Lopenuupunut

Lopenuupunut

Käyttäjä Sininenuni aloittanut aikaan 16.08.2012 klo 12:19 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Sininenuni kirjoittanut 16.08.2012 klo 12:19

Pelkään ruoka-aikaa, kun ihmiset tekevät lähtöä lounaalle ja kun puheensorina täyttää käytävät -mietitään ja arvotaan sopivaa ruokapaikkaa, huhuillaan toisiin huoneisiin ja kutsutaan mukaan. Paitsi minun huoneeni -sen ovelle ei ilmesty yhtäkään hymysuuta. Se kierretään kaukaa, vältellen. Kuin sitä ei olisikaan olemassa. Joskus kutsut tavoittivat minutkin ja pyytäjiä riitti. Nyt minut jätetään rauhaan, kartetaan kuin spitaalista. Sen jälkeen kun en enää pystynyt menemään kahvitunnille, kun vastasin muutaman kerran kohteliaasti kieltävästi. Se jälkeen kun ilmeeni kivettyi ja silmäni täytti suru. Kun ilo ja nauru jättivät minut.

Ahdistaa niin vietävästi. Haluan mukaan, mutta en lähelle. En pysty nauramaan ja olemaan rento. Ihmiset pelottavat minua. Olen arka kuin se peura, joka ilmestyy viereiselle pellolle. Kun se havaitsee hahmon, se lamaantuu ja jää katsomaan hievahtamatta. Suurilla silmillään. Se tulee aina yksin. Mietin millaista sen elämä on. Onko sillä rakkaita metsässä. Täyttävätkö kyyneleet senkin silmät, kun se asettuu makuulle yön pimeyteen.

Käyttäjä Sininenuni kirjoittanut 17.08.2012 klo 09:18

Onkohan täällä toista työuupunutta ja masentunutta..? En tiedä miten selviän tästä. Oksettaa ja rintaa puristaa, kun ajattelen aamuisin töihin lähtöä. Ja kotona keräilen sitten itseäni koko illan ja itken lohduttomasti.

Olen palanut kerran loppuun muutama vuosi sitten ja jo lapsesta asti on ollut masennusjaksoja kiusaamisen, vanhempien väkivallan ja riitelyn ja vakavan oman sairastumisen takia. Pelkään niin, että minulle ei löydy koskaan mielekästä työtä, jossa en lopulta palaisi loppuun. Olen sellainen kiltti, tunnollinen, empaattinen ja syyllistyvä tyttö (noh, nainen). Aina iloinen, hauska ja kaikkien kaveri, joka vastaa aina tunnollisesti muiden odotuksiin. Ja pitää yllä pärjäävän roolia, jotta kukaan ei näkisi sitä heikkoa sisäistä maailmaani. Oikeasti olen heikko, herkkä ja hauras kuin haavan lehti. Olen pelännyt lapsesta asti hylätyksi tulemista enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Olen sen kokenut nuorena (henkisesti) ja se oli sisäinen kuolema.

😯🗯️

Käyttäjä Jardin Prive kirjoittanut 17.08.2012 klo 09:56

Hei, Sininenuni.

Minä uuvutin itseni työttä vuosia sitten. Siinä oli mukana myös pari parisuhde-eroa ja lapsen syntymän jälkeinen masennus. Mitään näistä ei diagnosoitu...

Lopputulos oli, että olen jo vuosia ollut eläkkeellä.

Ajattelen, että jos olet nyt noin uupunut, voisi olla hyväksi saada pitempi sairasloma. Tai voisiko työtäsi keventää? Silloin toiset tosin näkisivät "heikkoutesi". Käy keskustelemassa työterveyshuollossa.

Parempaa päivän jatkoa!

Jardin Prive

Käyttäjä repukka kirjoittanut 17.08.2012 klo 11:02

Minäkin olen palanut työssä loppuun ja sen myötä sairastunut masennukseen, josta kärsin yhä. Olen pitkällä s-lomalla ja kuntoutustuella, eikä ainakaan vielä ole kauheasti merkkejä toipumisesta. Tietenkin haluaisin olla terve ja tehdä koulutustani vastaavaa työtä, mutta en tiedä, toivunko tästä koskaan niin, että sitä kykenisin tekemään.

