Hei kaffee!

Luin pikaisesti läpi viestiketjusi. Tuli vain mieleen tuosta tärisyttämisestä,onkohan se lääkkeen sivuvaikutus? Mitä mieltä itse olet?

Haluan ilmaista myötätuntoni sinulle. Olet kovasti joutunut taistelemaan vointisi kanssa.
Minullakin on ollut masennusta, mutta ihan vasta on alkanut se hellittää, kun lääkettä nostettiin. Sen huomaan, että masentuneena kyllä kannattaa iloita niistä ihan pienistäkin jutuista esim. tänään en maannut sängyssä niin kauaa kuin eilen ja jos on esimerkiksi pystynyt suihkussa käymään. Mikään ei ole itsestään selvyyttä, kun masentaa.

Kirjoita vaan tänne tuntemuksiasi. Sekin on iso saavutus , kun saa ajatuksensa kirjoitettua.

Kiitos punaväri myötätunnostasi. En ole jaksanut/kyennyt/tms. muutamaan päivään kirjoittamaan. Jotenkin tääkin tuntuu niin turhalta. Mikään ei nosta mun mielialaani, mikään ei huvita. Mistään en saa nautintoa. Tällästäkö elämä tulee olemaan hamaan kuolemaan asti. En kestä tätä. Taidan olla luovuttaja-tyyppi, ei löydy taistelijaa.

Täälläkin luen tarinoita, joissa ainakin ulkoisesti paljon huonommassa asemassa/tilanteessa olevat ihmiset, todella pahoja asioita kokeneet, löytävät jostain voimia mennä eteenpäin ja järjestellä asioitaan. Miksi minä en pysty? Koska olen todella säälittävä ja epäkelpo, viallinen. Ja minulla olisi sentään niin paljon minkä vuoksi taistella ja yrittää. Mutta ei!

Mä olen vain turhan ruikuttaja, saamaton, laiska luuseri, jolla on peukalo keskellä kämmentä ja arjen realiteetit hukassa. Ei, en näe harhoja. Olen vain täysin perheen arjen ulkopuolella.

Ja pahimmat tärinät varmaan johtuivat kun optiparia nostettiin 40mg--50mg. Nyt olen 2 viikkoa syönyt tuota isompaa määrää. Ja tilanne sen kun pahenee. Päivittäin mietin päivieni päättämistä. Jokainen aamu varsinkin on ihan kauhea. En näe itselleni tulevaisuutta. Olen kuitenkin niinkin säälittävä, etten uskalla tehdä itsemurhaa.

Varmaan olen itse tuhonnut omat aivoni. Murrosiästä lähtien olen hakenut lohtua suurista määristä makeaa; suklaata, keksiä, jäätelöä. Yli kymmenen vuotta ravintoni pääasiassa koostui niistä. Olen aina oikeastaan inhonnut ruuanlaittoa, enkä osaa sitä. En siis osaa tehdä normaalia, terveellistä kotiruokaa. Ja nyt moni sanoo, että keittokirja/netti vain esille ja tekemään, osaan kai lukea. Mutta se ei vain onnistu minulta sillain, en osaa selittää miksi. Sitäpaitsi, enhän pääse edes kauppaan hakemaan tarvikkeita. Tiedän, kuulostaa säälittävältä.

Tai ehkä en vain halua parantua, mutta miksen haluaisi, kun minulla on niin ihana perhe? En ymmärrä tällaista ihmistä, kun minä.

Hei kaffee!

Hyvä kun sait kirjoitettua taas 🙂.
Jos pystyt, ole miettimättä loppuelämääsi vaan mieti ja keskity yhteen päivään kerrallaan.

Minulla on tuo optipar ollut, mutta ei minulla ollut täristystä, voisiko annostus olla liian suuri? Miksi sen pitäisi olla niin iso jos kerran siitä tulee vain kurjempi olo.
Minulla se toimi todella hyvin. Annostusta vähentäessä kyllä tuli "puistatuksia" mutta vain harvakseltaan. Aloittaessa minua kyllä haukotutti ihan julmetusti, mutta se meni muutamassa viikossa ohi.

