merkintöjäni masennuksessa

merkintöjäni masennuksessa

Käyttäjä kaffee aloittanut aikaan 26.03.2011 klo 17:25 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä kaffee kirjoittanut 26.03.2011 klo 17:25

Päätinpä alkaa laittamaan tänne ylös tunnelmiani ja toivottavaa toipumistani masennuksen syövereistä. Täältä varmaan löytyy kohtalotovereita eli saa kommentoida ja kannustaakin.

Hyvältä ei kyllä nyt tunnu, eikä valoa näy. Tätä on ollut lähes alkuvuodesta alkaen tai ehkä se alkoi jo aikaisemminkin pikku hiljaa pahentuen. Stoppi työnteolle tuli tammi-helmikuun vaihteessa. En vain enää kyennyt, aivot eivät liikkuneet, väsytti vain. Sairaslomalla tilanne on oikeastaan vain pahentunut. En ole enää niin väsynyt, mutta ahdistunut vielä enemmän ja masentunut. Rauhoittaviin täytyy turvautua lähes päivittäin ja ihan vain kotona ollessa. Kotoa en juurikaan ulos pääse. suihkuun saan kammettua itseni ja hampaat pestyä ehkö joka toinen päivä, joskus jopa päivittäin.

Nukun ja pakenen uneen niin usein kuin mahdollista, vaikka nukunkin rauhattomasti, en kuitenkaan joudu ajattelemaan elämää, joka ahdistaa ja pelottaa ihan joka saralla. Pienet arjen askareet ovat vuoren korkuisia, minua jännittää niin, että hampaat kalisee välillä. Pelokkaana yritän lukea lehteä, siellä kerrotaan ihmisistä, jotka tekevät kaikenlaista. Minä pystyn ainoastaan katsomaan vähän tv:tä ja lukemaan, en aina niitäkään. Kulutan vain aikaani, että tulisi ilta ja pääsisin hetkeksi nukkumaan. Herätäkseni taas aamulla lähes paniikissa uuteen päivään. Toisaalta vain peiton alla on turvallista, toisaalta olen niin rauhaton, etten pysty siellä olemaan. Ja sama toistuu päivästä päivään. Kuinka kauan tää masennus vielä kestää. En jaksa enää.

Ja on terapiasuhde ja on mielestäni hyvä lääkärikin silloin tällöin. Miten täältä noustaan. Olen noussut ennenkin, mutta nyt en vain usko sitä mahdolliseksi.

Käyttäjä Miranna kirjoittanut 26.03.2011 klo 18:11

Kuulostaa tutulta. Minullakin on tapana paeta uneen. Saatan ottaa unilääkkeet klo 12 päivällä, nukkua iltaan asti, käyttää koirat, ottaa uudet unilääkkeet ja nukkua aamuun.

Miten olisi sinullekin tassuterapia? Koiran kanssa on tuhat kertaa helpompi lähteä ulos kuin yksin. Jos ei olisi koiria, linnouittautuisin asuntooni enkä lähtisi mihinkään ennen kuin ruoka loppuu.

Onko sinulla lääkitystä?

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 26.03.2011 klo 19:10

Tervetuloa tänne, kokemuksesta voin sanoa, että toipumiseen menee vuosia.
Mutta kyllä siitä toipuu. Pidän ainakin peukkuja ja luen merkintöjäsi.

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 26.03.2011 klo 19:19

Minusta koiraa ei kannata ottaa ennen kun on varma, että sen jaksaa hoitaa.
Mun koiran hoiti läheiset silloin kun minä vaan makasin. Olin koirat ottanut ennen sairastumistani.

Käyttäjä verso kirjoittanut 26.03.2011 klo 20:37

No kuule kannattaa vaan uskoa, ei siinä mikään muukaan auta!
Tuo ei edes kuulosta vielä "vuosikautiselta" masennukselta.
Et kyl sä selviät jos heti pahut ihmisielle, lääkärilel, terpalle.
Ja sul on ne kaikki?
Joillakin ei ole mitään.
Sit ne on masentuneita vuosia.
Krooninen masennus, jota ei auttanu koulukiusaaminen (aikuisryhmässä!) ja syrjäytyminen sitten yhtään - on itsellni tuttua.
Että koita nyt vaan katsella niitä ihmisiä joita sulla on - ja asioita jos niitä on - et ole vielä kovin pitkällä jos tammikuussa vasta alkoi.

