Kylläpäs on taas huono olo... ☹️

Mitä haluaisit menneestä muuttaa, minäitse89?

Minulla taas menneisyys oli varsin hyvää aikaa. Vasta myöhemmin romahti kaikki ja tuli tällainen sietämättömän huono olo, johon ei auta mikään. Olen edelleen sairauslomalla. Puoli vuotta jo yhtäperää tällä kertaa.

Mulla on taas psykoosin ennakko-oireita..

Tänään pärjäsin ilman mitään lääkkeitä, vaikka oli ahdistusta ja lievää kuolemanhalua välillä. En saanut oikein mitään tehtyä, kun ahdistus saa aikaan sellaisen jumin, etten saa mitään tehtyä enkä päätettyä, vaan koen kauhua kaikkea kohtaan, mitä pitäisi tehdä. Ei mennyt kuitenkaan liian pahaksi. Jospa huomenna jaksaisi vähän enemmän.

Tyttönen vaan kirjoitti 20.3.2019 16:48

Mulla on taas psykoosin ennakko-oireita..

Onko sinulla mitään keinoa, mikä niihin auttaa, ettei mene pahemmaksi?

Purjevene kirjoitti 20.3.2019 14:26

Mitä haluaisit menneestä muuttaa, minäitse89?

Minulla taas menneisyys oli varsin hyvää aikaa. Vasta myöhemmin romahti kaikki ja tuli tällainen sietämättömän huono olo, johon ei auta mikään. Olen edelleen sairauslomalla. Puoli vuotta jo yhtäperää tällä kertaa.

Muutamia vääriä valintoja. Ei sen kummempaa...

Minkäköhän takia olen tällainen? Haluisin olla joku muu... En vain jaksa itseäni... ☹️ Tuntuu että oon vaan vaeltanu yössä tässä monta vuotta. Koko ajan vain luovuttaminen ja itsemurha mielessä. Kun en vain jaksais... Jostain oon aina repiny itseni aktiviteetteihin. Pelkään niin pirusti kaikkea. Tuntuu että kun katsoo ulkona tähtiä, niin tuntee kuinka loppujen lopuksi pieni on tässä järjettömän kokoisessa maailmankaikkeudessa. Ja minut on väkisin tänne synnytetty. Kukaan ei kysynyt että haluanko todella kokea tälllaisen elämän? Ja sitten yhteiskunta potkii persuuksille että työtä työtä työtä. Kunnes voimat loppuu ja kaikki on ohi. Hirveää kärsimys näytelmää, kun ei ole edes toivoa kuolemassa. Yksin täällä tosiaankin ollaan, mutta toisaalta sitten yksinkään ei pärjää.. ☹️

Purjevene kirjoitti 20.3.2019 19:47

Tyttönen vaan kirjoitti 20.3.2019 16:48

Mulla on taas psykoosin ennakko-oireita..

Onko sinulla mitään keinoa, mikä niihin auttaa, ettei mene pahemmaksi?

Ei yleensä, ne pahenee jos on pahentuakseen. Voi olla et menee akuuttiin tilaan tai sit ei.

Kylläpä teillä muillakin on vaikeaa tämä elämä. En ymmärrä, miksi sen näin vaikeaa pitää olla.

Tänään oli hirveä ahdistus ja masennus aamusta asti, mutta jotenkin selvisin enkä muistanut ottaa lääkettä. Sitten se yhtäkkiä hävisi noin kolmelta iltapäivällä! Kaikki ahdistus hävisi itsestään, ilman mitään syytä. En tiedä, miten näin voi käydä. Vieläkään ei ole masentunut eikä ahdistunut olo.

Tällainen olo jos olisi joka päivä tai edes puolet päivistä, pystyisin vaikka mihin. Maailma näyttää todella erilaiselta. Voin ihan järkevästi miettiä myös ongelmiani, eikä ole mitään pelkoja. Näen erilaisia mahdollisuuksia tehdä mielenkiintoista työtä tulevaisuudessa, ainakin osa-aikaisesti. Näen, kuinka työ voi olla inspiroivaa ja kivaa taas. Sellaista voisi löytyä, jos etsin.

Todellisuudessa kuitenkin on niin, että tätä voi olla noin 10 minuuttia päivässä tai ei yhtään. Monen tunnin "hyvä" jakso tulee ehkä kerran kuukaudessa. Kun on sitä huonoa, en jaksa tehdä mitään töitä.