Minäkin suosittelisin, että menet työterveyshuoltoon puhumaan asiasta. Pitkä s-loma on minustakin paikallaan sinun tilanteessasi.

Kyllä asiat järjestyvät! 🙂🌻

Käyttäjä Sininenuni kirjoittanut 17.08.2012 klo 11:05

Jardin Prive kirjoitti 17.8.2012 9:56

Hei, Sininenuni.

Minä uuvutin itseni työttä vuosia sitten. Siinä oli mukana myös pari parisuhde-eroa ja lapsen syntymän jälkeinen masennus. Mitään näistä ei diagnosoitu...

Lopputulos oli, että olen jo vuosia ollut eläkkeellä.

Ajattelen, että jos olet nyt noin uupunut, voisi olla hyväksi saada pitempi sairasloma. Tai voisiko työtäsi keventää? Silloin toiset tosin näkisivät "heikkoutesi". Käy keskustelemassa työterveyshuollossa.

Parempaa päivän jatkoa!

Jardin Prive

Sydämmellinen kiitos vastauksestasi, Jardin Prive 🌻🙂🌻

Olet oikeassa. Tiedostan, että en koskaan tervehtynyt täysin siitä loppuunpalamisestani, koska menin heti muutaman kuukauden jälkeen pohjalle päätymisestäni uuteen vaativaan työhön. Mutta sitten tapahtui suuria organisaatiomuutoksia ja pelolla johtamista.. Ihmiset alkoivat uupua ja päätin nostaa muutaman vuoden päästä kytkintä ja pelastaa itseni. Onneksi sentään pääsin sitten nykyiseen rauhallisempaan työhöni, jossa työtahti ei ole niin kova. Mutta täälläkin organisaatiomuutoksia, loppunpalanut pomo, työ, johon minulla ei ole koulutusta (ja koulutusta ei täällä juuri anneta) ja en suoraan sanoen osaa tehdä sitä riittävän hyvin. Olen sanonut suoraan töissä, minkälainen tilanteeni on, mutta koulutusta ei saa ja pärjätä vaan pitäisi.

Sairasloma olisi kyllä tarpeen, mutta en usko, että voisin enää sitten palata sen jälkeen. Se häpeä olisi liian suuri (olen sen siis aikaisemminkin kokenut, enkä voinut enää palata). Tällä työpaikalla ei ymmärretä uupumista, sille lähinnä hymyillään ja kummastellen pudistellaan päätä. Tuntuu, etten uskalla näyttää pahaa oloani. Tai siis näkyyhän se ja sen seurauksena muut vain karttavat..

Tuntuu, että ainoa vaihtoehto on ottaa lopputili ja koittaa hetken ajan koota itseään ja sitten katsella muita duuneja.. Pelottaa tosin, että mitä jos en löydäkään mitään sopivaa ja pelottaa myös olla tyhjän päällä (ansiosidonnaista voisi saada 3kk:n päästä). Ja mitä, jos olo lähteekin alamäkeä, enkä toivukaan tästä..koskaan.. Pelkään sitä niin.

Päädyitkö sinä, Jardin Prive, sitten nuorena eläkkeelle? Millä perusteella tuo eläkepäätös tuli? Vaati varmaan taistelua saada se... Pelkään itsekin tuota lopputulosta, vaikka olen kovin nuori..
Toivon kovasti, että sinä voit nyt paremmin 🙂🌻

Käyttäjä Jardin Prive kirjoittanut 17.08.2012 klo 14:20

Hei taas, Sininenuni.

Olin kolmekymppinen sairastuessani. Kuntoutustukea jatkettiin jonkun aikaa, ja muistan, että oli kauheaa joko odottaa uutta päätöstä tai olla siinä vaiheessa, että uusi hakemus kuntoutustuesta piti laatia. Muistan, että näin tuolloin paljon painajaisia. Tiesin itse, etten ole työkykyinen - siitä pelko töihin joutumisesta. En nyt muista kauanko olin kuntoutustuella, vuoden tai kaksi. Oli ihanaa saaada pysyvä eläke. Ei tarvinnut pelätä!

