Kiitos kaikille kirjoittajille. Se jotenkin aina tuntuu kivalta, kun joku on käynyt kommentoimassa!

Jaa-a, että millainen on olo? En oikein tiedä. Ahdistaako? Tavallaan, kyllä, mutta ehkä olo on enemmänkin apaattinen, turta. Masentaako? Lähinnä masentaa oma olotila, makaaminen, kaiken vaikeus, toimintakyvyttömyys. Tunnen itseni niin luuseriksi ja laiskaksi, kun en mihinkään pysty. Miten voi esim. omasta hygieniasta huolehtiminen olla niin vaikeaa, työlästä? En tajua.

Kävelylle en ole saanut itseäni kohta kahteen viikkoon. Pääsiäinenkin meni neljän seinän sisällä, paitsi kerran haahuilin vähän omalla pihalla ahdistumassa: pitäisi tehdä tuota ja tuota. Jotenkaan en vain kykene aloittamaan, vaikka ehkä vähän jopa tykkäisinkin. Kaikki pihamaan hommat tuntuvat vievän liikaa aikaa ja heti tulee hiki, köykkiminen sattuu selkään, allergiaoireet vaivaavat. En osaa päättää mikä ruopsutus tai harvennus jne. on riittävää. Tää päättämättömyys on niin viheliäistä. Pölyisyydestä talon sisällä puhumattakaan. Se vaivaa minua ihan hirveästi, siltikään en kykene tekemään sen poistamiseksi mitään. Katson vain, että yök, karseeta, pölyä, sotkua ja likaa. Kai ne sitten kuvaavat myös hyvin omaa olotilaani, fyysistä ja psyykkistä.

Onko tämä kuitenkin jo sitten eteenpäin menoa, kun pahin ahdistus on ehkä laantunut? Tosin tuntuu, että se on kokoajan ihan pinnan alla. Ja koska saan ilon ja nautinnon ja toimintakykyni takaisin?

kaffee!

Sepä se! Meille on sisäänrakennettu ahkeruuden tarve ja paine, ja käsittelemme sitä ulkoapäin, arvioimme miten paljon pitäisi, mikä olisi normaalia ja miksi emme!

Ole vaan mahdollisimman levossa ajatuksiltasi. Tulee se päivä kun suit sait viitsit ja jaksat ja haluat tehdä. On ihan hyvä että ahdistuksen puristavin kohta on ohi tältä erää.

Kiva kun kirjoittelet voinnistasi. 🙂👍

Niin, rauhoittavaa en ole ottanut nyt muutamaan päivään. Se aivan järjetön pakokauhu ja pelko, jolla ei ole kohdetta, paitsi elämä yleensä, on pysynyt aisoissa jotenkin.

Mutta, mutta. Olen kuitenkin hyvin epätoivoinen ja luulen, että minä en enää yritä mitään. Etten siis halua yrittääkään parantua. Kun tiedän, että minulle ei ole hyväksi vain maata sängyssä, välillä torkahtaa, ja aina hereillä ollessa vatvoa negatiivisia asioita. Ja silti vain teen niin.

Romutan tässä samalla (3 kk makaamista takana) fyysisen terveyteni, joka ei ennestäänkään ole ollut kehuttava, kaikennäköistä vaivaa on yli nelikymppiselle kertynyt. Mutta nyt: en liiku, en syö hyvin (en juurikaan lämpimiä aterioita, vain jotain nopeaa hiilihydraattipitoista heitän seisten), en hoida itseäni. Ikään kuin odottaisin sitä kautta jotain suurta romahdusta tms., kun en uskalla itse päättää päiviäni.

Olen ymmälläni. En näe elämässäni tulevaisuudessa mitään muuta kuin samaa kärsimystä. Jos vaikka ajattelen, että olisi ihana nähdä lasten kasvavan ja olla heidän tukenaan. Niin heti tulee ajatus: mitä ihanaa siinä on? Enhän nytkään pysty iloitsemaan heistä ja heidän kasvustaan, ryven vaan omassa pahassa olossani. Saati sitten, että olisin heidän tukenaan, äitinään. Mieheni on isä ja äiti ja kaikkea siltä väliltä ja hoitaa hommat todella hyvin. Minä olen ulkopuolinen omassa ihanassa elämässäni ja teen sen ihan itse! Eli olen kyllä ihan hullu -ei minua voi parantaa.