Kyllähän toki syömisellä on mielialaan vaikutusta. Makean syömisestä... oletko koettanut vähentääkö pähkinöiden syöminen tarvetta? Porkkanat ovat minulle sopivaa ravintoa ja omenat, berocca on myös oiva apu minulle. Jos ei osaa eikä jaksa tehdä ruokaa niin älä tee 😉 Nyt kun tarvitset onnistumisia ja voimaa älä tuhlaa niitä asioihin joista et saa muuta kuin harmia. Einekset ja valmisannokset ovat sitä varten. 🙂👍

Hengissä edelleen -saavutus kai sekin. Juuri nyt kun olen tässä koneella, enkä ajattele elämää ja huomista ja tulevaisuutta, olo on tasainen. Heti kun alan ajatteleen, tulevat pelko ja pakokauhu. Se aamun hirveys, kun ei pääse sängystä ylös, kaikki tuntuu liian vaikealta, ei tiedä mitä tekisi vaikka tekemistä täällä kotona ja muutenkin olisi ihan hirveästi pineistä arjen pakollisuuksista alkaen. Mutta ei, ei onnistu, en kykene, en halua, en osaa.

Jos yritän esim. pedata petiä, en kykene keskittymään siihen ja tekemään sitä kunnolla. Nopeasti hutasten yritän sen tehdä. Pelkään, että turhaudun, kun jos yrittämälläkään en saa siitä muutakun hutastentehdyn näköisen. Sama kaikkien asioiden kanssa. En edes uskalla yrittää. Petyn kuitenkin.

Edellisen merkinnän jälkeen jouduin sitten yksi ilta lähteen päivystykseen ja lähdin sillä mielellä, että se on menoa nyt osastolle. Eivät suositelleet osastohoitoa, olisin kyllä halutessani päässyt. En osannut päättää. En osaa yleensäkään ollenkaan tehdä päätöksiä. Ehkä olisi vain pitänyt mennä. Puolestani päätettiin, että jatkan 50mg optiparin ottamista aamuisin ja lisäksi aina samalla myös 7,5mg opamox. Sovittiin, että koska oma lääkärini lomalla, jatkan näin tähän päivään asti ja otan häneen tänään yhteyttä.

Olen nyt sinnitellyt tuolla lääkityksellä, mutta tilanne vain pahenee. Tänään sitten soitin lääkärille, sain huomiseksi nopean ajan, jossa keskustellaan lääkityksestä. Itse asiassa laskin jo eilen itse optiparin 40mg tasolle.

Pelottaa ihan sikana uudet lääkitykset, kun tiedän olevani herkkä lääkkeille ja miten onnistuu tämän optiparin alasajo. Se on kuitenkin minua auttanut ennen, vain ei enää. Ja lääkkeiden alasajosta olen lukenut netistä niin paljon hirmukertomuksia. Ja sitten uuden lääkkeen aloitus, joka ei välttämättä sovi -prosessiin voi mennä kuukausia -en usko kestäväni niin kauaa. Vasteethan voivat tulla vasta viikkojenkin jälkeen, jos tulevat ollenkaan! Rauhoittaviakin saa syödä vain maksimissan pari kuukautta. Mutta eihän se riitä välttämättä masennuslääkekokeilulle.

Perseestä on sairaus nimeltä masennus ja syvältä. Ne, jotka siitä selviytyvät ja vieläpä useamman kerran, ansaitsisivat mielestäni hatunnoston ja kunniaa ja paljon kaikkea hyvää. He ovat todellisia selviytyjiä, upeita ihmisiä. Itse en taida lukeutua heihin.

Kyllä sinä kuulut niihin! Kaffee olet jaksanut tempoa lääkitysongelmiesi kanssa eteenpäin ja sopinut lääkäriajasta - kyllä se yhdelle päivälle riittää, ja tämä kirjoittaminen myös🙂🌻

Yritä olla miettimättä ja pelkäämättä tulevia ja lääkitystäsi. Oikein paljon lähetän virtuaalisesti jaksamista sinulle.

Jaahas, vähän päivitystä. Eli lääkärissä käyty ja lääkitystä rukattu. Lääkärikin oli sitä mieltä, että optiparin nosto ei ollut minulle hyvä. Nyt siis jatketaan 40mg:llä aamulla + 7,5mg opamax ja vahvistamaan sain Triptyl 10mg iltaisin.

