Jollekin kuolema on vitsin aihe, sellaiselle joka naureskelee vähän kaikelle. Huumorintajuja niin monenlaisia. Onko sulle tullut vastaan tämä ajatus "en minä kuolemaa pelkää, mutta sen aukioloajat ei sovi minulle" - kenen mahtaa olla mietelmä?

Woody Allenin

Kyllä niitä leikinlaskijoista vastaan on tullut "mä en pelkää ketään - enkä mitään" entä kuolemaa? "en varsinkaan kuolemaa..."

Edellisestä ei synny mitään järkevää keskustelua...voi kai tuollaiseen uhoamiseen sanoa että " en minäkään kuolemaa pelkää - mutta kunnioitan sitä"

Yleensä "he" jotka eivät pelkää mitään tai kuolemaa - suurin pelko on elämä?

Mä oon maailmassa missä kaikki on outoo ja ihmisten eleet pahoja, sit värit elää ja seinät liikkuu. Sit on kasvottomia viikatemiehiä. Täältä ei oo ulospääsyä.

Elämä kuitenkin on se ainut varma asia mitä ihmisellä on.

Ihminen keikkuu koko ajan elämän ja kuoleman välimaastossa. Ja kuolema tuntuu olevan kaikkein suurin häviö. Game over. Elämäkin on tavallaan vain peli, joka sisältää lukuisia pieniä pelejä. Mutta tämä elämän peli on se suurin.

Itse elämähän on loppujen lopuksi suurin inhimillinen asia. Toki elämä voi loppua, mutta ennen kaikkea se aika on tärkein milloin ihmisellä on elämä. Ja elämää täytyy käsitellä kuin haurasta linnunpoikasta.

Loppujen lopuksi: Onko elämässäkään oikeaa tietä? Elämähän on sellainen sekamelska vain johon me ihmiset luomme tien. En usko että jokin tietty tie olisi ylivoimaisesti paras. On vain huonoja ja vähän parempia polkuja.

Ja me ihmiset kuitenkin joudumme tulemaan kuoleman kanssa jotenkin toimiin. Se saattaa olla kaiken loppu. Mutta fenomenologitkin painottavat, että ihmisen kokemukset ovat tärkeintä elämässä. Sillä onko meillä mitään muuta kuitenkaan.

Ihmisenä olo on hankalaa, kun koko ajan joutuu suuntautumaan johonkin asiaan. Mutta ehkä juuri tuo suuntautuminen on se tärkein juttu. Ihmisethän ovat kuolleetkin jonkin aatteen puolesta mihin ovat suuntautuneet. Tämä siis ääripää.

Josku kuolema voi olla ystävä, mutta pääosin yritän pitää sen loitolla ja siinähän tulee ehkä koko elämän mieli pitää kuolema loitolla. Sitähän tämä elämä varmaan syvimmillään on?

Ludwig Wittgenstein ja "uuden ajan" kielifilosofit sanoo että me ajatellaan oman puhutun kielemme kautta. Siis ajatukset ovat sanoja, lauseita, yhdistettynä mielikuviin jotka olemme sopineet itsemme ja muiden kanssa tarkoittavan erilaisia sanoja ja käsitteitä.

Wittgenstein kertoo kieli-pelistä jota pelaamme itsemme, muiden ihmisten ja maailman kanssa.

Fenomenologit painottaa juuri ilmiöitä ja kokemuksia joille me olemme luoneen erilaisia merkityksiä.

Usein kuoleman läheisyydessä ihminen "venyy korkea moraalisiin tekoihin"

Syvästi masentunut ihminen vahingoittaa harvoin muita läheisiään - mutta usein itseään - ei välttämättä fyysisesti mutta psyykkinen piiskaus on vailla sääliä.

