Purjevene kirjoitti:
Minäitse89, lukeminen tosiaan on hyvä keino. Se toimii minulla silloin, kun on vain kohtuullisen masentunut olo tai kohtuullinen ahdistus. Silloin kun on tuollaiset rajut kauhutilat päällä, en pysty lukemaan enkä keskittymään mihinkään muuhunkaan. Se vie kaiken ja muuttaa maailman toisennäköiseksi kuin normaalisti. Kaikki on pelkkää kauhua.

Okei, siihen kannattais lääkäriltä kysyä neuvoa.

Itse olen miettinyt, että mun ahdistus johtuu menneistä asioista. On tää vaan niin surullista kun ei millään saa mennyttä muutettua. Mitenköhän saisin elämän laatua vähän paremmaksi? Kun mulla on henkistä ja fyysistä pahoinvointia.

Mulla tulee Purjevene myös noita kauhun hetkiä. Mulla on siihen kyllä lääkitys.

Tuntuu varmaan teistäkin kaikista että elämä on vain mieletöntä tarpomista? Minusta ainakin tuntuu. Ei tästä poiskaan pääse, niin pakko vaan jatkaa. Se tietenkin mahdollisuus olisi olemassa, että menisi junan alle ja lopettaa tämä kärsimys. 🙁

Purjevene kirjoitti:Tuleeko teillä muilla tällaisia ahdistus- tai kauhukohtauksia ”satunnaisesti tyhjästä”, vai saatteko kiinni, mikä mahdollisesti sellaisen käynnisti?

Tartun tähän, koska mulla oli eilen illalla ensimmäistä kertaa sellainen kauhukohtaus jossa olin niin voimakkaassa paniikissa etten tiennyt selviäisinkö siitä. Se kesti aika pitkään, ja aloin pelätä mitä tapahtuu jos se ei lopukaan itsestään. Hetken aikaa mielessäni olin jo akuuttiapuun menossa, mutta sitten löysin riittävän vakuuttavanoloisen tiedon että paniikkikohtauksen fyysiset oireet on luonteeltaan sellaisia että ne menevät aina jossakin vaiheessa ohi. Tänä aamuna sit juttelin terapeitin kanssa toimintatavoista paniikkikohtauksen aikana. Hän ehdotti että jos asettuu selälleen lattialle jalat tuolin päällä, ja nostaa kädet pään yläpuolelle, uloshengitys tuppaa pitenemään ja se helpottaa hyperventilaatiota. Tiedä häntä, pitää kokeilla.

Mun kauhutiloissa (jotka ei traumaperäisiä) pystyn suunnilleen erottamaan muutaman päivän ajalta altistavia tekijöitä (stressaavat ja emotionaalisesti raskaat asiat, unenpuute tms) jotka ajattelen paniikkioireiden syyksi sitten kun oireet ilmenee. Mutta jälkikäteen vasta, en osaa ennakoida niin että muuttaisin jotain toiminnassani jotain ennen kuin kroppa on niin kierroksilla että taistele/pakene-reaktio vyöryy päälle.

Sit kun on "herkillä", ei paniikkikohtauksen alkuun tarvita kovin kummoista syytä. Sellaiset pienet takaiskut jotka normipäivänä ohittaisi olankohautuksella, saattavat aiheuttaa paniikin. Eilen aloin itkemään hillittömästi kun silmiini osui uutinen Notre Damen katedraalin palosta, ja tunsin itseni todella typeräksi.

Minulla on usein tuo olo, että "elämä on vain mieletöntä tarpomista", kuten minäitse89 kuvasit. Elämän epämielekkyys. Se on eri tunne kuin varsinainen masennustunne, vaikka tuokin on ymmärtääkseni masennuksen oire. Joskus minulla on varsinainen masennustunne, joka on niin turruttavan masentunut, ettei elämän mielekkyys tai epämielekkyys edes tule mieleen. Silloin kun ei ole masennustunnetta erikseen, minulla on usein tuo epämielekkyyden kokemus. Se on kauheaa. Silloin ei pysty nauttimaan mistään, mikä olisi hyvää juuri sillä hetkellä. Kauheaa on myös tajuta, että tästä voisi nauttia mutta en pysty.

Joskus epämielekkyyden tunnetta ei ole, ja elämä tuntuu ihan mielekkäältä kaikkine pienine asioineen, ilman mitään sen suurempaa tarkoitusta ja kaikkine pienine ongelmineen. Silloin aina huomaan, että se oli "vain tunne" eikä "ainoa oikea totuus". Sen jälkeen se taas unohtuu.

Soroppi, kuvaamasi herkillä olemisen tila on minullekin tuttu. Silloin minullakin ihan pienet ärsykkeet saattavat laukaista suunnattomia tiloja. Kun nyt mainitsit Notre Damen tulipalon, niin kun avasin Hesarin alkusivuilta näkyviin kuvan, jossa näkyi palanut iso torni selvästi, minäkin koin jotain syvää surua ja epätoivoa, ikään kuin se olisi jotenkin koskenut minun elämääni syvästi ja tehnyt siitä peruuttamattomasti epätoivoisen tästä eteenpäin. Johonkin se kosketti, muuhunkin kuin pelkästään sillä tasolla, että yleisesti ottaen on surullista, kun mikä tahansa hieno vanha rakennus tuhoutuu niin pahasti. Mutta tämä kuva symboloi jotain minulle tärkeää. Olisin hyvinkin saattanut saada itkukohtauksen, mutta tällä kertaa niin ei käynyt juuri tuosta uutiskuvasta, vaan siitä tuli "elämäni romahdus, jota ei enää voi korjata". Tunne on kauhea tuska ja epätoivo ja hätä, että pitäisi tehdä jotain mutta ei pysty mitään tekemään, kun se tuhoutui jo lopullisesti.