😉

Käyttäjä repukka kirjoittanut 27.03.2011 klo 09:36

Kovin tutulta kuulostaa. Väsymys, ahdistus, epätoivo, kotoa lähtemisen vaikeus jne. Vaikea uskoa, että taas jaksaisi nousta. Mutta kaipa se vaan täytyy jotenkin. Mulla auttaa vertaistuki. Olen alkanut käydä masentuneiden vertaistukiryhmässä ja se on ollut tosi hyvä juttu. Vaikka muuta ei jaksaisi ja ystävätkin kaikkoaisivat, ryhmään voi aina mennä, vaikka olisi kuinka paha olla. Netistä voit etsiä itsellesi sopivan ryhmän. Ainakin Mieli Maasta ry:llä on ryhmiä eri kaupungeissa.

Käyttäjä kaffee kirjoittanut 27.03.2011 klo 16:21

Onpas jotenkin tosi kivaa ja lohduttavaa, että täällä on käyty lukemassa ja kannustamassa. Kiitos kaikille!

Koira ei minun tapauksessa tule kysymykseen. On allergiaa ja muutenkin en jaksaisi sitä hoitaa. Ihanalla miehelläni on jo muutenkin kaikki koko perheen asiat vastuullaan. Minä kun en pysty mihinkään arkihommaankaan. Järki ei kulje, aivot ei toimi, kaikki vain ahdistaa ja pelottaa ja tuntuu etten osaa hoitaa mitään asioita. Olen luuseri. Ihmeissäni ja ihaillen katson ihmisiä, jotka pystyvät toimimaan.

Elämä on aina ollut jotenkin vaikeaa minulle jo murrosiästä lähtien. Muistan hetken murrosiässä, jolloin tajusin, etten vain tule ikinä selviämään tässä aikuisten maailmassa. Liikaa asioita, joita pitää ajatella ja huolehtia. Ne ei vain mahdu minun päähäni. Siitä asti olen voinut aina välillä huonosti, välillä vähän paremmin.

Lääkitys on ollut kohta kymmenen vuotta. Optipar aluksi 20mg, jossain vaiheessa nostettiin 40mg ja juuri viikko sitten 50mg. Olen kokenut, että siitä on ollut apua tai sitten masennus on aina vain hitaasti muuten siirtynyt taka-alalle. Eihän lääkkeektään vaikuta vasta kun ajan kanssa. Ja miksi silti masennun? Ja kohta ei ole enää nostovaraakaan, mitä sitten?

No, sain kuitenkin käytyä tänään reippaalla kävelylenkillä. Tai ei se nyt niin reipasta ollut, mutta tunnin verran ja hiki tuli. Tosin mulle tulee hiki aina, vaikka vain kävelisi 100 metriä. Sekin on inhottavaa ja masentavaa. Naama aina punaisena ja hiki valuu. Huh! Kivan näköistä ja hiukset märkinä ja rasvaisina vaikka eilen pesin. Ne täytyisi jaksaa pestä päivittäin. Jaaha, tässä nyt näköjään alan valittaan ja luetteleen ikäviä asioita elämässäni. No en jatka enempää. Masentuneena en vain oikein pysty näkemään mitään hyvää.

Käyttäjä Miranna kirjoittanut 27.03.2011 klo 17:49

No mutta sehän oli hienoa että kävit kävelylenkillä! Ihan mahtista.

Mullakin on nostettu lääkkeet tappiin, mm. Efexor 300 mg, eikä ole tarpeeksi tehonnut. Sitten on vaihdettu lääkettä. Nykyinen Cipramil tuntuu ihan hyvältä, senkin annos on katossa, 60 mg.

Tosin pudotin Cipramil-purkin vesilasiin... Nyt mulla on purkillinen valkoista mömmöä.

Käyttäjä dies nafastus kirjoittanut 27.03.2011 klo 18:54

Hienoa että olet päässyt liikkeelle. 🙂🌻

Yritä olla mittaamatta ja vähättelemättä - joskus kävelemään lähteminen on hyvä ja loistava saavutus.

