Välillä mietin että pitäsköhän sitä yrittää päästä osastolle. Ihmisten kokemukset sieltä kuulostaa olevan etupäässä hirveitä mutta ainakin lääkkeitä täyteen pumpattuna ois helpompi olla kuin tässä oman mielen ja itseinhon kiirastulessa.

hienoa että jaksat Kuminalle harrastuksiasi ylläpitää 🙂

onko yksilösuoritus sinun juttusi?

ajattelen lähinnä että harrastus voi auttaa uusien ystävyyssuhteiden solmimisessa

yhteisten harrastuskokemusten kautta muutkin ihmisjorinat siitä sitten kehittyvät

tuo osastolle pääseminen on aina valinta jossa omanlaiset seuraamuksensa

jos oikein pahalta tuntuu niin yritä ihmeessä kun yhä jaksat sitä vaatia

etenkin jos sulla vaikkapa jatkuvia itsetuhoisia teemoja

huomioi vain että todennäköisesti viettäisit suljetulla jonkin aikaa

itse tahtoisin vapaaehtoisesti sinne, mutta nykyinen järjestelmä ei vain päästä

elämäntilanteen takia en vain kykene hyväksymään pakkohoitoa

masennukseni on toisinaan tuota sinun mainitsemaasi negatiivista pommitusta - minäitse89 - ahdistavaa kun jää rullaamaan

tosi hienoa että käyt kirjastossa ja luet!

sitten minulla on näitä pitkiä viivoja kun mikään ei oikein tahdo kiinnostaa

joskus tätä kestää viikkoja ja todellisuus hieman hämärtyy

mutta

pakotan itseni ylläpitämään tärkeitä rutiineja

mainittakoon tuo syönti, suihku, uni - painajaiset tosin saattavat piinata

koetan täyttää pienetkin jaksamisen hetket merkityksellisellä sisällöllä

liikunta ja itseopiskelu

mielenharjoitukset ja kehon helliminen

hyvä Purjevene että mainitsit terapian!

tahdon vain siihen lisätä että ei kannata pettyä ellei se eka terapiasuhde osoitu toimivaksi

mikäli sinnikkäästi on mielen muurejaan rakentanut niin purkaminen on vaativaa hommaa

omakohtaisesti ei onnistunut psykologin juttusilla

mutta

huomannut että tukihenkilön kanssa uskallan olla avoin kovin kivuliaistakin asioista

🐏

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 1 kuukausi sitten. Syy: lisäys

Oletko kuminalle harkinnut päiväsairaalaa? Johonkin esim. suljetulle osastolle on hirvittävän vaikea päästä nykyään. Pitää suurin piirtein olla psykoosissa, että sinne pääsee.

Mites sellainen, että olisi terapiaa esim. kaksi tai jopa kolme kertaa viikossa?

Minulla on nykyään kerran kahdessa viikossa. En tosin oli tyytyväinen terapian tasoon. Tekisi mieli vaihtaa terapeuttia.

Se on vähän niin että ihminen pääosin ajattelee enemmän negatiivisia asioita kuin positiivisia luulen. Se että miten sitä asiaa voisi muuttaa, on kyllä hyvä kysymys. Kun ei useinkaan niistä negatiivisista ajatuksista ole mitään hyötyä. Se on vaan sitä samaa mantraa mitä mieli tuottaa. Tyyliin että: ei tästä tule mitään, millään ei ole mitään väliä tai kaikki on huonosti. Ja sitten kun mieli vaan tuottaa tuota mantraa niin jossain vaiheessa siihen alkaa uskomaan. Ja se ei todellakaan ole hyvä juttu...

Tuosta emotionaalisesta yksinäisyydestä kuulin nyt ekan kerran. Luulen että itse kärsin myös siitä.

Minulla opinnot kesken, enkä tiedä jatkanko niitä. Kun tuntuu että kaikki energia menee nykyään kaupassa käyntiin tai siihen että pääsen lähtemään ylipäätänsä minnekään.

Olisi vaan niin helppoa ostaa hirveästi ruokaa. Olla kotona vaan neljän seinän sisällä ja syödä. Käyn joka päivä samat taistelut. Että viitsinkö lähteä mihinkään?

