Eikös se ole niin, että juttu toimii molempiin suuntiin, ajatukset vaikuttavat aivoihin ja aivot ajatuksiin? Esimerkiksi lapsen aivot eivät kehity ilman ympäristön vaikutusta, ja aikuisenkin aivot voivat muuttua ja jopa uusia hermosoluja voi kasvaa. Aivot taas tietenkin vaikuttavat ajatteluun ja käyttäytymiseen. Masennus taas kai on yleensä seurausta juuri ympäristötekijöistä kuten ymmärtämättömästä kohtelusta lapsena. On myös masennusta, joka johtuu lähinnä "kemiasta", esimerkiksi neurologisesta sairaudesta. Tautiluokituksessakin on mainttu elimellinen masennus.
En usko, että masennuksesta voi millään konstilla parantua nopeasti, ajatuksetkin ovat niin monitahoinen ja monimutkainen juttu, ja mukana ovat ennenkaikkea tunteet - ja kaikki voi lisäksi olla tiedostamatonta. Aikamoinen ryteikkö selvitettäväksi. Luulen, että moni olisi itse hoksannut jonkun pikaparannusmenetelmän ja hoitanut sillä kädenkäänteessä itsensä kuntoon, jos se olisi mahdollista. En minä ainakaan ole tavannut sellaista henkilöä. Olisi haitallistakin, jos oppimamme asiat voisi tuosta vain pyyhkäistä pois.
Psykologi, jolla kävit, on käyttäyttynyt törkeästi. Oliko kyse edes oikeasta terapiasta? Ei minusta terapiassa vatvota loputtomasti ikäviä asioita, vaan terapian tarkoituksena on nimenomaan muuttaa ajatustottumuksia. Kaikki eri terapiasuuntaukset pyrkivät käsittääkseni tähän eri tavoin. Mutta hetkessä ei mitän tapahdu, ja terapeutin on oltava aammattitaitoinen eikä mikään välinpitämätön haukottelija.
Tukihenkilöistä en sano mitään, koska se kuitenkin moderoitaisiin pois.
Voimia! Pärjäillään!
Samanlainen masennuksen kanssa taistelija

Tuntuu, että masennuslääkkeitä jaetaan ihmisille liiankin helposti. Masennus kehittyy ihmisille vähitellen ilman lääkkeitä, joten tottahan se on: se tulisi myös parantua ilman lääkkeitä. Ihmisen ajatusmaailma ja henkinen hyvinvointihan siinä masenuksen kourissa kärsii, ja lääkkeillä tulisi ainoastaan helpottaa oloa hetkellisesti; ei poistaa masennusta.

Nykypäivänä itsestäni on alkanut tuntua, että tässä yhteiskunnassa masennuslääkkeistä on tullut jollain tapaa eräänlainen ratkaisu ihmisten (erityisesti nuorten aikuisten) henkisen pahan olon kontrolloimiseen. Varsinkin lähipiirissäni tämän asian olen pistänyt merkille, ja se onkin todella surullista. Ihan oikeasti joskus olen tätä asiaa pohtiessani ihan itkenyt, sillä näyttää siltä, ettei ketään kiinnosta paneutua näiden ihmisten pahan, huonon olon todellisiin ongelmiin ja ongelmien ratkaisemiseen. Annetaan vaan lääkkeet käteen ja that's it. Vaikka totuushan on se, että ei ne ongelmat sieltä masennuksen alka mihinkään katoa: lääkkeet auttavat vain siirtämään pahan olon pois hetkellisesti. Tämä taas johtaa pitkällä tähtäimellä varmasti siihen, että ihmisistä tulee lääkeriippuvaisia tai he alkavat etsiä helpotusta oloonsa jostain muualta. Tai kyllästyvät pahaan oloon ja alkavat purkaa sitä muihin ihmisiin..... sitäkin on nimittäin nähty. Ja vuosi vuodelta tullaan näkemään entistä enemmän. Miksi asioihin ei voida puuttua ajoissa? Miksi ihmisen täytyy esimerkiksi mennä aivan sekaisin, ennen kuin hän saa apua? Kuuluu hoiton piiriin? Huhhuh. Syynä varmaan raha. Mutta nyt kyllä säästetään ihan väärästä päästä.... ainakin itse olen miettinyt, että varmaan enemmän menee rahaa näiden pahaa-oloa potevien ihmisten hurjien tekojen selvittelyyn ja setvimiseen kuin siihen, että asioihin oltaisiin puututtu ajoissa ja otettu heti vakavasti, eikä annettu lääkkeitä ja osoitettu ovea...