Tänään olen nukkunut puoliin päiviin, kävin suihkussa ja pesin hampaani. Katsoin sohvalla maaten "häitä" ja menin sänkyyn hetken kuluttua lukemaan ja nukkumaan. Sieltä kömmin ylös seitsemän jälkeen, söin vähän, notkuin sohvalla, nyt olen tässä koneella. Kohta yritän vahän auttaa lasten nukkumaanlaitossa ja sitten heittäydyn sohvalle katsoon telkkaria. Ja hikoilen koko ajan, nytkin naama on ihan märkä. Itse ikään kuin vielä omilla toimillani/toimimattomuudellani pahennan oloani. Tyhmä ihminen.

Täällä kirjoittamistasi sinun, Kaffee, ei todellakaan tarvitse pyydellä anteeksi. Siihenhän tämä juuri on, että voit purkaa tuntojasi. Sellaista paikkaa ja ihmisiä, joille avautua on masentuneena aika vaikea löytää. Omasta mielestäni arjessa täysin mahdotonta. Näissä nettifoorumeissakin aika vaikeaa.

Luin koko ketjun ja aion 'kommentoida', kun kirjoitit alussa: 'Täältä varmaan löytyy kohtalotovereita eli saa kommentoida ja kannustaakin.' Kiitos, kun haluat kohtalotovereiden kommentteja ja kannustusta.

Sinulla lienee aivan ihemeellinen mies, joka rakastaa sinua valtavasti. Hän on ainakin suuri kiitosaihe. Minkä ikäiset lapsesi ovat - suht pienet kai, kun heitä laitat nukkumaan? - Itse elin pahinta masennustani ollessani yksin lasteni kanssa, joten ilmesesti se sai minut pakosta toimimaan. Tosin, koska minulla on myös kuolleita lapsia, olen aina ollut tosi motivoitunut kaikkeen lapsiin liittyvään. - Silti toivon, että jaksaisit - kuten joku taisi kirjoittaakin - edes istua heidän kanssaan, olla lähellä, kun lapsi sitä sinulta hakee. Et varmaan kaikkea kirjoita, joten ehkä paljon vielä jaksatkin lastesi kanssa. - Lapset tosin ovat valtavan rakastavia ja lojaaleja vanhempiaan kohtaan, antavat paljon anteeksi. Minun ainakin ovat aiemmasta ainaisesta nukkumisestani huolimatta jaksaneet kannustaa ja olla vähäänkin tekemiseeni tyytyväisiä. Tosin, sain yhdessä vaiheessa pojaltani kuulla: 'Et sä mikään äiti ole, kun et laita meille ruokaa.' Sen kuultuani pyrin aina laittamaan jotain ruokaa hänen kotona ollessaan. Edelleenkin 18-vuotiaana hän vaatii minulta 'huolenpitoa' ilmeisesti menneen takia, mutta ei se minua nyt haittaa.

Kaffee, kuvaat masennuksen todella hyvin - mikään ei nosta mielialaa, mikään ei huvita, olet epätoivoinen,... Minulla on aikoinaan useammista lääkekokeiluista seurannut masennusta pahempi apaattisuus ja toimimattomuus, ja erittäin voimakasta hikoilua. Olen sitten ollut ilman masennuslääkkeitä. Ahdistukseen ja univaikeuksiin olen välillä käyttänyt jotain, mutta niistä seuraa tosi nopeasti se, että ne aiheuttavat lisääntyvää ahdistusta ja pahoinvointia.

Nyt välillä syön 18-vuotiaani kanssa ennenkuin hän lähtee vapunviettoon kavereiden luo. Jatkan sitten lisää kommentoimistani.

