Päätinpä alkaa laittamaan tänne ylös tunnelmiani ja toivottavaa toipumistani masennuksen syövereistä. Täältä varmaan löytyy kohtalotovereita eli saa kommentoida ja kannustaakin.

Hyvältä ei kyllä nyt tunnu, eikä valoa näy. Tätä on ollut lähes alkuvuodesta alkaen tai ehkä se alkoi jo aikaisemminkin pikku hiljaa pahentuen. Stoppi työnteolle tuli tammi-helmikuun vaihteessa. En vain enää kyennyt, aivot eivät liikkuneet, väsytti vain. Sairaslomalla tilanne on oikeastaan vain pahentunut. En ole enää niin väsynyt, mutta ahdistunut vielä enemmän ja masentunut. Rauhoittaviin täytyy turvautua lähes päivittäin ja ihan vain kotona ollessa. Kotoa en juurikaan ulos pääse. suihkuun saan kammettua itseni ja hampaat pestyä ehkö joka toinen päivä, joskus jopa päivittäin.

Nukun ja pakenen uneen niin usein kuin mahdollista, vaikka nukunkin rauhattomasti, en kuitenkaan joudu ajattelemaan elämää, joka ahdistaa ja pelottaa ihan joka saralla. Pienet arjen askareet ovat vuoren korkuisia, minua jännittää niin, että hampaat kalisee välillä. Pelokkaana yritän lukea lehteä, siellä kerrotaan ihmisistä, jotka tekevät kaikenlaista. Minä pystyn ainoastaan katsomaan vähän tv:tä ja lukemaan, en aina niitäkään. Kulutan vain aikaani, että tulisi ilta ja pääsisin hetkeksi nukkumaan. Herätäkseni taas aamulla lähes paniikissa uuteen päivään. Toisaalta vain peiton alla on turvallista, toisaalta olen niin rauhaton, etten pysty siellä olemaan. Ja sama toistuu päivästä päivään. Kuinka kauan tää masennus vielä kestää. En jaksa enää.

Ja on terapiasuhde ja on mielestäni hyvä lääkärikin silloin tällöin. Miten täältä noustaan. Olen noussut ennenkin, mutta nyt en vain usko sitä mahdolliseksi.