Oli miten oli, tämä on vain minun mielipiteeni asiasta. Olen vahvasti sitä mieltä, että masennuslääkkeet lyövät vain lisää vettä myllyyn. Ne saavat laajasti katsottuna enemmän hyvää kuin pahaa aikaan, jos meno jatkuu tähän malliin : (

Muistakaa rakkaat ihmiset pitää toisistanne huolta. Kysellä toistenne kuulumisia ja kuunnella toisia. Auttaa ja tukea. Yksinäisyyden ehkäisemisellä torjutaan jo monta alkavaa mahdollista masennusta, eikä se yhteydenpito ihmisten välillä niin paljoa vaadi. Miettikää. Ei vaadi paljoa ottaa puhelinta käteen ja soittaa läheisille; merkitys toiselle ihmiselle voi olla mielettömän suuri. Pienet hyvät teot = suuret, merkitykselliset ilot.

Mukavaa viikonloppua!🌻🙂🌻

Eräs tuttuni, joka on psykiatri, on sitä mieltä, että masennusta on todennäköisesti montaa eri tyyppiä (eikä niitä ja niiden erilaisia syntymekanismeja tunneta tietääkseni kovinkaan tarkasti vielä). Siten kai on mahdollista, että toiset masennukset ovat enemmän "sisäsyntyisiä" ja elimellisiä ja toiset enemmän ympäristön aiheuttamia, mutta kai kaikki vaikuttaa kuitenkin loppujen lopuksi kaikkeen, eikä ympäristön ja fysiologian vuorovaikutusta pysty oikein erottamaan toisistaan. Mutta olen itsekin kuullut joskus, että masentuneen aivokemian muutokset olisi ajattelutavan muutoksista johtuvaa. Tottakai jokin pitkäaikainen "tapa" hiljalleen muuttaa aivojen rakenteita yms, mutta kyllä masennuksen puhkeamiseen vissiin on kuitenkin myös jokin perinnöllinen alttius.. Mutta siis jos masennuksia on todella montaa tyyppiä, niin ei varmaan voida myöskään niputtaa yhteen toimivia parannuskeinoja yms. Tiedä häntä, aika suo kyllä 😋. Mutta siis tässä vaan mun henk.koht. pohdintaa asiasta, en tiedä sen tarkemmin.

Mulla on ollut samantyyppinen terapiakokemus kuin sulla. Ensimmäisen kerran kun kävin kenellekään juttelemassa ja avauduin vieraalle ihmiselle, niin tämä psykologi vilkuili kelloaan koko ajan, eikä tuntunut olevan yhtään läsnä tilanteessa. Hän jopa lopetti session 10 minuuttia ennen kuin aika loppui ja oli muutenkin kummallinen. Kun lähdin sieltä pois oloni oli ainakin tuplasti pahempi ja lisäksi oli ihan tyhmä olo. En mennyt hänelle enää toiste, ja hän vielä kehtasi soittaa perään ja kysellä että miksi en halua jatkaa terapiaa! Tämän huonon terapiakokemuksen takia (oli siis ensimmäiseni, enkä tiennyt millaista terapian kuuluisi olla) päätin yrittää selvitä masennuksesta omin voimin - sillä seurauksella, että nyt 5 vuotta myöhemmin olen vielä pahemmassa jamassa ja minun pitäisi ehdottomasti aloittaa terapia, mutta pelkään terapiaan hakeutumista, sillä haluan suojella itseäni kokemasta uudestaan jotain tuollaista nöyryyttävää. Pitäisi kai päästä tällaisten asioiden yli ja yläpuolelle.