Olen yrittänyt deittisovellusten kautta etsiä kumppania, mutta on jotenkin välillä energiatasot niin nollassa ettei jaksa kirjoittaa siellä kenellekkään. Kävin kuitenkin treffeillä vähän aika sitten, mutta ei kyllä synkannut yhtään sen ihmisen kanssa.

Luulen että masennuksessa on usein siitä kyse, että ajattelee yhden epäonnistumisen jälkeen ettei enää kannata yrittää. Siis kun nuo yhdet treffit menivät huonosti, niin sitten ajattelee että ei ole enää mitään järkeä käydä treffeillä. Että tavallaan ajattelee että treffit on treffailtu... Tunnistatteko tällaista asiaa?

Kuminalle, minullakin itseviha meni juuri tällä tavalla, kuten kirjoitit: "Omaa syytä ihan kaikki ja nyt kärsitään rangaistukset!" Nimenomaan rangaistuksina koin vastoinkäymiset ja pettymykset. Ja omana syynä. Logiikka meni jotenkin niin, että koska olen näin huono/vääränlainen/jotain muuta vikaa minussa on, niin valintani seuraukset ovat omaa syytäni ja siksi olen yksin tai siksi tapahtui jokin ikävä sosiaalinen juttu jne.

Järki sanoo, etten voi kontrolloida seurauksia, koska ne yleensä riippuvat myös muista ihmisistä, jotka päättävät itse, mitä he tekevät tai sanovat. Järki ei tässä kuitenkaan auttanut mitään. Sama kokemus tuli aina silti samalla tavalla.

Tuollainen kokemus on ollut sitkeässä, syvällä mieleni sisällä. Minulla se ei ollut pelkkiä ajatuksia, vaan siihen liittyi vahvoja tunnetiloja ja kokonaisia valtavan suuria ymmärryksen hahmoja tavallaan. Mieleni oli rakentunut tuosta kohdasta niin. En tiedä, miksikä sitä voisi sanoa. Ajatukset ovat siitä vain tavallaan jäävuoren huippu. Siinä oli syviä uskomuksia ja jotain traumakokemuksia seassa, tunnekokemuksia.

Vertaistukiryhmä vahvisti tuota vanhaa mieleni itsevihasysteemiä. Itseviha-ajatusten kyllästämiä pahanolon tunnetiloja alkoi tulla useammin ja voimakkaammin ja masennuin pahemmin. En huomannut sitä heti. Muilta osin vertaistuki oli hyvää.

Psykoterapia hävitti itsevihakuvion jossain vaiheessa, kun olin hakenut apua masennukseeni. Se ei tapahtunut yhtäkkiä. Tämä oli vain yksi ongelmistani, enkä aina puhunut terapiassa tästä, mutta tähän se ainakin vaikutti vahvasti. Toivon, että sinullekin voisi käydä niin.

Vaikka kärsit tästä ja se on tosi raskasta, on hyvä, että kerroit, koska en ollut pitkään aikaan taas muistanut, että tämä on yksi niistä hyvistä asioista, joita olen saanut terapiasta. Silloin kun on vaikeaa, ei enää oikein muista niitä. Ajankohtaiset vaikeudet ovat päällimmäisinä.

hirmu hyvä että jaksat kaupassa käydä minäitse89 🙂

taistelu on kyllä sen arvoista, koska ei se ihmiselukka pelkän neljän seinän sisällä iloitse

hieman tuota kumppaninetsintää nyt miettinyt

ja tuo ajatus noidankehästä voi hyvinkin päteä

jos ei enää yritä niin ei myöskään enää pety - itseensä tai toisiin otuksiin

mulla suhteiden kohdalla aina ollut suuria vaikeuksia

vaikka toisinaan kokeiluhalua riittäisi monen pienen eliniän edestä

veikkaan että liittyy lapsuuden ajan kaltoinkohteluihin

tahtoisin toki rakkautta jakaa ja vastaanottaa, mutta ensin pitäisi oppia sitä itseään rakastaa

joten

ollut jo jonkin aikaa täysin autoseksuaalinen

ja ulkoista tyydytystä etsin lähinnä ihmismielistä; mitä kauniimpi sellainen sen kiehtovampi kokemus

🐏

Joo. Minulla toisaalta vähän sama, että sitä yrittää vain etsiä sellaista ihmismieltä jonka kanssa tulisi toimeen hyvin...