Pieni määrähän tuo on tuota triptyliä, mutta nukun kyllä yöt nyt kuin tukki, en heräile. Huono siinä on se, että lisää myös päiväväsymystä, kuivaa suuta, hikoiluttaa. Kyllä ne varmaan hellittä jossain vaiheessa. Tuo hikoilu vain on minulle se kaikkein ikävin asia. Olen aina hikoillut paljon kasvoistani/päästäni, mutta nyt ei tarvi edes tehdä mitään; nousta sängystä ja käydä vessassa tai istua vain paikallaan niin naama on nihkeä. Ja tänään kun olin vähän ulkona (en oikeastaan tehnyt mitään hengästyttävää), niin naama punaisena valu hikeä ja kutisi, hiukset oli märät. Ei kivaa, siis tosi ärsyttävää. Ja kun se liikkuminen =kävelylenkkeily olisi hyväksi, mutta hävettää pesusienenä liikkua ihmisten ilmoilla...

Se täytyy kuitenkin tuosta triptylistä sanoa, että ne pahimmat pelko-ahdistus-pakokauhu-päänsekoamisolot ovat nyt loppuneet ja se tapahtui heti yhden illan jälkeen. Toki nuo samat olot on edelleen, ja varsinkin ahdistus ihan kaikista asioista, mutta fyysistä levottumuutta ja lihasjännitystä pintahengityksineen ja itsensä heijaamisen tarvetta ei ole ollut.

Saas nähdä nyt miten tästä eteenpäin. Hirvittää, että lääkecoctail senkun kasvaa. Ja auttaako tää sitten kuitenkaan itse masennukseen, puhumattakaan toimintakyvyn palautumiseen... tulevaisuuteen, työtekoon mahdollisesti vielä joskus? Kun ei vaan kertasen kaikkiaan huvita yhtään mikään, ei kiinnosta, kaikki asiat vain tuntuu liian työläiltä ja vaikeilta. Hiki, väsy ja turhautuminen tulee jo pelkästä tekemisen ajattelusta.

Näen siis kauheasti asioita esim. täällä kotona, mitä pitäisi tehdä ja hoitaa. Ihan tavallisia arjen askareita, siivoamisia, tavaroiden järjestelyä jne. Lasten kanssa puuhailua. Mutta ne ovat kaikki minulle liian monimutkaisia, ylitsepääsemättömiä. Askarteluista ja leipomisista tulee sotkua, joka pitäisi siivota. Mutta kun en kykene siivoamaan. Sotkua, epäjärjestystä ja pölyä tulee jo ihan tekemättäkin. Ja ahdistaa niin vietävästi, asiat, tapahtumat ja elämä vian valuu sormieni läpi.

Järjestyksen ja hallinan ja siisteyden tarve on se ongelmani ihan "terveenäkin" eli siis en taida koskaan olla terve, mutta siis silloin, kun en ole masentunut, olen kontrollifriikki. Tai "vaativa persoonallisuus" tai muuten vain latvasta laho. Ja kun masentuneena en kykene kontrolliin, hallintaan ja järjestykseen, niin masennus vain syvenee. Ja ymmärrän oikein hyvin teoriassa, että kukaan ei ole täydellinen, ei voi hallita kaikkea jne. Ongelmana onkin, että miten saan tämän ymmärtämiseni käännettyä tosielämään. Olen tiedostanut tämän jo vuosia ja tästä on puhuttu terapiassa ja terapeutti aina sanoo, että hienosti pystyn ongelmaani analysoimaan. Mutta enkö silloin ole tosi tosi tyhmä, jos en osaa muuttaa tietämystä toiminnaksi/uudeksi käytännöksi?

Eli minulla on vain kaksi vaihdetta. Off-syvä masennus/lamaannus-jolloin en tee mitään, lähinnä nukun ja makaan. On-vaihde: kaikki asiat hallinassa, paikat tip,top, almanakka täynnä merkintöjä, monia projekteja menossa. Olen yrittänyt vuosia harjoitella välimuotoa. Ei onnistu. Jossain vaiheessa on-vaihdetta kuitenkin väsähdän. Olen myös liian herkkänahkainen muiden kommenteille, vaikka esitänkin muuta. Mutta kaikki pienetkin vastoinkäymiset liimautuvat iholle ja väsyttävät minua, (myös positiiviset asiat väsyttävät, kun niitä on liikaa). Ja aina jossain vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin tulee väsy, en jaksa enää kontrolloida, kone tilttaa ja löydän itseni masennuksen syövereistä.

Ja nyt olen niin totaalisen loppu tähän kierteeseen. Ja alankohan mä näissä kirjoituksissankin toistaa itseäni. Olen säälittävä. Aikuinen ihminen, joka on kuin kiukutteleva, vastuuton lapsi. Ehken ole koskaan kasvanutkaan aikuiseksi.

