivää. Ahdistaa ajatella millaista tulevaisuus on. Pelkään ihmisiä, naapuria ja panikoin.
Tämä on kesäisen kokemuksen vuoksi. Keväällä olin onnellinen moneen vuoteen.
Kunpa pääsisi jonnekin missä ei näe ketään. Mikä mahtaa olla elämän tarkoitus jos joutuu elämään peläten ☹️ Elän aamusta iltaan tehden pakko-oireita ja ahdistun lisää.

Kiitos teille jotka olette kirjoittaneet tänne ja hyvää jatkoa ja kaikkea hyvää.
Jakselkaa 🙂🌻

NA 😐 lopetatko kirjoittamisen kokonaan?

Kyllähän pelko on kamala olotila, että en ihmettele, jos hoitaja on lisäämässä lääkkeitä! Nymphalis, auttaako yhtään tilanteissa, jos sanot itsellesi, ettei tuo sinusta johdu? (kun tuossa panikoit ja ajattelit, että naapurit ovat ehkä sinun takiasi muuttamassa jne.) Yllättävän harvoin nimittäin toisten käyttäytyminen johtuu vastakkaisesta ihmisestä, vaan voisin veikata, että 90% ihmisten reagointi on hänestä reagoijasta itsestään johtuvaa.

Sitten mietin tuota, millaisia ajatusketjuja meillä ihmisillä on taipumus päässämme kehitellä; tähän tapaan: " Tuo tässä pöydässä istuva nainen ei puhu minulle. Miksiköhän hän ei puhu minulle? Varmastikin siksi, kun hän ei tykkää minusta. Olenkohan sanonut jotain typerää? Voi ei, varmastikin olen aivan typerä! Varmastikin kaikki lauseeni kuulostavat typeriltä. Varmastikaan minun ei kannata sitä esitelmää pitää huomenna niille ihmisille. Luultavasti vain nolostun ja pyörryn lattialle ja mitä sitten lapsenikin sanovat, kun minulla on kuhmu ja jos joudun sairaalaan osastolle, jossa on sairaalabakteeri ja kuolen siihen. Ja sitä ennen levitän sitä tautia muihin ja ehkei kukaan tule minun hautajaisiinkaan...."

Ihan oikeasti, tiedän, että tälläisiä voi helposti pyöritellä päässään ja sen tietää, millaisia tunnetiloja nämä saavat ihmisessä aikaan. Tiedostamalla voi ainakin jonkinverran toppuutella ja onneksi on tehokkaita lääkkeitä olemassa, jos on oikein vaikeaa olla.

Toivon rauhaa Nymphalis.

Saloka, ajattelin etten ehkä enää kirjoittele täällä. Ja siksi halusin sanoa kuinka hyvä on ollut että olette kirjoittaneet minulle. Tuntuu turhalta kertoa omaa pahaa oloaan ja saada toiset voimaan huonosti.
Mikään eikä kukaan ei kuitenkaan voi mitään tälle että en jaksa. Tänään kävin hoitajan puheilla eikä minulle ole kuin lääketöhnää tarjolla kestääkseni tämän eikä kukaan sano että sittenkään kestän.
Taas on naapurissa meteli ja minulla paniikki.
Eveny, en enää pelkää naapurin muuttamista. Siksi pelkäsin että jos tilalle tulee vielä hullumpi meininki. Pelkään ettei tuo meteliporukka ikinä lähde enkä saa sitä rauhaa mitä omassa kotonani haluaisin. Haluaisin vain rauhassa kuunnella pihalla luontoa ja saada rauhan sisimpääni mutta se on iäksi viety, ei toivoakaan päästä omaan mökkiini missä kukaan ei huutaisi aidan toisella puolella.
Ei minua liikuta se että naapurin väki ei pidä minusta, aivan sama minulle. Kunhan vain pääsisin pois. Ei niitten tarvitsisi sitä sentään ääneen kuulteni kertoa ja nauraa.
Ei minua liikuta ylipäätään jos kukaan ei pidä minusta. Kunhan vain saisin rauhaa ja omaa elämää.
Kesä on ainut asia mikä saa minussa iloa aikaan ja nyt sekin on viety häiritsemisellä ja loppu. En jaksa ensi kesää tällaisena.

Katsoin juuri Sub-kanavalta Tosipaikka pakkomielteiden vangit. Siinä puhutaan kognitiivisesta terapiasta jota noille kokeillaan. En tiedä olisiko jotain tarjolla minulle. Nyt vain tuntuu ettei tässä ole mitään järkeä näin elää. Tämä ei ole elämisen arvoista. Elää peläten ja pakko-oireiden armoilla.
Onko jollain kokemuksia tuollaisesta terapiasta?
Mihin otatte yhteyttä kun seinät kaatuu päälle?

Katsoin tuon Pakko-oireiden vanki ohjelman ja se herätti minussa kysymyksen että mitä järkeä on pystyä tekemään niitä asioita joista saa paniikin ja ahdistaa vain siksi että pystyy tekemään ne koska se ei poista sitä ahdistusta silti. Itsekin voin pakottaa itseni istumaan terassilla ja kuuntelemaan naapuria mutta niin yritin tehdä kesällä ja sain siitä niin hirveät traumat että sydän jyskyttää kun ajattelen vain sinne menoa. En voi tehdä niin eikä kukaan ole auttamassa. Nyt istun siellä kunnes naapuri avaa ovensa ja paniikin vallassa pakenen.
Lienen ainut maailmassa ajatuksineni.