Tuo kaupassa käynti on kuitenkin ns. pakollista joten siitä ei voi luopua. 🙂

Sitä saisi varmaan lisää energiaa jos vain urheilisi enemmän. Urheilen jonkin verran, mutta enemmänkin voisi...

Jos kärjistän niin minun elämä on kävelemistä, puhumista. syömistä, ruudun tuijottamista ja nukkumista. 😀 Teen päivästä toiseen vain samoja asioita. Ei se toisaalta haittaa. Mutta joskus voi vähän kyllästyttää. Toisaalta sitähän tämä elämä on. Toistoa.

En tiedä sitten että poistaako tuo toisto pitkässä juoksussa masennuksen..? Vai lisääkö se sitä?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 1 kuukausi sitten. Syy: Parantelu

Joku kysyi siitä mun harrastuksesta. Se on sellainen urheiluharrastus jossa kyllä varmasti ajan mittaan saa kavereita ja merkittäviä kohtaamisia jos niikseen tulee. Mutta tässä iässä en enää tee asioita sillä asenteella, että kunpa saisin täällä kavereita ja hyväksyntää. Enemmänkin sen mukaan, mikä minusta itsestä ihan oikeasti tuntuu kivalta ja mistä nautin sydämen kyllyydestä. Olen oikeastaan ekaa kertaa elämässä löytänyt sellaisen harrastuksen ja siitä olen kyllä kiitollinen. Auttaa pitämään päätä vedenpinnan yläpuolella.

Kaverit ja parisuhde on kyllä sellainen juttu ettei niitä voi pakottaa. Ne tulee vähän sattuman kaupalla monesti. Koen vain että mussa on jokin sellainen henkinen "vamma", että olen parikymppisestä asti haalinut kavereikseni ilkeitä, pinnallisia ja epäluotettavia ihmisiä jotka ei ole mulle hyväksi - itse asiassa he saavat mut masentumaan enemmän. Sama pätee vanhoihin seurustelukumppaneihin. En ikään kuin osaa tunnistaa, millaiset ihmiset on minulle hyväksi. Ehkä olen jotain omaa traumaa toistanut siinä. Olen tosi onnellinen, jos nyt aikuisiällä saan vielä jostain edes yhden hyvän ystävän, johon voin luottaa ja jonka kanssa on hyvä olla. Perheenkin haluaisin, mutta kamalasti pelottaa että en sitä saa. Ja voi olla, että mt-ongelmieni takia mun ei edes kannata lisääntyä.

Minulla on kanssa selkeästi se tilanne, että en rakasta yhtään itseäni. Enemmänkin suhdetta itseen määrittelee viha. Olen ollut aina suorituskeskeinen (trauma!) ja odotukset itseä kohtaan on ollut kovia, samaten tarve näyttää muille. Ajatus on ollut että pärjään kyllä kaikessa yksin, en tarvitse ketään, voin menestyä omalla työlläni paremmin kuin muut ja minulla on jopa velvollisuus tehdä niin. Ei ihme, että siinä on jäänyt hyvät ihmiskohtaamiset vähälle. Tämä sitten synnyttää minussa sen ajatuksen, että olen itse sisimmältäni paha enkä ansaitse esim rakkautta ja välittämistä, olenhan ollut menestyksen himoinen itsekäs paska ja kiipijä. Olen kolmekymppinen entinen menestyjä, jonka ympäriltä kaikki on romahtanut, elämä tuntuu savuavilta raunioilta joihin olen jäänyt loukkuun. No, ainakaan en enää esitä mitään. Enää ei kiinnosta, ihaileeko muut minua tai mitä ne ajattelee mun statuksesta ja ulkonäöstä. Haluan vain oppia tuntemaan itseni, olla itselleni rehellinen  ja sitä kautta päästä osaksi muita ihmisiä, tuntea kuuluvani johonkin.

Niin ja piti sanoa kysyjälle että käyn terapiassa 2xvko ja syön masennuslääkkeitä, soittelen myös herkästi auttaviin puhelimiin (mistä tunnen hirveää syyllisyyttä, kun kuormitan niitä palveluja enkä jaksa sinnitellä omillani...). Psykiatrisista päiväsairaaloista en tiedä mitään, voisinkin googlettaa. Onneksi on tämä keskustelufoorumi, olen jo nyt saanut täältä paljon vertaistukea. Kiitos siis kaikille, ikävä että meitä masentuneita on monia mutta hyvä, että voimme jakaa kokemuksia täällä.