Älä hyvä ihminen enempää itseäsi syyllistä. Et ole säälittävä. Vaikka toki ymmärrän tuon tunteen oikein hyvin. Minustakin tuntuu, että minusta ei ole mihinkään, vaikka hyvin suoriudun osa-aikaisesta työstäni ja perheeseen liittyvistäkin asioista. Rima on kyllä laskenut vuosien varrella aika lailla. Masennukseen kuuluvat nuo kaikki epäilyt omasta tyhmyydestä / laiskuudesta / osaamattomuudesta / saamattomuudesta jne. jne. Minäkin yritän muistaa, että tunne ei tarkoita sitä, että olisin oikeasti jotakin noista. Ja yritän myös muistaa, että masennus vie voimia niin käsittämättömän paljon, että kaikki pienetkin asiat tuntuvat todella raskailta hoitaa. Kun osaisi olla armollisempi itseään kohtaan. Syyllistäminen vain pahentaa ja syventää masennusta entisestään. Sen sijaan pitäisi oppia ajattelemaan, että okei, tää on nyt tää tilanne ja tästä vielä noustaan. Nyt tarvitaan vain lepoa ja itseä vahvistavien asioiden tekemistä ja armoa ja hoivaa. Yritetäänkö yhdessä muistaa tämä? 🙂👍

Kiitos repukka, on vain niin vaikeaa!

Välillä ajattelen, että ehkä en olekaan masentunut. Olen vain harvinaisen huono yksilö, joka masennuksen "varjolla" voi olla se huono. Vähän kuin masennus olisi panssari, jonka taa kätkeytyä. Sitten kuitenkin ajattelen, että kai "terve" ihminen kuitenkin saisi tyydytystä ja iloa edes joistain asioista ja kykenisi johonkin.

En vain jaksa ja kestä tätä enää. Huono päivä ollut tämäkin.

itse en ole koskaan ollut masentunut. ahdistunut, surullinen ja kauhuissani kyllä. ne samaiset "sekoamis" tunteet kuuluvat myös elämään vaikkei masennusta olisi. ja samoin ne tyhmä, laiska saamaton olot.

jos jotain haluisin oppia aidosti eikä vain analysoinnin tasolla (tässä olenkin liian taitava) on se taito olla itselleen armollinen. itselleen hyvä. sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun. löytää itsestä se ystävä jolle puhut rauhoittavasti ja kannustat, miksi se on niin vaikeaa kun katsoo liian lähelle. itseltään vaatii paranemista heti, naapurille soisi kuukausia.

Tuossa on yksi selvä masennuksen merkki = se, ettei suostu näkemään edes tosiasioita vaan selittelee, että tosiasia on jotain muuta. Ainakin itsessäni tunnistan tuon. Vaikka kuinka järjellä perustelee ja muut kertoo, että olen hyvä tyyppi, niin itsekseni ajattelen, että siinähän puhutte, ette vain tiedä totuutta että oikeasti olen paska ja yritän vain esittää. 😳

Ikävää, että sinulla on ollut huono päivä. Surullista. Masennus pitäisi kieltää lailla...

Kuinka kauan tätä oloa täytyy vielä kestää? Pahintahan on juuri se ettei tiedä. Ei voi ajatella, että silloin ja silloin tää on ohi. Pelkää ainoastaan, että tää jatkuu ja jatkuu jatkuu, loputtomiinko? SIlloin pitäisi toimia nyt ja päättää päivänsä.

Kohta 3 kk olen vain nukkunut ja maannut, maannut ja nukkunut. Laskeskelin juuri, että olen keskimäärin 20 h vuorokaudessa vaaka-asennossa. EI tämä ole elämää. Ja sen lisäksi, että vain olen vaaka-asennossa, jossa siis kyllä välillä luen tai katson tv:tä, olen niin helvetin masentunut, välillä kovin ahdistunut, jos vähänkin joudun ajattelemaan asioita. Eli nukkuminen tai horroksessa oleminen, tv ja lukeminen välillä onnistuvat viemään minut ajatuksettomaan tilaan. Enkä tarkoita, että minä joutuisin ajattelemaan mitään pahoja asioita vaan ihan arjen asiat, kuten vaikkapa, että lapselle täytyisi ostaa kumisaappaat, saa minut paniikkiin ja ahdistuneeksi, kun en vain kykene siihen.