Toisinaan kuolema kulkee rinnalla - eikä me edes tiedetä sitä. Toisinaa kun sitä huutaa niin se juoksee karkuun.
Mun mielestä jos kuolema koskettaa niin siitä pitää puhua - ei kuoleman kaappiin työntäminen pelasta ketään - toisinaan jotkut leffat mässäilevät kuolemalla ja ne ei useinkaan kolahda mulle.

Kai jokaisen tulee luoda rehellinen suhde kuolemaan sen jälkeen siitä vois kai päästää irti?

Ootteko miettinyt sitä kummalista asiaa elämässä, että on vain hetkiä hetkien perään? Että välillä on ihan ok hetki sitten taas huonompi ja nämä vuorottelevat koko ajan.

Tämä elämä on jotenkin niin kummallinen asia. Eikö teistäkin?

Kun mikään ei pysähdy missään vaiheessa. Hetki tulee ja menee. Ja sitten me ihmiset tavallaan vain sopeudumme joka hetkeen, kun olemme elossa. Ja jos joku tekee im:n niin se tarkoittaa ettei hän ole sopeutunut kyseiseen hetkeen. Tai on ollut monta huonoa hetkeä peräkkäin.

Tuntuuko teistäkin kuitenkin armolliselta ettemme joudu elämään ikuisesti? Vai haluaisitteko sitä? Jos elämä on pelkkiä huonoja hetkiä peräkkäin, niin onko se elämisen arvoista?

Toki kuolema on niin valtava asia. Se on niin pelottava, että ihminen vain sopeutuu hetkiin. Ja jatkaa matkaa, oli se sitten kuinka kurjaa tahansa. Ja kurjaa se todellakin voi olla.

Mutta mitä olette mieltä näistä elämän hetkellisyyksistä?

Ai niinkuin riemullisessa joululaulussa... hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä.....nyt on riemuraikkahin aika?

minäitse89 kirjoitti:
Ootteko miettinyt sitä kummalista asiaa elämässä, että on vain hetkiä hetkien perään? Että välillä on ihan ok hetki sitten taas huonompi ja nämä vuorottelevat koko ajan.

Tämä elämä on jotenkin niin kummallinen asia. Eikö teistäkin?

Kun mikään ei pysähdy missään vaiheessa. Hetki tulee ja menee. Ja sitten me ihmiset tavallaan vain sopeudumme joka hetkeen, kun olemme elossa. Ja jos joku tekee im:n niin se tarkoittaa ettei hän ole sopeutunut kyseiseen hetkeen. Tai on ollut monta huonoa hetkeä peräkkäin.

Tuntuuko teistäkin kuitenkin armolliselta ettemme joudu elämään ikuisesti? Vai haluaisitteko sitä? Jos elämä on pelkkiä huonoja hetkiä peräkkäin, niin onko se elämisen arvoista?

Toki kuolema on niin valtava asia. Se on niin pelottava, että ihminen vain sopeutuu hetkiin. Ja jatkaa matkaa, oli se sitten kuinka kurjaa tahansa. Ja kurjaa se todellakin voi olla.

Mutta mitä olette mieltä näistä elämän hetkellisyyksistä?

HETKI

Ihmisen mielessä tai Freudilaisittain apparaatissa on käsite ajasta ja paikasta jos niitä ei olisi mielemme jäsentäminen olisi lähes mahdotonta.

ahdistuksessa aika tuntuu venyvän lähes samalla tavalla kuin Einsteinin aika avaruudessa.

Venyykö aika vai hetki? Hetki on silti aina mennyt jo kun ajattelemme sanan, hetki.

Päättelyä: ahdistuksessa aika venyy (tai ainakin tuntuu siltä) jos kuolemassa hetki venähtää ikuisuudeksi?

Tietoisuus on kemiallista, sekä matalaa sähkövirtaa - ja jos edellistä miettii energian jatkumislain pohjalta...energia vain muuttaa muotoaa...

Mitä mieltä olette kuolemasta; taivas ja helvetti, jälleen syntyminen, vai kaikki sammuu kuten liekki?