Maijulle haluan tässä vielä sanoa, etten suosittele töistä pois jäämistä ellei ole ihan pakko. Itse pitkään työttömyydestä kärsineenä tiedän, mitä on kaiket päivät vain olla niissä omissa ajatuksissa. -- Kaffee, sinun kohdallasi lienee ollut jäätävä sairauslomalle.

Hei vielä uudelleen!☺️

Kaffee, haluaisitko todella oikeasti kuolla vai haluaisitko 'vain' irti/eroon tuntemastasi epätoivosta, ahdistuksesta, jaksamattomuudesta, ym? - Sinä et ole säälittävä, epäkelpo etkä viallinen, et myöskään montaa muuta asiaa, millä itseäsi tekstissäsi kutsut. Repukan tavoin toivon, ettet syyllistäisi itseäsi. Masennukseen on varmasti ihan 'pätevät' syyt ja oikeus. Saat olla väsynyt ja jaksamaton. Itse uskon ja ajattelen, että kehomme on todella viisas eikä masennuskaan ole turha. Raskasta se on, mutta sitten kun ihan valoton ja musta vaihe hiljalleen hellittää tai siihen tulee edes pikkutaukoja, voi taas saada lisääntyvää toivoa. Hidasta syvältä nouseminen kyllä on. -Itse muistan kuinka eräänä keväänä kuuntelin linnunlaulua ja näin auringon paistavan ja koin näkeväni ja kuulevani ne ensi kertaa vuosiin, mutta ajattelin mielessäni 'Aurinko on paistanut ja linnut laulaneet joka kevät'. En ollut kuullut enkä nähnyt niitä mustassa putkessani, miksi masennustani (tai suruani, kuten itse sitä pitkään) kutsuin. - Toivon siis todella, että jaksat uskoa masennuksen 'väistymiseen' ajallaan. Toivotan sinulle siihen voimia - niitä ihan vähäisiä.

Kiitos, Repukka, että kerroit masentuneiden vertaistukiryhmistä. Hienoa, että olet sellaisesta saanut apua. Itse oli aikoinaan yhden syksyn ryhmässä omalla paikkakunnallani ja toivoin pitempiaikaistakin ryhmää.
- Dies nafastuksen lailla kannustan sinua, Kaffee, jaksamaan vain päivän kerrallaan. Se riittää. Tai, ihan vaan hetki kerrallaan. Enempää ei tarvitse edes miettiä.

Saanko kysyä, mitä sinulle pahimmillaan voisi tapahtua, Kaffee? Kerrot, että eläminen, yleensä kaikki, joka saralla pelottaa. - Muistan jonkun joskus kehottaneen miettimään, mitä voisi pahimmillaan tapahtua, ja mitä sitten, jne. - Myös, haluttomuuteen ja siihen, kun mikään ei tuntunut miltään, muistan minua kehotetun miettimään, mistä aikaisemmin olin pitänyt, mitä olin joskus tehnyt ja harrastanut mielellään. Joskus sellaisen tekeminen veikin edes hetkeksi ajatukset pois omasta pahasta olosta. Ihan pienestä oli sitten kiitollinen sen mielettömän tuskan rinnalla. Muistan tällaisia olleen pulkkamäen lasten kanssa, hiihdon ja polkupyöräilyn. Myös vesiväreillä maalaaminen toi 'voimia' jossain vaiheessa. Ja toki moni muukin asia.

Tuntuuko tännekin kirjoittaminen aina turhalta, Kaffee? Olet kuitenkin jaksanut kirjoittaa. Se on jo paljon. - Olen tekstistäsi ymmärtänyt, että tämä ei ole ensimmäinen vaikea masennuksesi. Pahimmissa tunnoissa on tunteen tasolla mahdoton uskoa muutokseen ja toipumiseen. Itseäni on masentuneena auttanut tieto aiemmista nousuista ja tunteiden piristymisestä sekä jaksamisen lisääntymisestä. Minä en uskalla kenellekään, en etenkään itselleni, luvata entiselleen paranemista, kun en mitenkään näe, että vaikeiden elämänvaiheiden jälkeen voisin olla nuoruuteni lailla huoleton, onnellinen ja jaksava. Mistä, Etsijä, olet saanut tiedon, että suurin osa masennukseen sairastuneista paranee? Tai, miten sitä mitataan?

