Mielenterveys tässä korona aikana kärsii..

Totta. Kysyy voimia jos joutuu eristäytymään koronan vuoksi Omaehtoinen eristäytyminen on enemmän omaa valintaa.

Tyttönen vaan kirjoitti:
Mulla on kauhee ahistus, sit mua vainotaan, pelkään ihmisiä, oon jotenkin levoton

Pelko ruokkii tuota ahdistunutta oloa. Miten voisit palauttaa itselle luottavaisen olon? jossa pelko alkaa painua taka-alalle? Jos voit jollekin jakaa tuosta olosta jotain sanoin?

Mulla on ääniä, sit nään hahmoja ja mua koskettaa koko ajan joku ja iholla kävelee jotain olioita. Tiiän senkin, että mulle on tapahtumassa jotain pahaa. Joku tekee mulle näitä haavoja mut kuka?

Mulla on joka päivä ollu todella paljon ahdistusta ( mulla on myös vaikea masennus, todettu 2016, mutta olen ollut masentunut oikeastaan jo ala-asteella, mutta en uskaltanut puhua asiasta kun isäni mukaan masennus on vain laiskuutta ) Oon ollut työttömänä siitä asti kun valmistuin, eli 11-vuotta ja vaikka olen hakenut töitä koko ajan, en ole niitä löytänyt. Siltikään en ole näinä vuosina kotona pahemmin ollut vaan koko ajan jossain, kuntouttavassa työtoiminnassa, erilaisissa työkokeiluissa ym. Aina kun puhuin noilla paikoilla, varsinkin kuntouttavassa esim jollekulle ym tosta masennuksesta niin tuli sellainen olo että ei välitetä. Viime vuonna tilanne paheni ja koronan vuoksi kun tuli se poikkeustila niin jouduin jäämään kotiin ja pakko sanoa, tänä aikana olotila koheni ja vihdoinkin koin voivani paremmin. Jatkoin kyllä kuntouttavassa työtoiminnassa, koska ihmiset halusivat niin. Ja sama olotila jatkui, eli. . . suoraansanottuna, ahdistukset ja masennus tulivat vaikeampana takaisin. Teeskentelin voivani hyvin, tekohymy naamalla ja ihmiset eivät huomanneet kuinka kuollut olin oikeasti sisältä. Tämän vuoden helmikuussa kun tiesin että lääkärikäyntejä ym tulee uniapnean ym vuoksi, päätin jäädä vähäksi aikaa toiminnasta pois sopimukseni loppuessa, mutta taas, koin että ihmiset pitävät mua laiskana ym kun en jatkanut siellä ja ahdistus nosti taas todella vahvasti päätään. Tässä kuussa (Kesäkuu) minulle sanottiin että olisi hyvä että jatkaisin, mutta tänä aikana kun olen ollut pois, masennukseni on ollut lievempänä ilman ahdistuskohtauksia ja heti kun mietin että joudun taas kuntouttavaan niin tuli unettomia öitä, h*lvetillisiä ahdistuskohtauksia. En pysty itkemään/tuntemaan mitään (iloa/muita iloisia asioita en ole oikeastaan tuntenut pariin vuoteen). Mulla ahdistus on sitä että minusta tuntuu kuin olisin meressä, isossa aallokossa joka vetää mua koko ajan pohjaan sinne syvyyteen virran viedessä mukanaan. Tuntuu kuin en saisi henkeä ja se tunne kuin hukkuisin ilman toivoa pelastuksesta on oikeastaan jokapäiväistä, varsinkin kun tiedän etten osaa sanoa "ei. en halua. haluan kokeilla jotain muuta" kun kyseessä on tämä kuntouttava työtoiminta. Ja osittain koska tiedän että nämä ahdistuskohtaukset pahenee jos tulee konflikteja, esim jos sanon ei ja minulle suututaan heti.Mulla on masennuslääkkeet käytössä, mutta silti musta tuntuu kamalalta. Haluaisin jotain uutta, haluaisin välillä myös pitää taukoa, varsinkin kun olen todella pitkään ollut koko ajan jossain (jos ei lasketa tuota koronan aiheuttamaa taukoa, paria pidempää sairaslomaa sekä tätä taukoa mitä mulla nyt on ollut)

No. Toivottavasti olotila kohenee. Ehkä nyt uskallan sanoa että "ei kiitos. en jatka. katselen jotain muuta" koska yritän tehdä oman olotilani parhaaksi.

Mulla on jotenkin itsetuhonen ja masentunu olo.

Jennala90

- hyvä asenne tuo mihin päätit viestin! ☀️🌿👍

Elämän vaikeuksissa, joista kirjoitit, yleensä meillä kaikilla usein yhtäläisyyksiä omiin koettuihin vaikeuksiin.

Hei. Mä yritän nyt tätä kautta, jos saisin jotenkin asiaani purettua...valtava syyllisyys on möykky sisälläni ja sitä on niin vaikea mun käsitellä. Mä koen epäonnistuneeni ihmisenä ja etenkin äitinä. Lapset ovat nyt jo aikuisia ja pärjäävät elämässä, mutta tunnen syyllisyyttä siitä että en ollut heille riittävästi äiti heidän tärkeinä vuosinaan. Olin mutten kuitenkaan. Kadun silloisia ratkaisujani ja tiedän aiheuttaneeni paljon pahaa mieltä lapsille.

Varmaan aika yleistä tuollainen itsensä syyllistäminen äideillä. Itsekin tunnistan noita tunteita itsessäni, koska olin tosi nuori kun tulin äidiksi, enkä todellakaan ollut valmis siihen rooliin. Parhaani kuitenkin yritin niin kuin varmasti sinäkin.

Mulla menee nykyään vähän paremmin, mun mieliala aaltoilee. Mut nyt on ehkä lääkitys kohillaan.

Välillä on toki harhoja ja vainoharhasuutta, mut sillon pysähyn miettimään et onko tää totta vai ei. Saatan sillon palata todellisuuteen, ku joku toinen ihminen tavallaan palauttaa mut maanpinnalle.