Jaksaankohan enää kauaa tätä elämää. Tekis jo mieli luovuttaa... 🙁

minäitse89 kirjoitti:
Perkele, kun haluaisin vain elää normaalia elämää. Mutta kun masentaa niin hemmetisti. Koko ajan mielessä pyörii vain elämän tarkoitus. Että miksi me ollaan täällä.

Haluaisin vain täysin normaalin elämän, mutta en tiedä onko se mahdollista?

Tästä haaveilen itsekin. Koen että mulla on pää täynnä tunnelukkoja sekä vertaan alituiseen itseäni muihin ikäisiini enkä pääse käsiksi edes hetken onneen, paitsi juomalla.

Joo. Perkele kun on joka päivä huono olo, mutten viitsi juoda kun meen vähästäkin alkoholista täysin sekaisin.

Vittu kun ei tää elämä nyt oo mennyt niin kuin pitäis. Hirveetä ahdistusta ollut jo monta vuotta. Kai sitä joku päivä ei sitten enää jaksa tätä sietämätöntä oloa. Helvetti kun voikin elämä ahdistaa... 🙁

Jos joku Jumala on olemassa niin nyt alkais oleen viimesiä mahdollisuuksia pelastaa mut ennen kuin on liian myöhästä. Vai Saatanako tätä maailmaa pyörittää?

Taas sellainen päivä jolloin huomaan olevani ihan uuvuksissa. En tiedä nukuinko huonosti vai mitä, mutta koko päivän on ollut nihkeää, ilotonta. Huono tuuleni alkoi eilen puhelusta, jonka soitin eilen yhdelle ihmiselle, ja nyt olen pettynyt itseeni reagoidessani siihen niin voimakkaasti. Jotenkin sitä luulin (muiden varoitteluista huolimatta) että selviäisin siitä paremmin, että en masentuisi tai ahdistuisi tai mitään, mutta niin ei nyt näytä käyneen. Mikään ei mennyt puhelun aikana mitenkään dramaattisesti pieleen, mutta toinen osapuoli oli tyytymätön puhelun päättyessä enkä minä osaa käsitellä sellaista - varsinkin kun jouduin olemaan se joka pahoitti hänen mieltään. Uskon että tapa jolla toimin oli minulle tässä tilanteessa oikea tai järkevä vaihtoehto, mutta silti olen vihainen - itselleni (siksi että suostuin puheluun pahoista aavisteluistani huolimatta), hänelle (siksi että hän aina onnistuu puhumaan itsensä ihoni alle niin että minulle tulee tällainen olo), maailmalle (mutta se tuntuu mielettömältä, ihmisen hybrikseltä, koska eihän maailmalla ole mitään velvollisuutta järjestää asioita minun mieleisikseni). Siksi että minulla on paha olo enkä tiedä miten olla sen kanssa. Ärtymys tuntuu sävyttävän kaiken mitä teen ja se saa minut inhoamaan itseäni. En halua olla sellainen ihminen joka suuttuu ja väsyy ja kiukuttelee, niin typerältä kuin se kuulostaakin.

En halua pakata, en halua matkustaa mutta pakko kai se on kun suunnitelmat on jo tehty ja muut ihmiset ovat niissä osallisina. Pelkään etten jaksa olla reissussa, vaikka loma tarpeeseen tuleekin. Juuri nyt toivon etten kuulisi tyypistä enää koskaan. Haluaisin kostaa, poistaa hänet facebook-kavereista tai jotain mutta toisaalta ajattelen että se olisi lapsellista ja katuisin sitä myöhemmin. Se varmaan kyllä toimisi - hän sanoi joskus että hän ei kyllä ainakaan hyväksy uusia kaveripyyntöjä sellaisilta ihmisiltä jotka ovat kerran poistaneet hänet kavereistaan. Mutta en tiedä muuttuuko mieleni joskus, vuoden tai kymmenen päästä. Tai ehkä en vaan halua satuttaa tahallani, tai osaisi olla itseni kanssa jos sen tekisin.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 5 vuotta, 4 kuukautta sitten. Syy: lisäys
• Muokattu kirjoittajan toimesta 5 vuotta, 4 kuukautta sitten. Syy: lisäys