Toinen terapiakokemukseni oli myös erikoinen, kun psykologi tuntui muuttavan koko persoonaansa aina terapiaistunnon aluksi. Hän istui tuolilleen, asetteli itsensä joka kerta paikoilleen samalla tavalla ja puhui kummallisesti. Kun aika päättyi, hän palasi takaisin "normaaliksi". Ja taas oli tyhmä olo! Miksi haluaisin puhua jollekin asioitani, kun henkilö ei ole aidosti mukana tilanteessa vaan vetää jotain kummaa roolia? Äh. Olen kyllä käynyt psykiatrilla muutaman kerran ja kokemus on ollut pääasiassa positiivinen, joten hyviäkin tyyppejä kai löytyy, joten kai sitä pitäisi vaan jaksaa etsiä itselle sopivaa HYVÄÄ terapeuttia..

Olen itsekin kokenut, että terapia on ikään kuin asioiden turhaa "vatvomista". Vaikka omat terapeuttini eivät olleet mitenkään välinpitämättömiä ja osasivat varmaan hoitaa monia muita ihmisiä, en kokenut ahdistukseni ja masennukseni järin helpottaneen kuuden vuoden terapiaputken jälkeen.

Eriskummallista asiassa on se, että minä jos kuka luotin terapian vaikuttavan minuun positiivisesti ja siksi todella tein kaikkeni saadakseni oloni paranemaan. Kuudennen vuoden jälkeen päätin, etten enää jaksa puhua samoista asioista ja syödä samoja lääkkeitä vain siksi, että terapeutit eivät viitsi myöntää, etteivät he tiedä mitä tehdä kanssani.

Pidän raivostuttavana sitä, jos kerron jollekulle kielteisistä ajatuksistani ja tämä joku on heti passittamassa minua terapeutille: "Ehkä sinun kannattaisi puhua jollekin ajatuksistasi." Miksen voi puhua niistä nimenomaan tälle jollekulle, miksi joka asiaan tarvitaan ammattilaisen neuvoja? Onko terapeutti ainoa, jolle voi puhua ikävistä asioista?

Psykologia on hieno tiede sinänsä, mutta jos haluaisimme tietää siitä kaiken, meidän tulisi olla jumalia. Terapeutit eivät ole kaikkitietäviä, heillä on vain murto-osa kaikesta siitä tiedosta, mitä tulisi tietää hallitakseen psykologiaa täydellisesti. Tähän faktaan nähden psykiatreilla on ehkä liiankin paljon valtaa päättää, kuka on sairas ja kuka ei.

Jos joku ihminen vaikka käyttäytyy ympäristön ja kulttuurin normien valossa jotenkin poikkeavasti, psykiatrilla on valta antaa tälle ihmiselle sairaan leima (esim. diagnoosi persoonallisuushäiriö). Ja tämän leiman antamista harvoin kyseenalaistetaan: jos psykiatri sanoo, että sinulla on käytöshäiriö, se tarkoittaa, että mielesi on parannettava, ja sillä siisti. Siihen ei ole vastaanpanemista.

Tämä nyt vähän poikkesi aiheesta, mutta tuli vain mieleen.

Kiitos, kiva että vastasitte. Kommenteistanne tuli itselleni moniakin asioita mieleen, mutta en kaikista saanut vielä kasaan järkevää yhteenvetoa. Kieltämättä siinä pikaisen parantumisen teoriassa on oiottu mutkia suoriksi. Voihan se lievemmissä tapauksissa toimia, mutta ei kaikissa. Pelkästään omin voimin on aika vaikea nousta masennuksesta ylös. Kuvittelisin, että aina tarvitaan joku ulkopuolinen "aivopesemään" niitä masentuneen ajatuksia eri suuntaan. Mukana ovat tunteet, mutta tunteet syntyvät niistä ajatuksista. Vaatii pitkän prosessin kaivaa ne tiedostamattomat ajatukset esiin.

Ajatusten syntyyn vaikuttavia muuttujia on niin valtavan paljon, että on melkein pakko ihmtellä miten omiin ajatuksiinsa voi ollenkaan luottaa. Vaikuttavia muuttujia voivat olla esim. taustalla soiva musiikki, verensokeri, sää, missä seurassa ollaan, edellinen ajatus, vanhat kokemukset, juuri nähty maisema tai vaikka mainos, hajut yms. yms. Kun joku muuttuja tästä yhtälöstä muuttuu tai niitä tulee lisää, niin on ajatuskin jo taas aivan erilainen. Seuraavana päivänä siis ajattelee samasta asiasta jo erilailla.

