mä kävelin tänään pitkän lenkin.

Kun pääsin kotiin, mut ahdistus yhä on läsnä. Tuntuu kuin mikään ei auta mua.
Päässä vaan pyörii miten saisi tämän ahdistuksen pois.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 5 vuotta sitten. Syy: muokkasin pari lausetta

Työtön. Kohta 31. Sijaisuuksia ois. Ei jaksa varata vuoroja. Sairaaloisen lihava. Laiska. Unirytmi sekasin. Istun koneella ja pelaan yöt, nukun päivät. Ei oo ystäviä. Poikakaveriakin näkee sillon tällön. Vanhemmat sanoo, että ei oo tullu nähtyä suakaan taas pitkään aikaan. En oo vaa jaksanu lähtee liikkeelle. Kämppä on siivoomatta ja sekanen. Ei kiinnosta. Valmisruokaa kun ei jaksa kokata. Sen lisäksi kaupasta tarttuu herkut ja muut mukaan kotiin.

Olen aina ollut erittäin laiska tekemään yhtään mitään. Se ei edesautta omaa mielenkiintoa tehdä asioille yhtään mitään. En harrasta liikuntaa. Vituttaa lähteä kävelemään tämän massan kanssa. "Mee salille?" joo en mene, siel vähemmä halun olla muide silmien alla.

Runsaan ylipainon takia poden lapsettomuutta. En tee asialle mitään. Olen yrittänyt mutten saanut mitään aikaiseksi joten luovutin, monesti. Elämän ilo on poissa. Haaveet omasta lapsesta kariutui n.8 vuotta sitten kun mulle ilmotettiin etten ovuloi. Vuosien mittaan sen aikainen pitkä parisuhde loppui ja jäljelle jäänyt vain tyhjä minä. En odota enää elämältä mitään. Samassa paskassa pyöritän loppuun asti. "Eläs nyt, elämää on vaikka kuinka paljon jäljellä. Kaikkee mahtavaa on maailmalla!" Just se ainoo mahtavuus on otettu multa pois. Saako jo luovuttaa?

Mielenlujuutta täytyy ehdottomasti kehittää jokaisen. Itsekin kehitän sitä niin hyvin kuin pystyn. Aina vaan katse tulevaisuuteen.

Olen saanut paljon apua Jordan Petersonin luennoista, joita on youtubessa. Hän korostaa ihmisen potentiaalia nousta yhä korkeammalle ja eteenpäin elämässä. Näkisin että hänen opetuksistaan tärkein on juuri tuo tulevaisuuteen suuntaava perspektiivi. Ja se että hän korostaa uhrauksia, siis sellaisia että mitä tänään voin tehdä huomisen hyväksi.

Mielestäni ihmiselämä on ennen kaikkea mielenlujuuden kehittämistä ja siinä me kaikki voimme pärjätä. Olennaisinta on että sen aloittaa jo tänään. Tästä hetkestä lähtien.

Moi Nyyhkis!

Pystyn siinä mielessä ymmärtämään tilanteesi, että minäkin olin ja olen välillä edelleen laiska, mutta näkisin että laiskuus on vain mielentila. Se ei ole ihmisen persoonassa mitenkään kiinni. Olen omassa elämässäni huomannut että ihmisellä, oli sitten kuka tahansa, on sisäistä tahdonvoimaa. Se täytyy vain pikku hiljaa ujuttaa elämään. Näkisin että tahdonvoima on se suurin voimavara mitä ihmisellä on.

Elämän tilanne voi olla todella huono, mutta ainakin itse menen nykyään kaikkialle vain sillä sisäisellä sisulla, jonka uskon olevan universaalia.