Snanan tavoin olen joskus minäkin 'katsellut' toisia huonosti voivia (masentuneita, ahdistuneita, bipoja, skitsofreenisia, epävakaita, tm) ihmisiä ja ajatellut, miten paljon helpompaa on hyväksyä toiset ja heidän huonovointisuutensa kuin itsensä ja oma voimattomuus. Minun oli aikoinaan tosi vaikea edes hyväksyä diagnoosi masennus, kun olin mielestäni vain surullinen. Lääketiede ei vain tunne surudiagnoosia.

Toivotan jokaiselle tässä ketjussa kaikkea sitä, mitä tarvitsette. Erityisesti toivon että Kaffee ja Maiju saatte sitä tukea, mitä täältä haette.

🙂🌻 Hauskaa vappua! Minulle riittää sima ja oleilu tuomaan vapun hauskuuden työviikkojen välillä. En tiedä, haluanko koskaan 'viettää vappua', kuten joskus kauan sitten. - Aloitin kokoaikatyön maaliskuussa ja se vie nyt voimat. Olen silti todella iloinen, että työssä saan keskittyä ihan muuhun kuin omaan pahaan olooni.

Ensinnäkin kiitos kaikille täällä käyneille kommentoinnista ja tuesta!

Olen aina silloin tällöin käynyt täällä lukemassa, mutta en ole jotenkaan jaksanut tai jotain kirjoitella mitään. En ole parantunut, harmaata on ollut ja on. Tilanne on osapuilleen sama nukkumisineen, toimintakyvyttömyyksineen, kotoa lähtemisineen, liikkumattomuuksineen jne. Hirvittää.

Miksi nyt sitten päätin kirjoittaa -en oikein tiedä! Voisiko varovasti olettaa, että joskus tunnen pientä toivoa.. mutta siis tosi pientä, ei se ole edes oikein ajatuksen tasolla, mutta jotain haikua?

Lääkityksenä toistaiseksi 40mg optipar, Triptylin jätin pois, kun se tainnutti minut (vaikka oli vain 10mg - olen tosi herkkä kaikille lääkkeille). Ahdistukseen, levottumuuteen ja tärinään en ole nyt joutunut ottaa rauhoittavaa. Nyt sain lääkärin (kai) vakuutettua, että ajetaan optipar alas ja kokeillaan -ilmeisesti efexoria. Ongelmana on vain, että lääkäri jäämässä lomalle ja alasajo pelottaa oireineen -epäilen siihen menevän aikaa ja rauhoittavia. Onko kokemuksia optiparin alasajosta ja efexorin aloituksesta ja vaikutuksesta?

Sellainen tuli mieleeni, että onko lastensuojelu mukana teidän elämässänne? Meillä on. Sairaala oli velvollinen ilmoittamaan sinne sen jälkeen, kun olin yrittänyt tappaa itseni. Sinne voi toki itsekin soittaa. Varsinkin, jos on huolissaan vaikka lapsistaan ja heidän voinnistaan, kun äiti ei jaksa heitä hoitaa. Kuten esim meillä. Meillä kävi sitten kaksi sossua lastensuojelusta ja yhdessä tilannetta mietittiin. Lopulta päädyttiin siihen, että kun mies oli pidemmällä työmatkalla, sain kotipalvelusta kotiin apua siivoukseen ja ruuanlaittoon ja kaupassakäyntiin. Se oli todella kullanarvoinen apu. Vaikka miehesi lapset ja kodin hoitaakin, sitä kannattaa silti kysyä. Huomasin nimittäin, että kun sen perhetyöntekijän kanssa yhdessä sain käytyä kaupassa, laitettua ruokaa ja siivottua (yksin en todellakaan olisi saanut noita tehtyä), se vaikutti omaankin mielialaan ja uskoon itseensä. Ja perhetyöntekijät puhuivat lasten kanssa todella hienosti masennuksesta. Itse en ollut heille pahemmin siitä puhunut ja olin yllättynyt, kun he suoraan sanoivat olevansa minusta huolissaan. Itse en ollut heistä moista huomannut. Minusta oli hienoa, että ns. kissa nostettiin pöydälle koko perheen läsnäollessa. Toki sillä tavalla, etteivät lapset enempää huolestu. Heille ei esim. ole missään vaiheessa kerrottu, että olen yrittänyt itsemurhaa. Olen aina tehnyt sen muualla kuin kotona ja lapsille on vain sanottu, että äiti meni taas sairaalaan.