IisaMari kirjoitti 22.7.2012 20:20

Pidän raivostuttavana sitä, jos kerron jollekulle kielteisistä ajatuksistani ja tämä joku on heti passittamassa minua terapeutille: "Ehkä sinun kannattaisi puhua jollekin ajatuksistasi." Miksen voi puhua niistä nimenomaan tälle jollekulle, miksi joka asiaan tarvitaan ammattilaisen neuvoja? Onko terapeutti ainoa, jolle voi puhua ikävistä asioista?

Minua on usein ärsyttänyt sama asia. Jo pelkästään kuunteleminen auttaisi sen sijaan, että kehotetaan hakemaan sitä "apua" jostain ulkopuolelta. Ihan niin kuin jossain olisi noin vain joku ihmeen apu odottamassa. Ei ole olemassa mitään valmista apua joka automaattisesti auttaisi. Pelkästään se, että saa jotain avuksi kutsuttavaa, vaatii ison prosessin ja paljon voimia. Jos siitä avusta sitten seuraakin vain pahempi olo, niin se on aika suuri isku. Tuntuu, että lopulta sitä on tässä maailmassa aika yksin.

Edellisistä kirjoituksista tuli mieleen, psykologilla käymisessä on usein se ongelma, että kun tarvitsisi vain jonkun jolle purkaa tuntojaan, mielellään empaattisen ihmisen joka myös välittää toisten huolista, niin psykologilla vastassa onkin tuntematon ihminen joka suhtautuu potilaisiin kylmästi, tunteettomasti ja välinpitämättömästi. Aivan kuin ei puhuisi ihmiselle ollenkaan, vaan jollekin joka ei edes kuule mitä sanot (oma kokemukseni psykologeista). Silloin puhumisesta ei ole juurikaan apua, vaan se tuntuu enemmänkin pahalta.

Terapiasta en tiedä mitään, mutta olen jättänyt psykologilla käynnit juuri sen takia, että joka kerta siellä käymisen jälkeen olo on ollut huomattavasti pahempi kuin aiemmin.

Tuosta omiin ajatuksiin luottamisesta. Eihän ihminen olekaan täydellinen, emme voi olla varmoja siitä, että olemme oikeassa. Mutta siis jos vaikka jokin musiikki muuttaa meidän mielialaamme, niin eihän se tarkoita sitä, että mielemme olisi jotenkin heikko kun siihen vaikuttaa niinkin pieni ärsyke. Kaikkihan vaikuttaa kaikkeen.

Voimme luottaa siihen, että ajatuksemme ovat reaktio jostain, mitä ympärillä tapahtuu, mutta emme tietenkään voi olla varmoja siitä, onko reaktiomme hyödyllinen tai aiheellinen.

Tietenkin kun tämän asiankin tiedostaa itsessään, niin voi kyseenalaistaa omat reaktionsa ja suhtautua niihin tietyllä varauksella: "Onko nyt aiheellista antaa tämän asian vaivata mieltäni näin paljon?", "Reagoinko tähän pettymykseen nyt liiankin dramaattisesti?" jne.

En lukenut kaikkia tästä ketjusta, mutta olen selvinnyt masennuksesta ilman lääkkeitä. Siinä vain meni ehkä aikaa turhan monta vuotta, jouduin eläkkeelle kun en toipunut. Minulla oli huono tuuri kun en saanut tarpeeksi hyvää ja asiantuntevaa terapeuttia. pelkkä puhuminen pahoista ajatuksista ja teoista ja muisteleminen pahoista asioista ei tee ketään terveeksi. No, puhua pajatin kyllä monta vuotta surkeuttani, etten voi sanoa auttoiko se, kuitenkin. Että sitten viimein lähdin hakemaan muunlaista hoitoa, oma-apuryhmiä, vertaistukea.

Minä olen myös taipuvainen ajattelemaan toimimisen auttavan masennukseen.
Ajatukset lamassa ollen mikään muu ei niin liikkeelle saa kuin halu toisenlaisiin ajatuksiin.
Joka askel vaikka miten laahaavakin vie pois siitä ajatusmaailmasta jossa oli hetki aikaisemmin.