Nyt olen sitten viettänyt kymmenisen vuotta eläkeläisenä. Enkä edelleenkään olisi työkykyinen. Joten ainakin minulle tuo eläke-päätös oli hyvin oikea.

Onhan tämä taloudellisesti kovin niukkaa, jos vertaa siihen, että olisi työelämässä. Mutta tiedän, etten selviäisi töissä. Joskus ajattelin, että varmin keino minulle tehdä itsemurha, olisi mennä kahdeksi viikoksi töihin. Siinä jaksamiseni...

Sairastan vaikeaa masennusta. Eikä siinä tilassa tehdä töitä ihmisten parissa...☹️

Jardin Prive

Käyttäjä Teflon kirjoittanut 17.08.2012 klo 16:48

Hei, kerrot että olet vielä nuori töissä ja kokemuksesta juuri tunnollisille ja kilteille työntekijöille alkaa yhtäkkiä sadella vähän kaikkien muidenkin työt, kun ei malta sanoa yksinkertaisesti ei! Opettelin itse sanomaan ei ja pidin huolta siitä, että kollega ei lorvaile ja änge omiaan minulle. Uudessa paikassa alkoi tähän pahasti lipsua ja vedin kyllä selkeän rajan että tuo kuuluu toisen kollegan työnkuvaan ja pomolle myös asian ilmoitin. Panin merkille että nämä sinunkin kollegat ilmeisesti ehtivät sitten lounastella ja kahvitella. Varsinkin nuorempana näitä töidensä delegoijia ilmaantui joka tuutista koska olin niin kiltti. Älä aliarvosta itseäsi vaan vedä rajat. Kilttejä ihmisiä hyväksikäytetään ja oman terveytesi takia kannattaa olla mieluummin ilkeämpi.

Käyttäjä Sininenuni kirjoittanut 18.08.2012 klo 12:01

Kaunis kiitos vastauksistanne, Jardin Prive, repukka ja Teflon, ja paljon voimia myös teille 🌻🙂🌻

Olet oikeassa tuon kiltteyden suhteen, Teflon. Jämäkämpi pitää opetella olemaan. Onneksi nykyisessä työssä ei olekaan yritetty vierittää minulle ylimääräisiä hommia (aikaisemmissa kyllä), mutta kahmin helposti niitä kyllä ihan itse... Tosin nyt, kun voimat ovat totaalisesti ehtyneet, niin en vaan jaksa enää tehdä sitä, vaan lähinnä koitan vältellä hommia. Ongelma on lähinnä se etten osaa tehdä niitä tarpeeksi hyvin ilman koulutusta, mutta koulutusta pihdataan ja samalla odotetaan työsuoritusta. Joudun siis turvautumaan paljon muihin, mistä aiheutuu ristiriitoja.. Keskittymiskyky mennyt nyt täysin ja tunnen oloni vain tuskaiseksi ja pohjattoman väsyneeksi.. Ja syylliseksi, kun en jaksa olla hyvä ja ahkera työmuurahainen. Jotenkin täytyisi nyt saada järjestymään muutaman kuukauden loma. Laitan toivoni siihen, että löydän jonkun uuden työn, jonka voin aloittaa vähän myöhemmin..

Käyttäjä Sininenuni kirjoittanut 22.08.2012 klo 15:11

Sairaslomalla... En ole juurikaan nukkunut kahteen viikkoon. Eilen yöllä tosin nukahtamislääke veti tajun pois. Heräsin kuolemanväsyneenä, ei-virkistyneenä. Yritin juuri ottaa päiväunet, mutta unta ei vaan tule..
Toivoton olo ja ajatukset pyörii päässä kuin ampiaisparvi. Saa nähdä mitä tästä tulee☹️

Käyttäjä Nano kirjoittanut 22.08.2012 klo 22:42

Hei te kaikki..

Tunnistan itseni juurikin samanmoiseksi työmyyräksi ja äärimmäisyyksiä itseltäni vaativaksi, kun sinäkin tilanteessasi. Olisipa se helpompaa myöntää, että pienikin taakka työssä tai työympäristössä saattaa aiheuttaa sen, ettei sinne halua enää.