Koska tämä helpottaa, voi koska?? Miksi en saa mistään nautintoa/iloa/tyydytystä? Edes perheestäni, joka on niin ihana?? EN ymmärrä! Mikä minua vaivaa, mikä minussa on. Onko tämä edes pelkkää masennusta? Muut ihmiset, samoin perhe ympärilläni elää normaalia arkea aamutoimineen, kouluineen ja töineen, rutiineineen. Minä elän erakkona kummallisessa vakuumissa oman sairaan pääni sisällä. Enkä pääse täältä pois.

Taidan itse asiassa ymmärtää niitä, jotka päätyvät itsemurhaan. Minua estää ainoastaan ainakin vielä se, etten voi tehdä sitä perheelleni.

Kysyit, voiko tuo olla vain masennusta. Tuo on juuri sanasta sanaan se, mitä minä olen ajatellut ja miltä minusta on tuntunut. Kirjaimellisesti. Aivan samoilla sanoilla. Olisi hyvin voinut olla minun kirjoitukseni. Että vähemmän minusta olisi vaivaa ja huolta muille, jos olisin kuollut. Että elämä ei ollut elämisen arvoista. Että minä en ollut elämisen arvoinen. Kaksi kertaa jo seisoin rannassa keräämässä rohkeutta, että sukellan hyiseen veteen ja annan kuoleman tulla, mutta en uskaltanut.

Sitten yhtäkkiä koitti päivä, jolloin totesin, että näin ei voi enää jatkaa. Päätin lähteä päivystykseen ja sitä kautta varmaan ottavat sairaalaan. Pakkasin reppuni ja ajattelin mennä seuraavana päivänä. Seuraavana päivänä ei sitten yhtäkkiä tuntunutkaan enää niin pahalta. Luulen, että jo pelkästään se, että myönsin olevani sairas, helpotti oloani. Siihen asti olin vain mottinut itseäni ja pyörinyt pahassa olossani. Kun aloinkin ajatella, että en olekaan paska vaan minulla on sairaus, joka saa minut ajattelemaan niin ja että sairautta pitää hoitaa, niin olo helpottuikin jo siitä. En tietenkään voi sanoa, että tee sinä samoin, mutta kunhan nyt kerroin, miten minulla tämä meni. Sen jälkeen on ollut vähän helpompaa ja olen jaksanut jotain jo tehdäkin enkä vain maata. Yhtäkkiä vain joka tapauksessa koitti se päivä, ettei enää ollutkaan ihan niin vaikeaa. Jostain se toipuminen vain lähti taas pikkuhiljaa liikkeelle. Tästä nousen jälleen kerran - kunnes joku päivä taas rämähdän rähmälleni. Ehkä. Todennäköisesti.

Hei Kaffee,

kirjoitustasi lukiessani tuli mieleeni, että oletko aivan varma, että sairastat vain depressiota vai voisiko kyseessä olla kaksisuuntainen mielialahäiriö eli ns. bipo? Jos siis välillä olet hurjan energinen ja jaksat siivota ja touhuta, ja sitten et taas jaksakaan yhtään mitään.

En ole asiantuntija, mutta olen ymmärtänyt, että bipot usein virheellisesti luokitellaan depressiotapauksiksi, koska hoitoon hakeudutaan yleensä vain masennusvaiheessa. Oikean dignoosin saaminen on usein pitkän työn takana, ja vääristä lääkkeistä ei ole apua. Kannattaisiko vielä yrittää varmistella diagnoosia ja ehkä vaihtaa lääkitystä?

Siis käänny nyt ihmeessä lääkärin puoleen. Voimia!

Hei! Olen uusi täällä ja hakemassa vertaistukea masennukseen.En tiedä osaanko käyttää tätä oikein. Itse käyn vielä töissä mutta pelottaa että kohta en jaksa sitäkään. Huolestuttaa vaikuttaako tämä tyttäreenikin, kun olen näin maassa. Voimia toivon teille kaikille!🙂

Hiljaa ja voimien mukaan kuntoutuu; ei se masennuskaan ole tullut yhdessä hetkessä. Näin sanoi minulle psykologi kun odotin jotain ihmeparantumista saatuani lääkityksen. Välillä tulee ylämäkiä, mutta jotenkin ne ajan kuluessa eivät ole enää niin raskaita (itsetuntemus parantunut ja olen oppinut olemaan itselleni armollisempi vaikka olen luonteeltani tarkka ja suorittaja). Minä "jouduin" kirjoittamaan päiväkirjaa ensi alkuun, jota sitten käsiteltiin psykologin istunnoissa. Nyt kun luen tuota opusta, niin huomaan että olen päässyt pitkälle niistä ajoista.