Mä otin tähän mun vanhaan ystävään yhteyttä, josta kerroin täällä. En sitten tiedä, oliko se virhe antaa hänelle "uusi mahdollisuus" olla mun ystävä vai muuttuuko asiat yhtään. Tänään sain hänestä vaikutelman, että hän käyttää ihmisiä hyväkseen (maksattaa miehellään omat menonsa yms). Eihän tuo asia mulle kuulu, mutta ärsyttää, kun tää tyyppi kerskui tänään puhelimessa, kuinka miehensä oli maksanut hänelle käynnin ripsihuollossa. Ehkä tää on jotain katkeruutta, mutta mua alkoi nyt vähän pelottaa, että oliko virhe ottaa ihmiseen yhteyttä, joka ei vaan muutu.. Mä en haluaisi taas olla pettynyt ihmisiin ja olla ilman ystävää.. Voi kun löytäisi ystävän, johon voisi luottaa sataprosenttisesti..

Satutan vaan itteäni koko ajan, jotenkin se kipu saa tuntemaan olon hyväksi. Olin yhen yön psykiatrisella osastolla, mut siellä tuumattiin etten tarvi osasto hoitoo. Mut tää itsetuhosuus jatkuu vaan. 🙁

Välillä sitä ajattelee, että paskat koko elämästä. Ihan sama vaikka tulee vanhaksi. En kuitenkaan ole valmis kuolemaankaan, koska se on niin kamalaa luultavasti. Kai sitä pitää vaan kellua tässä virrassa. Välillä sitä vaan miettii että minkä takia mennä töihin tai opiskella, kun saan musiikista kaiken mitä tarvitsen? Musiikista, kirjoista, urheilusta ja shakista. En minä tarvitse mitään muuta ja toki kaveritkin on tärkeitä.

Olen miettinyt tätä elämää, mikä tässä on loppujen lopuksi se juju? Siis että mitä kannattaa tavoitella? Tiedän että kuoleminen on luusereille ja elämää täytyy elää, mutta missä se raja oikeen kulkee? Mikä on kaiken tämän elämisen syvin olemus? Miksi Jumala on meidät tänne maan päälle laittanut? Tiedän ettei aina kannata liikkua syvissä vesissä, mutta minulla on jo kohta 30 vuotta ikää ja koen että minun täytyy tarkastella tätä elämää ja tutkia että mihinkä tämä ihmisten maailma on oikein menossa? Tuntuu että jotain kohti tässä mennään, jotain ihmeellistä. En vain tiedä että mitä...

Jotenkin tuntuu välillä, että kai tää elämä alkaa olla kohta taputeltu. Haluaisin pois. Ei vaan jaksais enää. Jos vain ottaisi lääkkeitä paljon ja nukkuisi haudan lepoon. Ei sitä välttämättä muuta enää kaipaa kuin ikuista rauhaa ja kivuttomuutta. Näin tämä elämä vain menee, otetaan elämästä kaikki irti ja sitten kuollaan. En ole mitenkään katkera tai muuta sellaista. Ikuinen lepo kuulostaa vaan niin ihanalta...

Moikka, ajattelin yrittää josko omista oloista kirjoittaminen helpottaisi yhtään tätä paskaa oloa. Mulla on tosiaan kaksisuuntaisen ja epävakaan persoonallisuuden diagnoosit ja lisäksi polttelen pilveä kun sillä saan hetken mielirauhaa tästä hullunmyllystä (ja kyllä, tiedän että se on ongelma ja pahentaa masennusta ja aiheuttaa ahdistusta, mutta näin nyt vaan on...)