Olin pitkästä aikaa yhteydessä isääni. Kylläpä nyt tuntuu paskalta. Luulin että meillä alkaisi jonkin uusi alku ja voisimme lähentyä. Mutta hän vaan edelleen saa mut raivon partaalle. Hyvää tarkoittaen hokee masennukseeni liittyen kuinka kenelläkään ei ole elämässä helppoa. Kaikilla on kuulemma vaikeaa elämässä ja haasteita. Kuinka hänelläkin ollut vaikea lapsuus ja siitä piti vaan päästä yli. Niinpä. Kai hän luulee tsemppaavansa. En usko että hän tarkoittaa vähätellä. Mutta sitä on sietämätöntä kuunnella.

Oon muutenkin haistavinani mun vanhemmista sellasta ihmeellistä tekopositiivisuutta. Että heidän on vaikea ottaa mun negatiivisuuttani vastaan ja yrittävät saada mua sitten väkisin huomaamaan positiivisia seikkoja. Ja se vaan ärsyttää mua.

TuskinKoskaanEhjä kirjoitti:
Olin pitkästä aikaa yhteydessä isääni. Kylläpä nyt tuntuu paskalta. Luulin että meillä alkaisi jonkin uusi alku ja voisimme lähentyä. Mutta hän vaan edelleen saa mut raivon partaalle. Hyvää tarkoittaen hokee masennukseeni liittyen kuinka kenelläkään ei ole elämässä helppoa. Kaikilla on kuulemma vaikeaa elämässä ja haasteita. Kuinka hänelläkin ollut vaikea lapsuus ja siitä piti vaan päästä yli. Niinpä. Kai hän luulee tsemppaavansa. En usko että hän tarkoittaa vähätellä. Mutta sitä on sietämätöntä kuunnella.

Oon muutenkin haistavinani mun vanhemmista sellasta ihmeellistä tekopositiivisuutta. Että heidän on vaikea ottaa mun negatiivisuuttani vastaan ja yrittävät saada mua sitten väkisin huomaamaan positiivisia seikkoja. Ja se vaan ärsyttää mua.

Vastaan itselleni. Mun pitää hyväksyä että mun vanhempani eivät ole sosiaalisesti lahjakkaita. He tarkoittavat hyvää, mutta varsinkin isältäni pääsee sammakoita yhtenään. Mun pitää hyväksyä tämä asia eikä taistella sitä vastaan. Olen yrittänyt lähentyä heitä, mutta se kerta toisensa jälkeen vain satuttaa minua. Kaipa minun on aika hyväksyä heidät sellaisina kuin he ovat ja yrittää löytää heihin sellainen henkinen etäisyys missä en satuta itseäni mutta saisin pidettyä heihin asialliset välit. Ongelma on minulla, ei heillä. Siksi minun tulee löytää ratkaisu ja suojata itseäni.

Kuulostaa tutulta, TuskinKoskaanEhjä. Voisiko huono olo tulla siitä, että isäsi alkaa puhua hänestä itsestään, vaikka juuri kerroit, miltä sinusta tuntuu ja millaisia vaikeuksia sinulla on juuri nyt?

Minusta tuo kuulostaa vaikeuksiesi mitätöinniltä ("kenelläkään ei ole elämässä helppoa") ja asian kääntämiseltä sinusta häneen ("hänelläkin ollut vaikea lapsuus ja siitä piti vaan selvitä"). Vaikuttaa jopa siltä, että hän vähän kehuskelisi, kuinka paljon parempi hän on, kun tuosta vaan pääsi yli kaikesta.

Kyllähän tuommoisesta tulee todella huono olo kenelle tahansa, luulisin. Ainakin minulle tulee, kun kohtaan vastaavanlaista.

Purjevene kirjoitti:
Kuulostaa tutulta, TuskinKoskaanEhjä. Voisiko huono olo tulla siitä, että isäsi alkaa puhua hänestä itsestään, vaikka juuri kerroit, miltä sinusta tuntuu ja millaisia vaikeuksia sinulla on juuri nyt?