Hetki kerrallaan yritän mennä. Huomaan, että ihan aavistuksen parempi on kuin vaikka kuukausi sitten. Ei ahdista enää ihan kaiken aikaa. 🙂

Kiitos repukka taas, kun olet käynyt täällä!

Se on ihme asia, että vaikka en tunne itseäni nyt niin ahdistuneeksi tai masentuneeksi niin toimintakyky on edelleen ihan nolla. Nukun, makaan, luen ja katson tv:tä illat ja yöt, jolloin ei siis nukuta. Nukun siis lähinnä ajan 03.00-15.00.

Lääkärini sanoo, että toimintakyky on aina viimeinen, mikä palaa. Mutta tuntuu kyllä mun kohdalla ihan mahdottomalta. En vain pysty. En osaa. En saa aikaiseksi. Tympii. Ja nää taas sitten masentaa entisestään ja kierre on valmis. Olen kateellinen kaikille ihmisille, jotka pyörittävät normaalia arkea hommineen; itse olen kadottanut kaikki kykyni, joita ei koskaan niin hirveästi ole ollutkaan.

Päätin aloittaa itsekseni optiparin vähentämisen, tosi hitaasti. Nyt olen ottanut pari päivää 35mg:n päiväannoksen. Vielä ei ainakaan tunnu miltään mihinkään suuntaan.

Hienoa, että olet päässyt piene askeleen parempaan. Sama täällä. Ei enää ahdista ihan kaiken aikaa. Ja on jopa hyviä hetkiä. Silti minullakin toimintakyky on aika alhainen. Ehkä täytyy vain olla itseään kohtaan armollinen ja hyväksyä tilanne ja antaa itsensä rauhassa olla vain. Jos edes välillä jonkun pienen homman saisi tehtyä, niin voisi todella kiittää itseään ja olla tyytyväinen. Heti, kun saa edes jotain tehtyä, mieli on parempi. Positiivinen kierre. 🙂

Lääkitystä olen nyt pudotellut pikku hiljaa, nyt mennyt muutama päivä 20 mg:lla. En huomaa mitään oireita mihinkään suuntaan.

Kauhea hiki vaivaa koko ajan, varsinkin näillä helteillä, mutta myös muuten. Se häiritsee ja masentaa mun mielialaani ja oloani suunnattomasti. Kasvot ovat koko ajan hikikarpaloilla.

Unirytmi sekaisin, päivisin nukun, öisin yritän nukkua tai katsoa tv:tä, vaikka ei sieltä mitään kiinnostavaa tulekaan. No ei ihme, kun ei mikään kiinnosta muutenkaan!

Olen apaattinen kaiken suhteen, en juuri puhu mitään kenellekään, en edes perheelle, kun ei ole mitään puhuttavaa. Viimeksi olin kirjoittanut jotain pienstä toivon hivenestä. En tiedä, onko sitä sittenkään. Inhoan itseäni. Ja tiedän, että ajattelen kaikesta negatiivisesti, mutta yrityksistäni huolimatta en pysty muuhun. Niinpä yritän olla ajattelematta ollenkaan. Olen vain tyhjä kuori.