Minulle on vasta nyt, totaaliromahduksen.."johdosta".. auennut se, että minut on taitu ohjelmoida tähän, enkä pysty päätöksilläni hallitsemaan sitä itsensä piiputtamista ja ylisuorittamista. Siihen, ja moneen muuhun, haetaan nyt apua.

Nykyinen työympäristö ikuisuuksiin kestävällä jatkumollaan tarjoaa juuri sen ympäristön, jossa voin jatkaa ylilyöntejä ikuisuuksiin. Mutta se, että hakisin uuden alun.. Ottaisin aikaa ja vähemmän vastuuta.. Tuntuu vaikealta saavuttaa tai ansaita.

Mihin se kaikki ylisuorittaminen ja "uhraukset" valuu, kun kiitokset (jos niitä saa) ei tunnu enää miltään? Jostain kai pitäisi löytää se tila, jossa ei tarvitsisi muiden kiitoksia tunteakseen tekevänsä tarpeeksi.

Käyttäjä Sininenuni kirjoittanut 23.08.2012 klo 13:52

Nano kirjoitti 22.8.2012 22:42

Hei te kaikki..

Tunnistan itseni juurikin samanmoiseksi työmyyräksi ja äärimmäisyyksiä itseltäni vaativaksi, kun sinäkin tilanteessasi. Olisipa se helpompaa myöntää, että pienikin taakka työssä tai työympäristössä saattaa aiheuttaa sen, ettei sinne halua enää.

Minulle on vasta nyt, totaaliromahduksen.."johdosta".. auennut se, että minut on taitu ohjelmoida tähän, enkä pysty päätöksilläni hallitsemaan sitä itsensä piiputtamista ja ylisuorittamista. Siihen, ja moneen muuhun, haetaan nyt apua.

Nykyinen työympäristö ikuisuuksiin kestävällä jatkumollaan tarjoaa juuri sen ympäristön, jossa voin jatkaa ylilyöntejä ikuisuuksiin. Mutta se, että hakisin uuden alun.. Ottaisin aikaa ja vähemmän vastuuta.. Tuntuu vaikealta saavuttaa tai ansaita.

Mihin se kaikki ylisuorittaminen ja "uhraukset" valuu, kun kiitokset (jos niitä saa) ei tunnu enää miltään? Jostain kai pitäisi löytää se tila, jossa ei tarvitsisi muiden kiitoksia tunteakseen tekevänsä tarpeeksi.

Hyvä Nano,

Se on juuri noin -asiaa joka rivi. 🙂🌻 Minutkin on näemmä ohjelmoitu tähän ja lapsuuden kokemukset ovat huolehtineet lopusta. Kiltti, tunnollinen, kiitoksia&hyväksyntää hakeva, suorittava, hauskuuttava, yliempaattinen jne jne. Niitä opinaisuuksia on pirun vaikea vain karistaa itsestään tai kanavoida uudella paremmalla tavalla. (Toisaalta uskon, että tuota automaatiota voi muuttaa hiljalleen tai ainakin "kesyttää"). Mutta tuntuu kuitenkin, että opin joka ylilyönnin jälkeen (hitaasti mutta varmasti) aina vähän lisää. Mitenköhän sitä oppisi tarpeeksi, jotta se siirtyisi käytäntöön ja välttäisin uupumisen.. Sitä odotellessa.. Mutta ainakin sen olen oppinut, että oma persoona ja mieltymykset täytyy ottaa huomioon työtehtäviä hakiessa. Niin kauan vaan pidin kulissia yllä ja näyttelin pärjäävää ja menestyvää tietyntyyppisissä töissä. En se ollut aidoin minä -en halunnut sitä. Nyt olen pystynyt jo rajaamaan edes hiukan sitä mitä en ainakaan halua. Olen myös miettinyt uuden tutkinnon suorittamista/ihan uuteen suuntaan hyppäämistä. En halua tulla kahlehdituksi siihen aikanaan suoritettuun tutkintoon ja sen mukanaan tuomiin mahdollisuuksiin tai pikemminkin rajoituksiin.
T. Sininenuni