Pelkästään jo tää mielenterveys- ja päihdeongelmaisen status saa mut tuntemaan itseni B-luokan kansalaiselta enkä näe tulevaisuutta kovinkaan valoisana, siis minkään asian suhteen. Kaikki koulut jää kesken (paitsi lukion suoritin kahdessa osassa), töissä jaksan käydä max. 2kk kunnes oon niin loppu, että on pakko jäädä saikulle. Ja tää sama kaava on toistunut jo vuosia.

Maniassa meen niin hulluun kuntoon, että päädyn useimmiten jopa psykoosiin ja silloin tietysti osastolle rauhoittumaan ja tuupataan täyteen lääkkeitä.

Vittumaisinta koko hommassa on tällä hetkellä se, että v.2018 olin yli vuoden kuivilla päihteistä ja bentoista, mutta jouduin siltikin psykoosiin (aiemmin yhdistin sen kannabiksen käyttöön) ja osastolle lataamaan.

Oon joutunut lukemattoia kertoja tahdosta riippumattomaan hoitoon, mutta oon myös itse hakeutunut suljetulle ja avo-osastolle kun elämä ottaa ylilyönnin, enkä kykene enää hoitamaan itseäni.

Nyt kun on vaikea masennusjakso meneillään ja miettii sitä, miten elämä tähän asti on ollut vain sarja epäonnistumisia, häpeää, syyllisyyttä ja tuskaa, niin epätoivo on ainoa sana jonka tähän elämään keksin.

Miten ihmeessä näiden sairauksien kanssa pystyy elämään edes siedettävää elämää?

Moi Kahteensuuntaan, en ole mikään hyvä neuvomaan. Mutta jos jotain tässä elämässä olen oppinut. Niin sen, että itselläni ainakin, auttaa pahimpaan ahdistukseen se kun kuuntelee klassista musiikkia ja lukee tai pelaa shakkia tietokoneella. Se on mulle parasta terapiaa. Tämä elämä ei näytä olevan mitään ihmeellistä, mutta sitten kun saa pitkäjänteisyyttä ja sinnikkyyttä, niin se varmaan palkitaan sitten joskus hamassa tulevaisuudessa... Tai ainakin haluan uskoa niin. Tsemppiä.

Kiitos vinkeistä. Vaikka nyt tuntuukin siltä, että oon tosi syvässä kuopassa, niin uskon itsekin siihen, että tän sairauden kanssa oppii joskus elämään. Ainakin toivottavasti. Mulle parhaimmat keinot ahdistuksen sietoon on myös musiikin kuuntelu, piirtäminen ja kävely ulkona, yritän toteuttaa niitä päivittäin.

Tänään on jännittävä päivä. Oon illalla menossa pitkästä aikaa NA vertaistukiryhmään. Sen avulla pysyin pitkään poissa päihteistä ja sain mielenterveytenikin parempaan kuntoon. Tarkoitus olisi päästä pitkään psykoterapiaan sitten kun oon tarpeeksi hyvässä kunnossa siihen. Lääkäri on jo luvannut tarvittavat lausunnot kun aika on oikea.

Vieläkin tulee nukuttua 12h yöunet ja silti väsyttää, mutta nousen väkisin ja teen aamupalaa vaikkei ole yhtään ruokahalua. Ihan kamalaa. Vihaan aamuja. Ensimmäinen ajatus herätessä on, että ei hitto taas uus päivä eikä vaan jaksaisi mitään. Ei siis yhtään mitään. Mutta jotenkin on vaan jaksettava. Perjantaina on lääkäriaika ja pitäisi taas aloittaa joku uusi mieltä tasaava lääkitys ja sairausloma jatkuu (oon nyt 3vkoa ollut pois töistä kun paloin ihan loppuun)

Tällaista tähän aamupäivään, mites teillä muilla?

Haluaisin olla näkymätön. En osaa olla sellainen yhteiskunnan jäsen mikä olisi hyvä.

Haluaisin tehdä oikein ja ettei kukaan huomaisi minua vaan saisin olla rauhassa.

Tänään ollut ihan siedettävä aamupäivä.