Sorruinpa sit pitkästä aikaa satuttamaan itteäni. 🙁

Käsi täynnä jälkiä, vahingoitin itteäni eilen, ku oli nii paha olo 🙁

Voi sinua, Tyttönen vaan. Kunpa löytyisi jokin keino lievittää pahaa oloa muulla tavoin. Millainen olosi on nyt?

Huono homma Tyttönen vaan. Itse olen kaiken muun huonon lisäksi koukussa Temestaan. En pääse siitä millään irti. Ei olis pitäny ikinä alottaa syömään sitä... 🙁

Purjevene kirjoitti:
Voi sinua, Tyttönen vaan. Kunpa löytyisi jokin keino lievittää pahaa oloa muulla tavoin. Millainen olosi on nyt?

Ihan ok olo, näitä pahoja oloja tulee ja menee. Nyt iski todella paha olo, et oli pakko satuttaa itteänsä.

Sääliksi käy ihmisiä jonka aivoissa on sairaus. Ei voi muuta sanoa. Se on surullista että elämä on niin julmaa. 🙁

Hei kaikille pitkästä aikaa...kesti vähän aikaa ennen kuin ymmärsin miten tänne pääsee...

Taas huonot fiilikset pitkästä aikaa, olinkin kuukausia jo kunnossa ja sitten pikku hiljaa vointi lähti huononemaan, ilman mitään järjellistä selitystä. Minut ehdittiin jo uloskirjata psykiatrian poliltakin joten sinnekin sitten uudella lähetteellä jos siltä tuntuu. Terapia käynnissä mutta nyt pääsiäistauolla.

Lääkäriin huomenna sairausloman hakuun, en ole työkykyinen.

Mitä tänne muille kuuluu?

Kuuluu paskaa. En tiedä enää miksi olen edes elossa? Kai siksi että en tiedä mitä kuoleman jälkeen on. Ja kun itsemurhasta saa luuserin leiman. Tämä elämä on vaan niin mielettömän raskasta, kun on näitä ongelmia. En toisaalta haluaisi tehdä mitään, mutta sitten jos en tee mitään, niin alan miettimään itsetuhoa.

Ja sitten jos teen jotain niin kun tulen kotiin niin silloinkin mietin itsetuhoa. Aivan niin kuin Sören Kierkegaard sanoi jossain kirjassaan: "Menet hirteen tai et mene niin joka tapauksessa kaduttaa."

En vaan pysty käsittämään että mikä elämästä muka tekee mielekkään. Toisaalta ymmärrän hyvin että ne jotka on täysin terveitä, niin pystyvät nauttimaan elämästä. Tai en tiedä. Ehkä siihenkin pätee: "Että olit terve tai sairas niin joka tapauksessa on huono olla."

Tämä ihmisen elämä tuntuu niin eriskummalliselta. Että ensin ollaan tässä mielettömässä maailmassa. Yritetään elää niin kuin kunnon kansalainen, mutta kuitenkin masennutaan ja mietitään päivien päättämistä. 🙁

Sorruin taas satuttaa itteäni 🙁 on vaan nii paha olo 🙁

Tiedän hyvin Tyttönen Vaan, mitä se paha olo on. Minullakin monta vuotta ollu ja ajatellu välillä päivien päättämistä. En vain uskalla tehdä sitä, kun pelkään että joudun helvettiin. Surullinen paikka tämä maailma ja elämä. Ei voi muuta sanoa. Kun kukaan ei saa valita syntymäänsä eikä elämänsä kulkua. Ja kaikki sitten kadotaan johonkin sanoin kuvaamattomaan tyhjyyteen josta ei ole paluuta. Sitten meillä on nämä sairaudet ja sodat ja kärsimys. Aivan kuin Jumalaa ei olisi tai hän ei piittaisi meistä pienistä ihmisistä, jotka yritämme edes jotenkin pärjätä tässä mielettömässä maailmassa... 🙁

Itellä ei ole toistaiseksi todettu masennusta, mutta välillä on todella huonoja päiviä.

Ei oo kovin montaa viikkoa taaksepäin kun aamulenkin jälkeen kaaduin lattialle.

Nytkin on semmoinen olo että tekis vaan mieli nukkua, mut pakko kuitenkin noin tunnin päästä lähteä agilityn alkeiskurssille koiran kanssa, koska kurssi on maksettu.

Vähän luulen tietäväni että mistä tämä olo johtuu..

Mut jospa agility kurssilla ikävät asiat unohtuisi edes hetkeksi.

Ei tästä tuu mitään, satutan vaan itteäni vaikka miten tekis tuskaa ja se kipukin on välillä kamalaa. Tuntuu et mun pitää rangaista itteäni satuttamalla. 🙁