Jäin vielä miettimään tuota itsevihaa. Vihasin itseäni tosi paljon jo teininä, ja viiltelin säännöllisesti. Jos poikaystävän käytös suututti, en osannut purkaa sitä vihaa häneen ja puolustaa itseäni, vaan viiltelin. Ehkä ei ole ihme, että elämä on mennyt niin kuin on, kun jo noin nuorena on ollut ongelmia joihin ei ole kunnolla puututtu (teini on myös hyvä salailemaan itsetuhoaan). Pohdin itsemurhaa jo yläasteikäisenä ja uskoin, että kuolen nuorena. Nämä ajatukset nousivat esiin myös puheissani silloin, mutta en vain saanut kunnolla apua. Ehkä on pieni ihme, että olen ylipäätään elossa vielä, jaksanut opiskella, reissata ja harrastaa. Ne ihmissuhteet vain on ollut oma heikko kohta aina - koen olevani yksinäinen luuseri.

Kiitoksia viesteistä, huomaan paljon samaistumispintaa.

Itsekin syytän itseäni siitä, että olen koko ajan vaan mielistellyt ja yrittänyt tulla hyväksytyksi, niin pitkälle, että en enää edes tiedä kuka olen, ja siksi tuntuu kokoajan ulkopuoliselta, oli sitten yksinään tai seurassa.

Olen ehkä oppinut olemaan tuon ulkopuolisuuden tunteen kanssa, se ei estä tekemästä, mutta toisaalta ei mikään tunnu miltään.

tätähän saa toki toistaa:

rutiinit tärkeitä

toisaalta

mikäli usein liikut samaa reittiä kauppaan jne. minäitse89, niin mitä jos kokeilisit hieman toista polkua?

pienikin muutos voi tehdä yllättävää hyvää - päämäärähän pysyy samana 🙂

ja

Kuminalle on se hienoa että päässyt itseäsi toteuttamaan ja maailmaakin näkemään 🙂

on harvinaisen mukava jakaa ajatuksia täällä

ja

tarvitaan ihmisiä joilla nuo lasit eivät jumita pelkän kansallisen sopulimaailman kehyksiin

omat ja maailman ongelmat eivät korjaannu jos pelkojaan alati pakenee tai muureja rakentelee

mutta

sain sellaista infoa että avohoitokin voisi olla toimiva ratkaisu

auttaisi jos voisi nukkua edes pari yötä jossain turvallisessa paikassa ilman alati painostavaa muistitaakkaa

onkohan tuo paikkakuntakohtaista?

salailu osuu herkästi; sen kun voi kehittää aivan omaksi jutukseen

sitten koko pieni elämä muiden joukossa on vain yhtä jatkuvaa esitystä

and never does the curtain fall

itsetuhoisuus on sanomattakin kyllä vaikea asia kohdata

tahtoisin sanoa että se pitää ensin avoimesti tiedostaa - jotta voisi asialle jotain tehdä ja pienin askelin häivyttää

mutta

halua kun on vaikea poistaa kun tottumusta kertynyt

ja niin monet asiat helposti sen laukaisevat

vielä kun on ehtinyt itse kipuunkin tottua - mielihyvään asti - niin se kivun tuottaminen itselleen

näkyvää tai ei

tuntuu toisinaan vain niin oikealta

huomaan etenkin pitkien alakuloisten viivojen yhteydessä että se kipu pitää yhä todellisuudessa kiinni

tunnen yhä jotain

olen yhä täällä

ja

tasaa jotenkin itsesyyttelyä

aattelin myös liikunnasta että toisinaan tuppaan viemään sen yli kynnykseni

onhan tuo vaikkapa viiltelyä toki parempi vaihtoehto

niin

kaksitoista tuntia unia takana

jonkin verran painajaisia

tänään sitten uusi viikko

aamupala edessä

jospa tänään jotain saavuttaisi

niin

toivottavasti teillä nuo omanlaiset haasteet ja saavutukset antavat myös ripauksen ilon tunnetta

🐏

Minulla kuminalle aika samanlaisia tuntemuksia. Tai ainakin on ollut, mutta olen tullut siihen tulokseen että tärkeintä on  vain olla elossa. En minäkään pohjimmiltani välitä siitä, että millä portaalla olen yhteiskunnan hierarkiassa.