Ja minulla olisi kuitenkin ne lapset, joiden vuoksi pitäisi jaksaa yrittää ja parantua. Mutta ei. Ihan kuin en enää osaisi edes rakastaa. Sillä eihän rakastava ihminen näin käyttäydy. Ja nyt joku voisi sanoa, että se sairaus -masennus- minusta tekee tällaisen. Mutta ei kukaan halua elää tällaisena.

Luin vasta tämän ketjun enkä ole varma, sainko oikean kokonaiskuvan tilanteestasi. Vieläkö sinua tärisyttää? Tuli mieleen, että se voi olla oire SSRI-lääkkeen (Optipar) liian suuresta annoksesta tai tottumisesta bentsodiatsepiiniin (Opamox). Epäilit jossain aivosairautta, onko se tutkittu? Jotkut niistä voivat aiheuttaa myös masennusta.
Kaikki, mitä kerrot masennuksestasi, on tuttua. Mikään ei huvita eikä kosketa vähääkään, mitään ei jaksa jne jne. Masennukseni on kestänyt kymmeniä vuosia, viitisen vuotta vakavana. Minulla on myös parantumaton fyysinen sairaus ja olen eläkeikäinen. Onneksi muutaman vuoden perääntantamaton ponnistelu terapeutin kanssa (omin varoin) on tuottanut jonkinlaista tulosta, näen valoa edessäpäin (en vielä tunnelin päässä...) ja yritän olla nujertamatta itseäni mahdollisesti jäljelläolevina vuosina. No, mitä näitä selostamaan, tekstiä tulisi sivukaupalla, jos rupeaisi kunnolla selostamaan tilannetta. Halusin vain sanoa, että toivoa on. Ja tutkituta nuo läääkeannokset. Liian suuri serotoniinimäärä on vaarallinenkin. http://www.kuopionlaakeinformaatiokeskus.fi/kysymys/kysymys8-05.pdf

Optiparia muutama päivä 15mg.

Olotila ja tuntemukset: ei enää oikeastaan ajatuksia päästä täältä pois tallaamasta, mutta ei oikein muitakaan ajatuksia. Olen ja möllötän, en kykene ryhtymään mihinkään. Yritän olla ajattelematta tulevaisuutta. Olen tunnoton möhkäle, joka hengittää.

Noniin, laskin sitten vielä optiparin 10 mg:n annokseen eli puolikkaaseen pilleriin. Sitten lääkäri (kesäsijainen) oli sitä mieltä, että annos on nyt niin merkityksettömän pieni, että jätä pois ja siirry suoraan efexoriin. Kun siinä vähän epäröin, niin sanoi, että pidä nyt muutama päivä väliä ennenkuin vaihdat.

No, mun olisi pitänyt varmaan vähentää vielä 5mg:n annokseen.. Nimittäin ne neljä päivää, kun olis sitten kokonaan ilman lääkettä eli 10mg:sta suoraan lääkkeettömyyteen, olivatkin sitten melkoisia. Juurikaan en syönyt mitään, kun kuvotti ja oksetti pelkkä ruuan ajattelu, hajut. Mitään oksennusta en saanut aikaiseksi, mutta pienikin pään liike ja ihan hirveä pahoinvointi. WC:ssä käyntikin oli yhtä kuvotusta, en ikäänkuin pystynyt katsomaan mihinkään tai siis liikuttamaan katsetta. Lähinnä siis makasin vain sängyssä yrittäen katsoa yhteen pisteeseen ja hengittää suun kautta, ettei nenäni bongaa mitään hajuja.. Lisäksi en ole nukkunut kunnolla (no en kyllä muutenkaan pitkään aikaan), mutta nyt vielä erilailla- Eli olen ollut unen ja valveen rajamailla, josta useita kertoja säpsähtänyt hereille hiestä märkänä ja mikä kummallisinta: tuossa puoliunivalvetilassa olen nähnyt todella intesiivisiä/todellisia ja ahdistavia unia. Ja näen niitä koko ajan, en niinkun hetkenkään rauhaa. Huh, huh. Masennuksen ja syvän epätoivon määrää ei varmaan tarvi edes kuvailla! Luulen, että olivat vieroitusoireita.