Kun sanot, Minäitse89, että pelkäät niin paljon kaikkea, niin onko se sinullakin "vain" ahdistusta? En tarkoita vähätellä, ongelma on todellinen, koska sille ei voi itse mitään, mutta jos se on "vain" ahdistusta, niin se ei ole sitä, mitä oikeasti olet. Minulla ahdistus tuntuu juuri pelkona tai paremminkin kauhuna, joka liittyy ties mihin arkisiin tilanteisiin. Häpeäkin siihen jotenkin sotkeutuu. Kun otan vähän rauhoittavaa, ahdistus häviää, mutta se ei purkaudu pois näin "puhtaasti" kuin tänään tapahtui ilman lääkettä itsestään.

Olen nyt ihan ihmeissäni, kun näen hetken ajan taas normaalin tilan ilman hirveää ahdistusta tai masennusta.

Hei Purjevene!

Kyllä se minulla on ahdistusta. Se on koko ajan mulla päällä tein sitten mitä tahansa, niin levottomuus ja ahdistus kytee syvällä sisimmässä. Sitä on jatkunut monta vuotta. Sen takia olen ollut niin masentunut välillä. Olisi erittäin vaikeaa vielä elää monta vuotta tällaista elämää. Olen nyt kohta kolmekymmenta ja jos joudun vielä esim. seuraavat 30 vuotta elämään tämän ahdistuksen alla, niin en tiedä mitä elämästä tulee.

Minun elämäni parhaat hetket olivat tuossa parin kympin tienoilla.

On vaan niin vaikeaa, kun tämä ahdistus on välillä niin sietämätöntä että tahtoisin pois. Mutta kun ei sekään sitten ole mikään hyvä ratkaisu, kun ei tiedä haudantakaisesta elämästä.

Mulla on nyt kyllä tietynlainen kriisi päällä. Mun ajatukset ovat itsetuhoisia, mutta muuten pystyn edes jotenkin toimimaan.

En vain siedä ihmisten ilmoilla oloa hirveän kauaa putkeen. Kotona taas olen väsynyt.

Mun täytyy nyt lähi aikoina tarkkaan harkita mitä teen tällä elämällä, joka on niin tuskaista useimmiten. Täytyy tarkkaan punnita kaikki vaihtoehdot. En kaipaa sääliä, mutta totean vain että tällaista tämä minun elämä on. Todella vaikeaa. Toisaalta tiedän mitä se itsetuho on: se on sitä kun ottaa pillereitä kourallisen ja tukehtuu. Se on kamalaa. ☹️

P.S. Olen täysin vakavissani tämän elämän jatkon suhteen. En missään nimessä kestä tällaista esim. seuraavat 20 vuotta. Olen täysin järjissäni ja pohdin vain sitä että mikä tässä loppujen lopuksi kannattaa. Nimittäin im ei välttämättä ole huonoin vaihtoehto. Mikä tässä elämässä sitten olisi muka niin viehättävää, että tätä kitumista kannattaisi jatkaa loputtomiin? Eikö se olisi armollista itseänsä kohtaan että hyppäisi junan alle? Eikö se olisi järkevää, sillä kumpi tässä nyt on tärkeämpi asia: kitua vielä monta vuotta tässä helvetissä vai lopettaa tämä? Siis armahtaa itsensä? Kysyn nyt suoraan sitä: mikä tässä elämässä on ylipäätänsä tärkeää?

Tää on kyllä ihan käsittämätöntä kuinka huonoa tämä elämä voi olla... Haluaisin vain vaipua johonkin horrokseen. Olen niin sietämättömän arka. Siis aivan kamalaa. Enkä halua mihinkään terapiaan yms. Sillä en halua elää uudestaan tätä kurjaa elämää. Haluan unohtaa kaiken menneen ja saada jotenkin henkiset ja fyysiset kivut pois...

Kai se elämisen tärkeys on eri ihmisillä eri asia. Ei kai se im ole huonoin vaihtoehto, jos ei enää löydä mitään elämisen arvoista. Itse olen huomannut, että kun on fyysistä kipua niin tarve elämiseen on silloin suuri. Tekee mitä tahansa pysyäkseen hengissä ja jopa työkykyisenä. Kai se on jokin alkeellinen eloonjäämisvietti.
Mutta me ihmiset ollaan erilaisia.
Ajattelen myös perhettäni ja muita läheisiä ja sitä, miten kuolemani heitä satuttaisi. Toki he siitä selviäisivät, en niin korvaamaton ole, mutta aikaa sekin vaatisi.