En tarvitse työpaikkaa yms. Pärjään ihan hyvin nyt. En jaksa sellaista, että opiskelisin koko ajan otsa hiessä jotta saisin jonkin työpaikan. Kaikkia ei vain ole tarkoitettu esim. virkamiehiksi. Se on vaan fakta.

En jaksa enää välittää siitä, vaikka kaikki painostaa opiskelemaan. Saan kuitenkin itse päättää mitä elämälläni teen. Olen aikuinen ihminen...

Sheepl3 minua kyllä auttaa nuo rutiinit. Vaikka toki vaihtelu voi välillä virkistää...

Elämässä tällä hetkellä hirvittävän tärkeää, että näkee ihmisiä.

Onneksi minulla on kavereita joita näen silloin tällöin.

Elämä on selviytymistaistelua. Mutta niinhän se varmaan on kaikilla..?

Minäitse89, ymmärrän hyvin noita keloja että ei välitä missä sijaitsee yhteiskunnan hierarkiassa. Mä olen korkeasti koulutettu ja ihan hyvässä koulutustani vastaavassa työssä, jossa hyvät etenemismahdollisuudet. Se ei tee onnelliseksi. Ei niin mitenkään. Olin ennen urakeskeinen pelle, nyt nauran räkäisesti sellaiselle. Ehkä suurin etu koulutuksesta on se, että mahdollisuudet löytää työpaikka, jossa työntekijän oikeuksia ei räikeästi poljeta on suuremmat.

Mitäs sillä menestyksellä ja uralla tekee, jos on yksin! Ikää yli 30 eikä kunnon kaveripiiriä, ei parisuhdetta, ei perhettä. Näin tää vain meni.

Sen kyllä on elämä opettanut tähän asti, että:

- osa ihmisistä esittää välittävänsä susta mutta oikeasti haluaa vain hyötyä ja käyttää hyväkseen ja katoaa saatuaan haluamansa. Näitä kuitenkin vähemmistö ihmisistä onneksi

- ihmissuhteisiin pitää panostaa ja niiden hoitamiseen varata aikaa varsinkin aikuisena. Jos ne jää prioriteeteissä kaiken muun jälkeen, niin huonosti käy

- Nuoruudessa solmituista hyvistä ystävyyssuhteista saa voimaa, vaikka olisikin välimatkaa

- Ilman muita ihmisiä täällä ei pärjää kukaan ainakaan järjissään

laatu korvaa määrän 🙂

ystävät - jos niitä omaa - ovat kyllä tärkeä voimavara jaksamiseen

elämän pieniin riemuihiinkin

ja

mikäli nämä suhteet ollenkaan merkityksellistä tasoa niin kannattaa kyllä ylläpitää

mutta

sekasin chatti takana

ilmeisesti ainoa mahis osastolla yöpyä on suljetun kautta

masentaa

erityisesti tuo täsmäavun kankeus

en tahtoisi viettää viikkoja kaltereiden takana

lääkemömmöissä

luonnonlapsena se pahentaisi vointia

pitääkö sitten telttailla tai jotain?

voih kun nämä hoitoparadigmit ja muutokset vuosikymmenten ja satojenkin aikana eivät koskaan näytä yksilöä tärkeysjärjestyksessä #1 huomioivan

mielenterveyttä kun ei voi järjestelmään patistaa

voihan toki yrittää - synkin seuraamuksin

joten

elämäntaistelu jatkuu

🐏

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 1 kuukausi sitten. Syy: korjaus

Nämä piti vielä lisätä:

- Alkoholin kanssa läträtessä saa helposti euforisen kokemuksen siitä että nämä muut rakastaa mua ja kuulun tähän yhteisöön - se on kuitenkin pitkälti harhaa, siksi kannattaa kriittisesti pohtia pyöriikö oma sosiaalinen elämä vain juopottelun ympärillä

- Muiden pahan olon roskakoriksi ei kannata suostua. Helposti kuvittelee että ihanaa, tämä ihminen luottaa muhun ja me ollaan ystäviä. Pidemmän päälle kuitenkin moinen ystävyys vie mehut