Ei Roomaakaan tehty päivässä, kaikki tapahtuu vähitellen. Uskoisin että paras apu on varmasti tilanteessasi ja kaikille: kärsivällisyys ja sisu. En nyt muuta osaa sanoa, mutta voin katsoa tätä omaa elämääni peilaten ja sanoa että kyllä se tahdonvoima on elämässä loppujen lopuksi ehkä jopa tärkein asia...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 5 vuotta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe

minäitse89, kiitos kirjoituksistasi. Ne ovat antaneet minulle voimia ja uusia näkemyksiä ja ajattelumalleja elämän koettelemuksiin ja vaistoinkäymisiin.

Ole hyvä! 🙂

Silloin aina kun minulla on ahdistus, niin mietin että ehkä tässä on se todellinen mittari jolla mitataan minun paikkani tässä maailmassa. En näkisi että ainoastaan sellainen ihminen on arvokas joka suorittaa töissä tai opiskelupaikassa kaiken hyvin, toki sellainen on tavoite, mutta mielestäni ihminen mitataan vasta silloin kun hän joutuu kestämään tavallisen päivän. Ja tässä tarkoitan tavallisella päivällä sellaista, että ei ole hirveästi mitään menoja ja mieliala ei ole korkein. Siinä mielestäni todella katsotaan että onko tämän elämän arvoinen ja kukapa ei olisi. Mielestäni jokainen ihminen pystyy taistelemaan sisäisiä demonejaan vastaan jos vain tahtoo.

Ja mielestäni juuri tahdosta tässä on kyse. Nimittäin elämä on loppujen lopuksi todella rankka pesti ja näkisin että kaiken avain tekijä on uusiutuminen. Meidän täytyy vain kuvainnollisesti uudesti syntyä useita kertoja elämässämme. Ja juuri ahdistuksen kautta me varmaankin sen teemme.

Elämä nimittäin on kaukana mistään Paratiisista. Ihmisen moraali mielestäni on ehkä se asia mikä meidät saa taistelemaan tämän elämän puolesta. Moraalitaju on mielestäni paljon tärkeämpää kuin missään mielihyvässä kieriskely. Me toki olemme tänne maailmaan heitetty vain, mutta ainakin voimme elää eettisesti hyvää elämää, jos vain meillä on tahdon lujuutta.

Elämässäsikö moraalitaju on toiminnoissasi mitä tahansa elämässäsi teetkin se syvin vaikutin? Saako siitä voimaa tekemiseen? elämiseen?

Saa siitä ainakin sen että tietää oikean ja väärän. Ei se nyt ainoa asia ole mistä saa voimaa. Mutta mielestäni ihmisyhteisöissä (ainakin hyvissä sellaisissa) on voimaa, ja yhteisö usein rakentaa toisiaan ymmärtävien ihmisien joukoksi ja usein heillä on myös samanlaiset moraaliset arvot.

En väitä että moraali välttämättä tekisi elämästä mitään ruusuilla tanssimista, mutta ainakin moraaliarvojen pohjalta voin hyvin elää tässä maailmassa. Joka tosin on vajavainen, mutta eipä muutakaan ole näköpiirissä kuin tämä elämä ja maailma. Ja täällä jotenkin täytyy oppia olemaan, ei tässä muutakaan voi.

Kärsin masennuksesta ja ahdistuksesta. Minun on päivittäin pakotettava itseni sängystä ylös puoleen päivään mennessä. Olen nimittäin iltavirkku ja lääkitystäkin on. Otan ne 23.30. joten voitte vain arvata nukuttaako aamulla. Aamulääkkeet 9.00 ja takaisin unten maille. Tätä tää on ollut vuoden. Lääkitystä tosin on pari viikkoa sitten vaihdettu.Tahdonvoima on tässä sairaudessa se jota haluan korostaa. Tiedän että jos tahdonvoimani riittäisi nousta 9.00 niin kerkeisin kaikkiin kivoihin kerhoihin ja shoppailemaan, kyläilemään ym.mutta kun ei ole motivaatiota aloittaa tätä kellojen siirtoa. Muutos pitäisi alkaa illalla ja ottaa ne iltalääkkeet klo. 22.00, mutta kun olen iltavirkku niin haluan pitkittää sitä nukkumaanmenoa. Syitä löytyy tv-ohjelmista neulomiseen, kun se on niin kiva valvoa yöllä. Onko kellään muulla tällaista ongelmaa? Kärsin tästä, mutta tahdonvoimani ei riitä muutokseen. t.iltavirkku

Moi!