Itse minulla oli päätös tehdä yksi asia päivässä - olin tavattoman tyytyväinen kun sain sen tehtyä! Saattoi olla laskun maksaminen, suihkussa käynti (myöhemmin valuin suihkussa pitkiä aikoja - en pessyt olin vaan) , kävely ulkona..... kiitin itseäni illalla että olin tehnyt "päivän työn".
En sättinyt itseäni silloinkaan kun en saanut mitään tehdyksi.
Jonkun verran pakottamista tarvitsin - siis että söin säännöllisesti ym.

Toivon sinulle parasta ... pieniä askelia ja joinakin päivinä ei sitten sitäkään taaksesi älä katso jonain päivänä se valo ilmestyy sinne eteenpäin.

Käyttäjä Miranna kirjoittanut 28.03.2011 klo 09:03

Joo, tuo yksi asia päivässä on hvyä. Sitä mäkin olen tehnyt paljon pahimmassakin masennuksessa. Yksi lasku, yksi astia koneeseen... Nyt kun voin vähän paremmin, se on keittiön siivous yhtenä päivänä, toisena makuuhuone, kolmantena olohuone... Se on ihana tunne kun tämän hirvittävän läävän alta paljastuu ihan kunnon asunto.

Käyttäjä kaffee kirjoittanut 28.03.2011 klo 13:24

Pakko kirjoittaa kun on niin hirveä olo. Tärisyttää, vapisuttaa ja jännittää. Mutta kun en oikein tiedä mikä -eläminen yleensä, kaikki.

Aamulla oli taas ihan epätodellinen olo. Sängyssäkään en pystynyt herättyäni rentoutumaan, koko ajan piti vain heiluttaaa ja tärisyttää jalkoja. Yritin rentouttaa itseni, yritin lukea, ei onnistunut. Ja en halunnut ottaa rauhoittavaa. Kampesin itseni suihkuun, mutta joudun koko ajan heijaamaan itseäni tai tärisen. Yritän katsoa tv:tä, mutta en pysty sitäkään. Ei ole nälkä, lähinnä oksettaa. Ei se kyllä haittaa, sillä ylipainoakin on reippaasti.

En ole vieläkään ottanut rauhoittavaa, ehkä kohta on pakko. Pelkään vaan niin kovasti että tulen riippuvaiseksi rauhoittavista. Opamox - otan puolikkaan 15mg:sta ja joka kyllä näihin tärinöihin ja rauhattomuuteen auttaa. Mutta ei se masennusta ja ahdistusta paranna ja pelkään ihan tajuttoamasti riippuvuuta.

En ole koskaan ollut osastolla, siis psykiatrian. Onkohan minun kohta mentävä. Mutta sehän on hirveän kallistakin. Ja se tuntuu niin lopulliselta. Tekevätkö ne sielläkään muuta kun antavat vain isomman määrän rauhoittavia? Mikä tähän auttaa. En kykene lähtemään uloskaan. En ole kyllä agressiivinen, enkä usko, että pystyisin itselleni mitään tekemään.

Käyttäjä Etsijä kirjoittanut 28.03.2011 klo 17:21

Tutulta kuulostaa...Älä epäröi hakea apua, vaikka sen saaminen ei aina helppoa olekaan. Jotkut ovat saaneet apua psykiatrisesta hoidosta ja toipuneet aivan entiselleen. Se ei muuten ole niin kallista kuin luulisi.

Itse olin sairaalahoidossa v. 1997 neljä viikkoa ja olin todella huonossa kunnossa silloin. Tärinätkin on koettu...kammottavaa! Ikävä kyllä en parantunut siellä. Paranin vähitellen ja prosessi kesti ainakin kaksi vuotta.

Tiedän kuitenkin, että monet ovat saaneet sairaalasta apua. Toisaalta sairaalapaikkoja on jatkuvasti vähennetty ja avohoidon osuutta lisätty. Et siis joudu sairaalaan vasten tahtoasi kovin helposti. Itse asiassa pakkohoito on Suomessa todella harvinaista ja tarkkaan valvottua. Vaikka haluaisitkin, et välttämättä pääsisi sairaalahoitoon, mutta avohoidossa sinua voidaan auttaa. Lääkärit ja terapeutit arvioivat tilaasi yhdessä kanssasi. Luota heihin.