Hei.Kun,ajattelee ilosia ja hyviä asioita niin tulee hyvä mieli ja taas,kun ajattelee niitä ikäviä muistoja niin tulee huono olo tai ainakin minulle.Nyt olenkin pyörinyt taas tässä omassa noidankehässäni🙄.Miksi ne vanhat asiat tulee mieleen ja miksi niitä pitää miettiä?miksi ei voi vaan antaa olla ja unohtaa?😐 mennä eteenpäin hymyillen🙂.

Ajatuksilla on erittäin suuri vaikutus siihen miten voimme. Näitä opittuja haitallisia ajatusmalleja kutsutaan ajatusvääristymiksi ja ovat yleisiä etenkin masentuneilla ihmisillä. Niitä on mahdollista muuttaa ja oppia niistä pois. Tärkeintä on tunnistaa ja tiedostaa omat ajatusvääristymänsä.
Ajatusvääristymiä on montaa eri tyyppiä:

Mustavalkoajattelu: Ihmisiä ja asioita nähdään ääripäiden avulla, "kaikki tai ei mitään" "joko-tai", johtaa tunteiden vuoristorataan ja arkipäivästä saattaa tulla siksak-elämää, jossa siirrytään mustavalkoajattelun kautta nopealla vauhdilla ongelmasta seuraavaan.

Väärät yleistykset: "kaikki" "aina" "ei kukaan", itseä koskevat väärät yleistykset voivat olla muutoksen esteenä ja itseä koskevat haitalliset uskomukset voivat tehdä hyvin monesta tilanteesta ongelmallisia.

"Aivoluteilu" eli toisten ajatusten lukeminen: Tehdään vääriä oletuksia esimerkiksi toisen eleistä, äänensävystä ym, sen sijaan että kysyttäisiin suoraan mitä toinen tarkoittaa. Kaikki aivoluteilu ei ole pahasta, mutta kun se perustuu ajatusvääristymiin, siihen liittyy usein hankalia tunteita ja epätarkoituksenmukaista käyttäytymistä.

Suurentelu: Korostetaan asioiden kielteisiä tai myönteisiä puolia dramaattisella tavalla. Pienistä vastoinkäymisistä tulee ylitsepääsemättömiä esteitä ja satunnaisesta ärtymyksestä kasvaa monivuotinen kauna. Vastakohta tälle on vähättely, mikä ilmenee esimerkiksi vääränä vaatimattomuutena tai omien tunteiden mitätöimisenä.

Katastrofiajattelu: Ennakoidaan mahdollisimman huonoja seurauksia, mikä voi johtaa asioiden turhaan välttelyyn tai liioiteltuun reaktioon. Alhaisen sietokyvyn seuraus, pienikin vastoinkäyminen on kauheaa tai kamalaa.

Henkilökohtaistaminen: Ajatellaan toisen käyttäytymisen liittyvän itseen. Tulkitaan ympäristöä ikään kuin kaikki pyörisi itsen ympärillä. "Ne tuijottivat minua, kun..." "Pitihän se arvata ettei hän... kun minä..."

Pitäisi ja täytyy: Keskeisiä hyvän olon poistajia. Yleisiä etenkin masentuneen ajattelussa. Paljon asioita joita on on pakko tehdä ja vähän asioita joista nauttii.

Leimaaminen: Leimaa joko itseään tai muita jäykästi harkitsematta muita tulkinta mahdollisuuksia. "Ei tällaista ihmistä kukaan huoli"

Emotionaalinen päättely: Johtopäätösten tekeminen tunteita tulkitsemalla. Ajattellaan, että jokin on oikein, koska "tuntuu" siltä. Uskotaan tunteeseen niin vahvasti, että muuta todistusaineistoa ei oteta huomioon. "Tunnen itseni tyhmäksi, olen siis tyhmä."

Valikoiva havaitseminen, "henkinen suodatin": Keskitytään yhteen usein kielteiseen pikku-asiaan ja unohdetaan kokonaiskuva. Tämän perusteella tehdään mielivaltaisia johtopäätöksiä.

Mielivaltaiset johtopäätökset: Johtopäätösten tekeminen pienistä vihjeistä käsin.

Positiivisen poisulkeminen: Positiivisia kokemuksia ei otetaan huomioon, vaan ne mitätöidään. Kielteiset kokemukset taas kertovat juuri itsestä. Tähän liittyy "kyllä-mutta" lauseet. Vertailevaa ajattelua, jonka avulla suoritukset käännetään itselle epäedulliseen valoon vertailemalla sitä muiden suorituksiin.