Mutta tänään sitten otin aamulla noin 8.30 ekan efexorin 37,5mg. Se kun pitäisi ottaa mielellään aamuisin ruuan kera ja aika säännöllisesti 24h tunnin välein. Aamuheräämisethän on mulle tosi vaikeita olleet nyt puoli vuotta, samoin aamusyömiset. Pakotin itseni kuitenkin ylös ja syömään vähän ja onnistuin, hyvä minä. Toki menin takaisin nukkuun, mutta kuitenkin. Pelotti hirveästi mennäänkö ojasta allikkoon, se efexorin haittavaikutuslista on pelottavan ja masentavan pitkä..

Kuitenkin tämä päivä on ollut erilainen tuon pahoinvoinnin suhteen. Jotain pientä kyllä, mutta ei verrattavissa noihin neljään edelliseen, saas nähdä miten yö ja unet sujuu. Mielialasta ja masennuksesta ei tietenkään voi sanoa vielä varmaan pitkään aikaan mitään, mutta nyt olen kiitollinen, että tuo hirveä pahoinvointi on pois.

Vähän kyllä huvittaa (tai ei siis oikeasti), että minullekin sanottiin silloin vuosia sitten, kun aloin mielialalääkkeitä käyttään, etteivät aiheuta riippuvuutta. Ja paskat, kyllä taitavat minun aivoni ainakin kaivata tiettyä määrää serotoniinia tai siis sen takaisinoton estoa. Tähän kai on tyydyttävä. Ei kyllä kivaa ollenkaan. Itselläni oli myös sellainen ajatus, että en aloita mitään uutta lääkettä, katson mitä tapahtuu. Lääkäri oli sitä vastaan, oli sitä mieltä, että altistan itseni silloin vielä pahemmalle tilalle (mitähän se olisi?!). Ja neljä päivää tuota sanoinkuvaamattoman huonoa oloa riitti minulle (ehkä olen sitten heikko), kauankohan se olisi kestänyt? En uskaltanut ottaa siitä selvää.

Nyt vaan pitäisi saada sitten säännöllisesti otettua tuota lääkettä ruuan kera, aluksi tuolla pienimmällä annoksella hitaasti katsoen. Ja toivoen, että noita sivuvaikutuksia ei tulisi ja tietenkin ennen kaikkea: että lääke auttaisi. Jos teillä on positiivisia efexor-kokemuksia, niitä kuulisin mielelläni. Niitä huonoja en taida haluta kuulla! Ja pitäkää peukkuja minulle.

Ajattelin nyt varovasti kirjoittaa, vaikka pelkäänkin, että tämä tunne on vain väliaikainen, liian hätiköityä hötkyilyä...

Mutta, siis: niin ihmeelliseltä, kun se kuulostaa, niin ainakin tässä alussa tuo efexor näyttäisi sopivan minulle. Jopa niin, etten ole juurikaan huomannut mitään kauhean häiritseviä sivuvaikutuksia. Toivottavasti niitä ei tule myöhemminkään.

Ja mikä hienointa: voin jotenkin paremmin. En tietenkään ole parantunut ja kaikki olisi ok, ei tietenkään, enkä toki sellaista odotakaan tällä kokemuksella. Mutta jotain on ainakin vähän muuttunut, liikahtanut. En ole niin apaattinen, en makaa koko aikaa. Olen jopa pystynyt ihan tekemään joitain hommia. Nautintoon ja iloon on matkaa, mutta jotain..sitä on vaikeata selittää. Ei inhota ja tunnu ihan niin evvk ja ahdistavalta ja masentuneelta ja surulliselta. Ja onhan tämä pieni ihme, kun ajattelee, että lähes jo yhdestä napista huomasi jotain! Aikaisemmat muutamat lääkekokeilut ovat vaatineet ensin viikkojen tuskan sopeutumisineen ja odotuksineen josko alkaisi hitaasti vaikuttamaan!