Yritä rohkeasti! Yritä kaikkea. Masennus on vaikea tauti, mutta suurin osa siihen sairastuneista paranee. Minäkin paranin, ainakin suhteellisesti, ja olen nykyisin täysin työkykyinen, vaikka vaikeata onkin välillä. Lääkkeet auttavat ja ystävien tuki. Sinäkin paranet vielä, mutta aikaa siihen voi mennä. 🙂👍

Käyttäjä dies nafastus kirjoittanut 28.03.2011 klo 17:30

Onkohan lääkityksesi ihan kohdallaan - osastohoito olisi sikäli hyvä että sopiva lääkitys löytyy.

Älä suotta nyt ajattele riippuvuutta vaan ota lääke jolla pääset toimintakuntoon.

Kyllä me sinun vointiasi täällä seurataan ja toivotaan parasta 🙂👍

Kiitä itseäsi kaikesta pienestäkin.

Käyttäjä Miranna kirjoittanut 29.03.2011 klo 08:28

Mä olen ollut osastolla pisimmillään puoli vuotta. Aamulla klo 8 syömään, sitten yleistä oleilua, kahdelta kahvi, neljältä ruoka, seitsemältä iltatee. Ruokailut rytmittävät päivää. Välissä on usein jotain järjestettyä ohjelmaa, esim piirtelyä tai musiikin kuuntelua. Lisäksi on melkein joka päivä juttelua oman terapeutin kanssa.

Täytyy sanoa että mä olen todella viihtynyt osastolla. Mistään ei tarvitse huolehtia, ruoka kannetaan nenän eteen. Pisimmältä jaksolta mut melkein potkittiin pois kun en olisi lähtenyt.

Suljetulla onkin sitten vähän ankeampaa. Siellä ei ole oikein mitään tekemistä, ulos ei pääse, ja muut potilaat ovat aika hulluja ja niitä saa joskus varoa.

Käyttäjä kaffee kirjoittanut 29.03.2011 klo 12:56

Voi teitä ihanat, kun jaksatte kannustaa, kiitos.

Tänään ei ole ollut ihan niin pahoja tärinöitä, enkä ole ottanut rauhoittavia. Tosin vasta pari tuntia sitten kampesin itseni sängystä sohvalle ja sitä ennen pari tuntia vain pysyttelin sängyssä jossain unen ja valveen välimaastossa. Oli kyllä kauhean paha olo ja pelokas, mutta en tärissyt. Pissahätään oli sitten noustava.

Mutta sitten tunnen etten osaa mitään tehdä ja sen on siis ihan todellista, en vain sano niin. Menin ihan paniikkiin yhdestä pienestä hoidettavasta asiasta kotona, yritin kyllä, mutta en osannut sitä tehdä. Täytyy odottaa miestä, mutta eihän hänkään voi kaikkea tehdä puolestani. Onkohan mulla jokin muu aivosairaus, kun kaikki tuntuu niin vaikealta ja ylitsepääsemättömältä.

Mä en jaksa tätä, päivät on täysin samanlaisia. Ne seuraavat toisiaan ihan saman oloisina, epätoivoisina nuhjailuina. Ajattelin soittaa lääkärillekin, mutta kun se vain sanoo, että koita kestää, niin en sitten soittanut. Puhelimeen tarttuminen yleensäkin on niin vaikeata.

Ja voi ei, mä vain valitan ja valitan. Nää mun kirjoitukset tekee varmaan pahaa lukijoillekin, anteeksi. Yhden ilon aiheen löydän mun elämästä ja se on perhe. Mutta en kykene tekeen mitään sen eteen/hyväksi. Ja se kuristaa minua.

Käyttäjä kaffee kirjoittanut 29.03.2011 klo 17:10

Nyt päätin olla tänään kiitollinen yhdestä asiasta ja nauttimaan siitä: ei ole tärisyttänyt niin paljon. Nyt ei tärisytä ollenkaan, yritän keskittyä nauttimaan siitä.

Vaikkakin heti sen ajatuksen takana on työntymässä ainakin miljoona muuta ajatusta, mitä pitäisi tehdä ja mihin/joihin en pysty.