Minusta tuo kuulostaa vaikeuksiesi mitätöinniltä ("kenelläkään ei ole elämässä helppoa") ja asian kääntämiseltä sinusta häneen ("hänelläkin ollut vaikea lapsuus ja siitä piti vaan selvitä"). Vaikuttaa jopa siltä, että hän vähän kehuskelisi, kuinka paljon parempi hän on, kun tuosta vaan pääsi yli kaikesta.

Kyllähän tuommoisesta tulee todella huono olo kenelle tahansa, luulisin. Ainakin minulle tulee, kun kohtaan vastaavanlaista.

Kiitos! <3

Epäonnistuin töissä. Luulin helpottavani muiden työtaakkaa, mutta toiminkin omien työtehtävien ulkopuolella mistä sain aiheellisen huomautuksen. Olen aivan käsittämättömän pettynyt itseeni, miten olinkin näin typerä. Eihän tästä ole kuin kuukausi kun sain edellisen huomautuksen.

Ura on minulle kaikki kaikessa. Epäonnistuminen töissä ei ole vain yksittäinen tapahtuma, kun en pysty erottamaan itseäni työminästä. Tuntuu että kaikilla olisi helpompaa jos vain katoaisin pois maankamaralta. En vaivaisi muita mokailullani.

Olen täysin ulkopuolinen tiimissäni. Nuori nainen kolmen vanhemman miehen kanssa. Nyt minut siirrettiin koronan takia toiseen toimistoon, eli olen entistä enemmän erillään päivittäisestä toiminnasta. Tuntuu siltä, että muut olisivat iloisia siitä että ei tarvitse katsella minua ja mokailuani päivittäin. Ei ihme, olisin minäkin iloinen jos pääsisin karkuun itseltäni.

Yritän vain epätoivoisesti pärjätä kesälomaan asti. Minulla on tätä työsopimusta jäljellä enää 8 kuukautta, jonka jälkeen haen uutta työpaikkaa päästäkseni mokailemaan taas uuteen ympäristöön. Yritän vain selvitä päivistä, jotta pääsen käpertymään omaan sänkyyn.

Mulla suhde vanhempiini on ja oli enemmän kuin ristiriitainen. Äitini oli omistamistavallaan tukahduttava. Vanhempien pitäsi pystyä päästämään lapsestaan irti. Ehkä 18-20-lähtien, viimeistään. Eikä soitella tai poiketa kylässä päivittäin/viikottain eikä varsinkaan sen jälkeen kun lapsi on muutanut yhteen kumppaninsa kanssa. Ikävä sanoa mutta puolet mun elämästä meni siihen kun uskoin äitini kaunistamia tarinoita isästäni josta hän itse erosi ollessani kaksivuotias. (Syy oli että sun isäsäsi sai raivokohtauksia tai katosi pariksi päiväksi ryyppyreissulle) häne ei kestänyt isääni mutta lähetti mut 3-4-vuotiaasta asti 2-viikon reissuille isäni kanssa jolla oli ja on vaikea kaksisuuntainen.

Äitini kuoli kaksi vuotta takaperin pystyin itkemään hänen kuolemaansa vasta muutama viikko takaperin.

Isäni näin siskoni lapsen kastajaisissa neljä vuotta takaperin. Isä sanoi "moi" ja kätteli uuden vaimoni.

Mulla ei ole mitään toiveita isäni suhteen - ne ovat kuopattu pikkuhiljaa kahdenkymmenen vuoden periodissa.

Jos mietitään mun masennusta niin sylttytehdasta ei tarvitse hakea kaukaa - silti en mene onnettoman lapsuuden taakse - lapsuus on facta joka seuraa mukana...tekis  mieli sanoa "seuraa mukana kuin im. ajatus"

ehkä lapsuus, masennus, im-ajatus liittyvät toisiinsa?