Olen todella kiitollinen tästä ja toivon vaan, että ei tule takapakkia. Pää ja kaikki asiat on toki ihan sekaisin puolen vuoden jäljiltä, mutta ehkä jo vuoden kuluttua voin kertoa, että elämä on joskus hienoakin. Voi, kumpa se olisikin niin.

Aika paljon olen näitä lääkejuttuja miettinyt ja lukenut. Nyt ainakin minun kohdallani tuntuisi järkeenkäyvältä, että pelkkä serotoniini-buusti ei ole se oikea ratkaisu vaan tarvin myös noradrenaliini-tujauksen, jotta olisin vähän vireämpi ja sitä kautta se myös vaikuttaisi mielialaani. No, mene ja tiedä, minä en ole lääkäri. Tämä kesäsijaislääkärikin kuitenkin oli sitä mieltä, että parempaa vireyttä tarvitsen! Ja siihen on nyt jo näin pian vaikuttanut, vaikka hän sanoikin, että tämä vireyspuoli (noradrenaliini) yleensä vaikuttaa myöhemmin, serotoniinin vaikutus on nopeampaa. Ottaa nyt näistä sitten selvää. Mutta minä olen niin kovin, kovin tyytyväinen tähän pieneenkiin kehitykseen. Kiitos.

Mielenkiintoista on jutella oman lääkärini kanssa näistä asiosita hänen palattuaan lomalta. Miksei hän voinut tehdä tätä aikaisemmin? Ja nytkin vähän kuin otin ohjat omiin käsiini. Mutta en halua murehtia nyt mennyttä. Tähtään tähän hetkeen ja tulevaan. Ja tiedättekö mitä? Näen pientä valon kajastusta tunnelin päässä.

Hei,
Kuuluttelit kokemuksia efexorista, joten päätin vastata. Kun aloitin lääkityksen (2009), sain ensimmäiseksi pelkästään mirtazapiinia, jotta pystyisin nukkumaan. Se auttoi, mutta ei hirveästi auttanut itse masennukseen. Silloin sain efexoria, 75 mg. Minullakin on aamut vaikeita, ja aamupalakin täytyy aina väkisin syödä. Yritin kuitenkin ottaa lääkeen säännöllisesti, ja onnistuinkin aika hyvin. Pari viikkoa oli pientä huimausta, vähän etova olo, ja kun liikutin silmiä katse tuli ikäänkuin "viiveellä". Pientä hikoiluakin oli. Mutta sitten yhtäkkiä, alkoi asiat muuttua. Yksi päivä kun mieheni tuli kotiin, hän löysi minut apukeittiöstä, joka oli putipuhdas ja putsattu kaikesta roinasta. Siinä minä hinkkasin allastasoa. Mies pysähtyi silmät suurina ja kysyi: " oletko sairas? vai oletko terve?" 🙂 Minä kun en ole pystynyt pitämään minkäänlaista järjestystä kotona moneen vuoteen, mies on saanut hoitaa kaiken. Siitä lähti ylämäki.

Viime vuonna kun oli työnpaikanvaihdot ja muuta, ja romahdin taas, nostettiin tuo efexor 150 mg:aan. Auttoi kummasti. Nyt tänä päivänä syön 75 mg, ja voin kohtalaisen hyvin. Olen joskus lähtenyt reissuun, ja ollut jopa 2-3 viikkoa ilman lääkettä, en ole saanut mitään vieroitusoireita tms. Ainoa paha on ollut, että sitten kun olen taas jatkanut lääkitystä, on pari päivää ollut niitä samoja alkukauden sivuvaikutuksia, eli huimausta ja hikoilua. Joten mulla vain hyvää sanottavaa efexorista! (mutta muistan kyllä miten pelkäsin kun aloitin, se lista sivuvaikutuksista on aivan järkyttävä, ei olisi pitänyt lukea ollenkaan)..

Että näin minulla. Toivottavasti lääke on yhtä hyvä sinulle! Tsemppiä! 🙂