Käyttäjä Sininenuni kirjoittanut 25.08.2012 klo 16:27

Yksin kotona huomiseen ja nyt kova ahdistus päällä. Piti mennä käymään nopeasti kaupassa..ja kävinkin kerättyäni koko päivän rohkeutta, mutta iski joku hirveä ihmispelko. Kun aloin olla lähellä kauppaan ja ihmismäärä lisääntyi, niin tunsin miten kurkussa alkoi kuristaa ja hyvä etten alkanut hyperventiloimaan. Sitten äkkiä autoon ja kotiin päin. Valitsin jopa vähemmän liikennöidyn pikkutien, jotta ei tulisi paljoa autoja vastaan.

Mulla oli näitä samoja pelottavia oireita vuosia sitten, kun uuvuin töissä pahasti. Ahdistaa ja välillä tuntuu etten muista hengittää, kun alkaa hengästyttää, ja välillä taas meinaan hyperventiloida. Oon niin väsyny ja raihnaisen oloinen, että pienikin tekeminen tuntuu raskaalta. Kohta mä saan varmaan sydärin, kun pumppu ei kestä tätä painetta. Ei helvetti oo totta, että palaan tähän samaan kuoppaan...😞

Käyttäjä maikki4 kirjoittanut 28.08.2012 klo 21:20

Hei!
Koita nyt vaan kerätä ne viimeisetkin voiman rippeet. Pohjassa on se hyvä, että sieltä tullaan aina ylöspäin.
Tekstisi kosketti minua kovasti. On kuin olisin lukenut itse kirjoittamiani ajatuksia ja tapahtumia.
Tänään viimeksi pysäytin auton (vaikka kiertelin pikkuteitä), pumppu jylläsi miljoonaa, kurkkua kuristi, huimasi, täysin epätodellinen olo.
Minulla on paniikkihäiriö ja siihen päälle tällä hetkellä masennus. Olen ollut ilman lääkkeitä taas muutaman vuoden, mutta huomenna menossa lääkärille.
Sinunkin oireesi tuntuvat vähän paniikkihäiriöltä (se on usein ylisuorittajien, perfektionistien, ylitunnollisten, uraihmisten jne. vaiva).
Hyvä puoli siinä on, että siihen löytyy hyvät lääkkeet (alku lääkityksessä todi hurja, mutta parin viikon päästä olo alkaa helpottaa).

Tsemppiä äläkä jää vaivasi kanssa yksin.

Sininenuni kirjoitti 25.8.2012 16:27

Yksin kotona huomiseen ja nyt kova ahdistus päällä. Piti mennä käymään nopeasti kaupassa..ja kävinkin kerättyäni koko päivän rohkeutta, mutta iski joku hirveä ihmispelko. Kun aloin olla lähellä kauppaan ja ihmismäärä lisääntyi, niin tunsin miten kurkussa alkoi kuristaa ja hyvä etten alkanut hyperventiloimaan. Sitten äkkiä autoon ja kotiin päin. Valitsin jopa vähemmän liikennöidyn pikkutien, jotta ei tulisi paljoa autoja vastaan.

Mulla oli näitä samoja pelottavia oireita vuosia sitten, kun uuvuin töissä pahasti. Ahdistaa ja välillä tuntuu etten muista hengittää, kun alkaa hengästyttää, ja välillä taas meinaan hyperventiloida. Oon niin väsyny ja raihnaisen oloinen, että pienikin tekeminen tuntuu raskaalta. Kohta mä saan varmaan sydärin, kun pumppu ei kestä tätä painetta. Ei helvetti oo totta, että palaan tähän samaan kuoppaan...😞

Käyttäjä Nano kirjoittanut 29.08.2012 klo 15:58

Minulla on muutaman viikon päästä edessä työhönpaluu ja pelkkä ajatuskin siitä saa aikaan fyysistä pahaa oloa. Minulla edellinen työpäivä kärjistyi oman oloni takia niin pahaksi, että tuli huudettua kollegoille hävyttömyyksiä ja itkeskeltyä avoimesti. Koskaan en ole aiemmin saanut tätä pakottavaa oloani kellekään kerrottua. Ja yllättäen kaikki tietävät.