Joo, jatkuva ahdistus masentaa minuakin. Luulen, että osa masennuksesta tulee juuri siitä, ettei kärsimykselle ole mitään ulospääsyä. Lääkkeet auttavat tilapäisesti, mutta jokainen päivä ja viikko on ihan hirveää. Asiat ovat hoitamatta ja joka puolelta tuntuu joku käyvän kimppuun ja vaativan ties mitä. Vaikken jaksa mitään.

Joskus on parempi hetki, mutta sellainen tulee satunnaisesti "tyhjästä", eikä se kestä kauan.

Tavallisesti en pysty nauttimaan mistään. Mikään ei tuo mielihyvää. On kauheaa huomata jokin asia, joka aiemmin tuotti mielihyvää, kun enää niin ei tapahdu. Sitten alkaa melkein itkettää, kun sekään ei enää tuota iloa, mutta itkukaan ei tule ulos kunnolla.

Haluaisin levätä ja rauhoittua, mutta sisälläni joku systeemi ei rauhoitu, vaan se koko ajan pyörittää kauhuja, vaikken ajattele mitään.

Kevät on ikävää aikaa, koska se tietää aina lisävaikeuksia. Pitää selvitä vielä useammista asioista kuin syksyllä. Sitten tulee hankala kesä"loma", jonka läpivienti on moninverroin raskaampaa kuin talviarki ja lapsen koulu. Toiset saattavat suunnitella lomiaan ja kertoa matkasuunnitelmistaan, ja minä mietin kauhulla, miten taas selviän tästä. Ongelma sinänsä on todellinen, ja aiemman kokemuksen perusteella on todennäköistä, että tulee olemaan vaikeaa jaksaa se läpi ja selvitä syksyyn.

Minustakaan eläminen ei ole mitenkään itsestäänselvästi parempi vaihtoehto kuin kuolema. En ole aiemmin ajatellut näin. Käsitykseni muuttui, kun kärsimys oli kiertänyt kehää tarpeeksi monta vuotta ja tunne "tilapäisestä kriisistä" muuttui kokemukseksi siitä, että elämänihän jäi pysyvästi sietämättömäksi. Se ei ollutkaan ohimenevää.

Toisen ihmisen kannalta en pysty masentuneena ajattelemaan asiaa. Tuntuu vain siltä, että kaikille muille on parempi, etten ole enää taakkana. Se jollain tavalla sisältyy tähän yleiseen toivottomuuteen. Muut näkökulmat ovat poissuljettuja. Pystyn toistamaan niitä ulkomuistista, mutten koe niitä.

Tänään on ollut hiukan helpompi olo, koska ulkona oli pilvistä ja satoi. Sumuakin taisi olla. Ei kuitenkaan paistanut aurinko eikä ollut ns. kaunis päivä. Voin yleensä paremmin, mitä "huonompi" ilma on. En tajua miksi. Jostain syystä se on lohdullista, kun oikein kovasti sataa.

Luin kirjaa tänään, enkä mennyt mihinkään. Onneksi tajusin perjantaina hakea kirjastosta luettavaa odottamaan. Koska pystyin lukemaan, sekin kertoo siitä, että oli ihan kohtuullinen päivä.

Kiitos Purjevene viestistä.

Mulla on noita ihan samoja tuntemuksia.

Olen lukenut paljon filosofiaa ja se auttaa välillä, esim. Schopenhauer ja Niechzte. Mustakin tää elämä tuntuu välillä kauhujentalolta. Jossa pieni valon pilkahdus edes vähän auttaa lahaamaan itseään.

Ihmisellä on tämä tietoisuuden taakka, että me tiedämme maailmasta niin paljon enemmän kuin eläimet. Jotkut puhuu että kuinka hienoa se on kun olemme tietoisia olentoja, mutta itse en tiedä tuosta. Jos loppujen lopuksi elämä on tällaista ja maailma on juuri sellainen ihmisestä välittämätön, kylmä ja kalsea paikka, niin onko tietoisuus todella sitten lahja? Ja tähän suuri kysymysmerkki... Ja mitä sitten kun tulee sairaus ja vanhuus, mikä sitten enää neuvoksi?