Luin jonkin verran tätä ketjua (nykyään on vaikeaa lukea kovin paljoa täällä, ei jaksa) ja tajusin muutaman asian: En lue enää kovin paljoa, vain "helppoja" kirjoja, ristikoita täyttelen nykyisin, kun ennen en niitä täyttänyt, mutta ne tuntuu tarpeeksi helpolta ja nopealta, eikä tartte muistaa tai sen kummemmin miettiä tekemäänsä, kaikki uuden oppiminen (käyttöohjeiden yms.) lukeminen ja ymmärtäminen on hankalaa, en millään saa selvää mitä niissä tarkoitetaan, esim. kameran käyttöohjeen lukeminen aiheutti paineen tunteen ja hiki nousi pintaan. Vieläkin sen käyttö on oppimatta.
Auttaako lääkkeet masennuksen aiheuttamien oireiden poistamiseen? Käyn nyt hoitajan vastaaotolla ja olen puhunut lääkkeestä, koska pelottaa se että muutun vain iän myötä huonompaan suuntaan. Olen ollut työpaikkakiusattuna työssä ollessa ja en enää vaikka yritin päässyt mihinkään töihin, osittain masennuksen syy ja toisaalta olin niin muuttunut etten kyennyt tulemaan toimeen enää muiden kanssa. Yksin olo on kaikista parasta.
Harmittaa kun ystäviin ja sukulaisiin on mennyt välit viileiksi tai oikeastaan ihan loppunut yhteyden pito, minä soitan mutteivat he ja olenkin päätellyt etteivät he halua olla minun kanssa tekemisissä, heillä ei ole mitään juteltavaa minun kans enää. En ole pysynyt heidän tasollaan vaan olen jotenkin muuttunut? Mutta onko sekin vain hyvä asia? kannattaako sitä edes surra? Jos tämä elämä mitä nyt elän onkin se oikea ja se missä yritin pärjätä olikin sitä mikä ei ollut minulle sopivaa ja yritin vain vetää jotain roolia siinä ja siksi ne ihmiset joiden kanssa tulin toimeen ennen eivät nyt sitten ymmärrä minua enkä minä heitä.
Muutos vain pelottaa aina ja se että miten minun käy jos muutunkin toisenlaiseksi kuin mitä olen nyt. Kun väistämättä muutun kuitenkin.
Eniten huomaan erilaisuuteni kun olen tekemisissä lastenlasten kanssa ja siinä on myös toiset isovanhemmat (tulin mummoksi jo 41v) ja he osaavat jutella ja höpöttää nuoren kanssa iloisesti kaikenlaista ja minä olen kuin puupökkelö enkä keksi sanomista kun kait niin jännitän...Sitten en enää uskalla edes mennä sellaisiin tilanteisiin tai vetäydyn pois.

Kurja kuulla, että on noin yleistä. Varmasti tällainen on ikävää kaikille missä vain elämäntilsnteessa. Omaa mieltäni painaa eniten se, että olen vielä alle 30v ja jo ihan pöllö. Tyhjä taulu. Ehkä se siitä vielä, mutta eipä se ajatus nyt lohduta. Minulla vähän auttoi sitalopraamit lopetettuani. Vähän.

Olen alkanut sallia näitä virheitä itselleni, koska tiedän, etten voi välttääkään. Mutta vaikuttaako sitten muille siltä, että viisveisaa yhteisistä säännöistä? Enhän minä sellaiseen pyri, voi ei. Mutta pääseepähän tekemää asoita ja näkemään ihmisiä kun ei ole liian ankara - ja vain jää kotiin koska jo ennakkoon rankaisisi itseään niistä tyhmyyksistä ja möläytyksistä, joita luultavasti tulisi tekemään.

Mutta vähiten tahtoisi olla epäkunnioittava. Omat virheet on vielä muuten melko helppoa niellä. E ole muuten ikinä selitellyt kellelään. Ehkä oletan, että vähän tyhmäänkin osataan suhtautua paremmin kun sairaaseen.