Se aikaisin herääminen on mullakin joskus vaikeaa. Siinä todellakin tarvitsee pakottaa itsensä, mutta aina ei pysty.

Se on jännä itselläkin että nyt kun menee vähän paremmin, niin sitä tykkää nukkua ja tehdä kaikkea mistä saa mielihyvää. Ja silloin kun meni huonommin, niin sitä teki kaikkea sellaistakin mistä ei saanut mielihyvää.

On tää elämä vaan kummallista, kun aina on jokin asia mikä ei toimi. Aivan kuin elämään kuuluisi että jossakin asiassa on aina parantamisen varaa. Sitä minä kyllä ihmettelen, että tavoitellaan täydellisyyttä, mutta ei varmaankaan koskaan sitä saavuteta. Ja näin tämä elämä tuntuu vain kuluvan.

En täysin ymmärrä omalla kohdallani, minkä takia tunnen näin syvää tuskaa päivittäin... Joudun välillä ottamaan rauhoittavan, koska tunnen jonkinlaista maailmantuskaa tai elämäntuskaa. Ihan kuin koko maailma painaisi olkapäillä ja minun olisi vain kestettävä se. Onko muilla sellaista että tuntuu kuin ottaisi koko maailmantuskan vastaan ja sitten täytyisi jotenkin yrittää kestää se?

Hemmetti kun sitä joutuukin kärsimään tällä hetkellä.

Välillä sitä vaeltaa niin synkässä laaksossa, että huh huh.

Koko ajan päässä on negatiivisia ajatuksia. Haluaisin vain lukittautua kotiin. Ja olla siellä koko loppu elämä. Mutta kun se vaan ei mene niin. Joka päivä täytyy mennä vastahakoisesti ihmisten ilmoille ja tuntea itsensä niin usein epäonnistuneeksi sosiaalisissa suhteissa.

En uskalla puhua vieraille henkilöille. Se on minun suurin kirous.

Tää on ihan peestä, ku im-ajatukset pyörii mielessä vaan. Paholainen on ottanu musta osittain vallan, ja sekin häirihtee elämää..

Olen tässä myös miettinyt, että minkä takia en pistä elämää vain ranttaliksi? Olisi vain niin helppoa olla juoppo tai joku laitapuolen kulkija. Kun elämä on muutenkin jo niin vaikeaa, niin miksen vain hyppää unohduksen virtaan ja samalla unohtaisin maailman ja elämän kurjuuden.

Kun olisi pää täynnä koko ajan, niin ei tuntisi mitään ja voisi elää niin koko loppu elämän...

En ymmärrä minkä takia tämän elämän täytyy olla näin pirun vaikeaa, kun henkinen ahdistus ei tunnu vielä riittävän vaan sitten on koko ajan se fyysinenkin kipu joka ei hellitä millään. Viisi vuotta ollut jo.

Elämä on kyllä armoton ihmiselle, pienikin väärä liike ja sitä herää seuraavana päivänä katuojasta.

Koko elämä on ollut suurta kärsimystä ja olen kateellinen niille joille se on antanut paremmat pelikortit. Tai toisaalta he voivat olla onnellisia siitä että elämä ei ole vielä liukunut käsistä.

Kuinka kauheaa onkaan ajatella loppu elämää. Vanhenemista ja kehon rappiota. Toisaalta ei pidä mennä asioiden edelle. Minun täytyy vain miettiä miten selviän hengissä vielä. Nimittäin sitä kelaan jatkuvalla syötöllä. Eikä se ole enää sitten vanhuudessa itsestään selvää että miten selviää. On tää vain kova maailma. Ei voi muuta sanoa...