Tunnistan itseni tuosta JaKaKo. Tuntuu siltä, ettei musta saa millään yhteiskuntakelpoista tai sitten mulla on tosi kovat vaatimukset itseni suhteen; pitäisi olla sitä ja pitäisi tehdä tätä koska muutkin kykenee. Kuten vaikka just työ tai opiskelu. Kerta toisensa jälkeen aloitan jotain ja hetken menee hyvin, kunnes mielenterveys alkaa reistailla. Se on todella raskasta kun pitää noita asioita niin isossa arvossa, vaikka elämässä on paljon muutakin kuin työ ja opiskelu.

Mulla on usein sellainen olo, että haluaisin vaan olla näkymätön ja samaan aikaan toivon, että joku näkisi mut. Haluan vaan olla yksin, mutta kaipaan ihmisiä ympärilleni. Ristiriitaista. Yksinäisyys on kammottavaa.

Mä satutan vaan itteäni koko ajan 🙁

Pelkään että masennus on uusimassa. Olen matkalla ja tapaamme paljon uusia ihmisiä joiden kanssa minulla ei oikeastaan ole yhteistä kieltä. Kun keskityn oikein kovasti pystyn ehkä hyvällä tuurilla ymmärtämään mistä puhutaan, mutta kun olen väsynyt enkä jaksa keskittyä kuuntelemaan tai muuten vaan ymmärrä mitään, tunnen itseni todella ulkopuoliseksi. Pelkään kaataa kaikkea paskaa ja itseinhoa ja vihaa poikaystäväni niskaan enkä halua huolestuttaa häntä paljastamalla miten huono olo minulla on, mutta en tiedä mitä muutakaan voisin tehdä.

Ehkä se on kuitenkin ihan hyvä näin. Ja joidenkin kanssa tulee juttuun vaikkei yhteistä kieltä olisikaan. Ymmärrämme toisiamme sujuvasti väärin mutta aina se ei haittaa.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 5 vuotta, 4 kuukautta sitten. Syy: tarkennus

Mä pääsen huomenna juttelee ammattilaiselle, tosin se on päivystysaika mut kuitenkin.

Mulla itsemurha pyörii koko ajan mielessä. En sitä halua tehdä, mutta toistuvasti ajatukset suuntautuvat siihen. 🙁

Hirvee olo. Ei voi muuta sanoa.. 🙁

Mulla on kamalan paha olo 🙁

Mun oloni on helpottanut, toivottavasti minäitse ja tyttönen teille käy samalla tavalla. Kerroin peloistani, ja myös siitä miten minusta on kurjaa olla se joka ei pysty kommunikoimaan muiden kanssa. Nyt olemme taas kielitaitoisempien ihmisten hoteissa, mikä on ihan mukavaa - en ole pelkästään sen varassa, että joku pystyy kääntämään vaan voin jutella ihmisten kanssa omatoimisestikin. Mukana olleet kirjat on aikoja sitten luettu, mutta saan yhden englanninkielisen täältä lainaan, luulen että se riittää paluumatkan ajaksi. Lomaa on jäljellä vielä muutama päivä. Olen käynyt pari kertaa lenkillä (lue: tottunut ilmastoon siinä määrin että uskaltaudun liikkumaan), ja paitsi että maisemien ja reittien eksoottisuus on piristävää, suorittaminen (niin ristiriitaisesti kuin siihen suhtaudunkin) auttaa minua hyväksymään itseni vähän paremmin. Tunnen olevani enemmän olemassa, pystyväni enemmän vaikuttamaan omaan tekemiseeni, vaikka se omatoimisuus rajoittuukin lähinnä siihen mihin suuntaan lähden ja miten kaukana käyn.

Mullakin on niin huono olo etten tiedä miten kestän. Tekis vaan jo niin mieli lähtee tästä maailmasta, jos kerran tää elämä on tällaista. 🙁

Mä oon osastolla.

Mulla on semmonen olo, et on pakko alkaa riehumaan täällä osastolla. Sitä jos teen nii joudun tarkkailuhuoneeseen.

Sulla on, Tyttönen vaan, varmaan tosi tuskainen olo?

Mä voin jo vähän paremmin, välillä tosin tulee mietittyä, mitä lähipiiri ajattelee musta, kun oon ollu osastolla hoidettavana jne.. Vaikka moni sanoo, että on mun tukena, niin silti tuntuu, ettei kukaan välitä. Kai tää tunnetila kuuluu tähän masennukseen. 

Onko kellään muuten kokemusta tuosta mirtazapin lääkkeestä? Mulle määrättiin se unettomuuteen, mutta eilen jouduin kysymään lupaa lääkäriltä lääkkeen lopettamiseen, koska paino alkoi yhtäkkiä nousta. Lääkäri ei paljoo kuunnellut mua, vaan moitti mua lääkkeen lopettamisesta, mikä ärsyttää suunnattomasti :/

Voi luoja kun voikin olla huono olo. Eikö tää lopu ikinä? Ehkä olen liikaa yksin...

Mulla ei oo ollut kyseistä lääkettä.

Pitäisi löytää itselleni joku kumppani. Ei vaan jaksaisi koko ajan olla yksin. Oon vaan sen verran ujo ihminen että se on aika vaikeaa.