Se miten ajattelemme, vaikuttaa siihen miten tunnemme ja käyttäydymme!

Ihminen ei ole ajatustensa vanki. Emme ole sitä mitä ajattelemme.

*Edellinen on suurimmaksi osaksi otteita Kankaanpään A-kodin Tunnetaito-ryhmän materiaalista*

En lukenut kaikkea tästä ketjusta, mutta olen sitä mieltä että ajatukset saavat aikaan masennusta, alakuloa ym. Ei tietenkään ihan paranna ilman terapiaa, mutta terapian kannattaa olla sellaista missä ajatuksia opetellaan muokkaamaan itse.
Ja kaikenlainen hengellinen kokemus hyvästä, rakastavasta ja armollisesta Jumalasta on myös yksi keino millä saa ajatukset pois pahasta.
Itsekuri on tärkeä asia kun yrittää jaloilleen masennuksesta.

Voi kun voisi ajatella vain niitä hyviä asioita.😟. Elämässä
kuitenkin paljonkin hyvää. 🙂. Miksi ne huonot asiat vain pyörii
mielessä. Muun muassa mietin menneitä. Tehtyjä virheitä. Niille
ei mitään enää voi vaikka haluaisikin. Elämästä on kadonnut
ilo. Tuntuu ettei elämällä ole enää mitään annettavaa😞.

salainen55 kirjoitti 4.2.2013 13:44

terapian kannattaa olla sellaista missä ajatuksia opetellaan muokkaamaan itse.

Jos ajatukset ovat negatiivisia ja sitä kautta on hyvin masentuneessa mielentilassa, niin ainoa mitä siinä tilassa voi tehdä, on yrittää olla ottamatta niitä ajatuksiaan vakavasti. Niitä vastaan ei pidä taistella eikä väkisin yrittää olla positiivinen, koska se vain pahentaisi omaa huonoa oloa. Täytyy vain odottaa, että ajatus vaihtuu ja yrittää olla kiinnittämättä niihin negatiivisiin huomiota. No, tätä nyt yritän ainakin itse opetella ja välillä se onnistuu ja välillä ei. Masentuneena sellainen väkinäinen positiivari-ajattelu tuntuu aika myrkylliseltä (ainakin itse näen punaista aina lukiessani Positiivarien "Asenne ratkaisee aina" lausahduksen - siinä on jotain valtavan ärsyttävää, oli se sitten totta tai ei).

Se, että opettelee hallitsemaan ajatuksiaan, ei tarkoita sitä, että ollaan väkisin positiivisia. Tai edes sitä, että ollaan positiivisia. Positiivisuudella ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Pitää opetella tunnistamaan omat haitalliset ajatusmallit ja lähteä muokkaamaan niitä malleja ensinnäkin ymmärtämällä, että se mitä ajattelee ei ole totta tai on liioiteltua ym.
Ei kukaan parane vääntämällä tekohymyä naamalle. Ja pahinta mitä masentuneelle voi sanoa on, että sen kun otat itseäsi niskasta kiinni tai että sen kun muutat asennettasi. Mutta näistä asioista ei todellakaan ole kyse, kun lähdetään muuttamaan omia OPITTUJA ajatusmalleja toisiksi. Voi opetella uudet ajatusmallit niiden haitallisten tilalle. Tietoista läsnäoloa, tietoista ajatustensa ymmärtämistä ja hallintaa. Ei tekoasennetta tai tekohymyä, ei teennäistä positiivisuutta, se ei johda mihinkään.

Esimerkiksi ahdistusta tai laukkaavia ajatuksia voi lähteä hillitsemään ihan yksinkertaisella tietoisuusharjoitteella, ottaa käsirasvaa ja rasvaa vain käsiä rauhallisesti. Yrittää keskittyä siihen miltä rasva tuntuu, miltä kädet tuntuvat, jatkaa sitä 10-15min. Ajatukset harhailee, mutta silti yrittää palata koko ajan vain siihen rasvaan ja omiin käsiin.

Ja terapia missä opetellaan näitä taitoja on kognitiivinen terapia, suosittelen. On yleensä lyhytkestoisempaa kuin pelkkä psykoanalyyttinen.