Joskus tuntuu, etten ikinä enää voi palata tuohon työpaikkaan. Miten käsitellä omaa oloa ja epävarmuuksia? Oletteko palanneet pitkältä sairauslomalta takaisin töihin? Miltä se tuntui, ymmärsikö ihmiset? Pelkään, että aiempi "roolini" työyhteisössä patistaa minut suoraan johonki odotusten muottiin, jota en enää osaa täyttää. Haluaisin aikaa ja tilaa, enkä usko, että työyhteisössä ymmärretään sitä.

Pelottaa ja on toivoton olo.. Mistä voimia uuteen yritykseen?

Käyttäjä Sininenuni kirjoittanut 29.08.2012 klo 16:36

maikki4 kirjoitti 28.8.2012 21:20

Hei!
Koita nyt vaan kerätä ne viimeisetkin voiman rippeet. Pohjassa on se hyvä, että sieltä tullaan aina ylöspäin.
Tekstisi kosketti minua kovasti. On kuin olisin lukenut itse kirjoittamiani ajatuksia ja tapahtumia.
Tänään viimeksi pysäytin auton (vaikka kiertelin pikkuteitä), pumppu jylläsi miljoonaa, kurkkua kuristi, huimasi, täysin epätodellinen olo.
Minulla on paniikkihäiriö ja siihen päälle tällä hetkellä masennus. Olen ollut ilman lääkkeitä taas muutaman vuoden, mutta huomenna menossa lääkärille.
Sinunkin oireesi tuntuvat vähän paniikkihäiriöltä (se on usein ylisuorittajien, perfektionistien, ylitunnollisten, uraihmisten jne. vaiva).
Hyvä puoli siinä on, että siihen löytyy hyvät lääkkeet (alku lääkityksessä todi hurja, mutta parin viikon päästä olo alkaa helpottaa).

Tsemppiä äläkä jää vaivasi kanssa yksin.

Kiitos vastauksestasi ja tsempistä, Maikki🙂🌻
Luulen myös, että jonkinmoinen paniikkihäiriökohtaus oli kyseessä. Tänään meinasi toistua ja toistuikin lievänä, mutta olin sentään jo päässyt kauppaan asti..hurraa. Lentokoneessa muistan saaneeni vastaavan pari kertaa ennen pitkää lentoa. Että tämäkin vielä...mieli ei näköjään meinaa sitten pysyä kuosissa millään..

Käyttäjä Sininenuni kirjoittanut 29.08.2012 klo 16:44

Nano kirjoitti 29.8.2012 15:58

Minulla on muutaman viikon päästä edessä työhönpaluu ja pelkkä ajatuskin siitä saa aikaan fyysistä pahaa oloa. Minulla edellinen työpäivä kärjistyi oman oloni takia niin pahaksi, että tuli huudettua kollegoille hävyttömyyksiä ja itkeskeltyä avoimesti. Koskaan en ole aiemmin saanut tätä pakottavaa oloani kellekään kerrottua. Ja yllättäen kaikki tietävät.

Joskus tuntuu, etten ikinä enää voi palata tuohon työpaikkaan. Miten käsitellä omaa oloa ja epävarmuuksia? Oletteko palanneet pitkältä sairauslomalta takaisin töihin? Miltä se tuntui, ymmärsikö ihmiset? Pelkään, että aiempi "roolini" työyhteisössä patistaa minut suoraan johonki odotusten muottiin, jota en enää osaa täyttää. Haluaisin aikaa ja tilaa, enkä usko, että työyhteisössä ymmärretään sitä.

Pelottaa ja on toivoton olo.. Mistä voimia uuteen yritykseen?

Voi Nano.. voin vain kuvitella. Pelkään lääkärikäyntejäkin..että jos en saakaan enää sairaslomaa..

Miksi sinun on pakko mennä töihin -oletko työkykyinen..? Oletko hakenut töitä muualta?

Nuo ovat hyviä kysymyksiä. Toivottavasti joku osaa vastata. Itse olen katsellut avoimia paikkoja ja toivon, että piakkoin saisin jotain.. En halua mennä koskaan enää takaisin.